Kahden kerroksen väkeä?

Istuin hiljattain tutkimuksen tilaa käsitelleessä tilaisuudessa, jossa yksi alustajista (tutkija itsekin) vaivutti kuulijat uneen tarjoamalla tason noston lääkkeeksi maamme päättäjien viljelemiä tyhjiä termejä huippututkimus, innovaatio ja kärkihankkeet, ikään kuin voisimme etukäteen päättää, minkälaisesta tutkimuksesta syntyy kaupalliselta tai yhteiskunnalliselta kannalta merkittäviä tuloksia. Kuulijat virkosivat äkillisesti, kun alustaja väitti, että ”osa huippututkijoista on niin huonoja opettajia, ettei heitä kannata päästää opettamaan”. Aiheellisesti OpeAkatemia -kollegani kyseli, että jos mekin opetamme tarpeeksi huonosti, siirretäänkö opetus meitä paremmille pedagogeille.

Kvartaalin mittaisessa keskustelussa tutkimuksesta, ja sen suhteesta opetukseen on täysin unohtunut, että kaikki tutkimus rakentuu aiemmin selvitetyn tiedon varaan. Tätä tietoa ovat vuorollaan yhteiseksi pääomaksi keränneet lukemattomat tutkijat ympäri maailmaa. Tietopääomaa käyttävälle tutkijalle saatavilla oleva tieto on aivan yhtä tärkeää riippumatta siitä, onko sen tuottanut ”huippututkija” tai opetuksen ohella paperin pari vuodessa julkaiseva ”opettaja”.

Osa meistä yliopiston opettajista kerkiää opetuspainotteisesta työnkuvasta johtuen tekemään vain vähän tutkimusta. Tällainen tutkimus harvoin yksinään riittää rahoitusta saavaksi “huippututkimukseksi” (ellei se satu sopimaan osaksi jotain isompaa tutkimuskonsortiota), mutta opettajan opetusalan kannalta se on erinomaisen tärkeää monestakin syystä. Vaikka tutkimusta ei välttämättä siteerata lukemattomia kertoja, esimerkiksi oppiaineen pienuudesta johtuen, tulokset voivat olla niin perustavaa laatua olevia, että ne tulevat osaksi alan oppikirjoja. Joskus julkaisussa onnistutaan esittämään visuaalisesti edustavasti joku vaikeasti havainnollistettava asia, jolloin julkaisu vie oppiainetta merkittävästi eteenpäin, ja siten osaltaan auttaa opettajia vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Tällainen tutkimuksellinen vaikuttaminen ei näy missään tuottavuusmittareissa, mutta voi olla hyvinkin merkittävää opetuksen laadun kannalta.

Oppiaineen peruskursseja kannattelevat tutkijat ja opettajat eivät voi yhtäkkiä siirtyä tekemään tutkimusta jostain ulkopuolisen tahon valitsemasta “kärkihankkeesta”, vaan heidän pitää seurata omaa opetusalaansa ja sen edistymistä, itsekin siihen lisätietoa tuottaen. Pedagoginen tutkimus opetuksen ja tutkimuksen suhteesta on pääosin hämmästyttävän nuorta ja yllättävän vähäistä aiheen tärkeyden huomioiden. Tulokset kuitenkin antavat viitteitä siitä, että aktiivisesti tutkimusta osaksi opetusta tuova opettaja on yleensä luova myös opetuksen suhteen. Tämä mahdollistaa paremman dialogin, ja tiedon tuottamisen ja käsittelyn yhdessä opiskelijoiden kanssa kuhunkin aikaan ja resursseihin sopivilla menetelmillä. Opetuksen ja tutkimisen keinotekoisessa erottelussa unohtuu toisinaan (kuten kyseiseltä alustajalta) myös se tosiseikka, että opinnäytetöiden ohjaaminen on tärkeä osa opetusta. Näinä niukkuuden, sivistymättömyyden ja ymmärtämättömyyden aikoina on entistä tärkeämpää, että me kaikki yliopiston tutkijat ja opettajat opetamme ja tutkimme, mielellään samassa kerroksessa.

Juha Laakkonen

Kirjoittaja on eläinlääketieteellisen anatomian yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.