University of Helsinki
Meilahden kampuksella on järjestäjien kannalta positiivinen ongelma, pedagogisella koulutuksella on kova kysyntä ja kursseille joudutaan pitämään jonotuslistaa. Osittain jonotuslistan pituuden selittää tiedekunnan ja sairaalan tiivis yhteistyö, sillä kaikki opetuksessa tiiviisti mukana olevat henkilöt eivät ole HY:n palkkalistoilla vaan mukana on myös kliinikkoja.
Meilahden kampuksella järjestetään peruskoulutuksen lisäksi myös erikoislääkärikoulutusta. Erikoistuvat tulevat yliopistosairaalaan hyvin erilaisten vaiheiden jälkeen, osalla on pitkä kokemus alalta ja toiset taas ovat lähes vasta-alkajia. Vaikka erikoistuvien oppimistarpeet vaihtelevat, osaamistavoitteet ovat kaikilla samat.
Aikaan perustuvasta koulutuksesta osaamisperustaiseen siirtyminen on sairaalassa suuri muutos. Kunkin klinikan on laadittava oma koulutusohjelma ja huolehdittava, että erikoistuvat saavat tarvitsemansa koulutuksen. Perehdytykseksi ei myöskään enää riitä, että uudelle tulokkaalle näytetään lähin WC ja leikkaussalin ovi. Opittavaa on paljon, säännöllistä arviointia ja palautetta tarvitaan, erikoistumispaikkojen kierron on pysyttävä käynnissä. Ei siis ihme, että pedagogiselle koulutukselle on kysyntää. Ikävä vain, ettei perinteinen yliopistopedagoginen koulutus oikein vastaa kliinikkotuutoreiden oppimistarpeita.
Aikani kollegojen ja pedagogisen yliopistonlehtorimme Eeva Pyörälän tuskailua kuunneltuani päättelin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Pyysin Eevalta aivan perustason oppimistavoitteet ja sovin oman tulosyksikköni johdon kanssa kaksivuotisesta koulutuksesta, johon liittyy yhteensä kuusi lähipäivää. Vaikka kontaktiopetusta onkin vain kolme tuntia kerrallaan, kliinisestä työstä on paradoksaalisesti helpompi irrottautua koko päiväksi kuin aamu- tai iltapäiväksi. Osallistujat käyttävät loppupäivän lukemiseen ja oman projektinsa työstämiseen.
Seitsemän mukaan lähteneen pioneerin kanssa on ollut hauskaa, mutten pitänyt pienyritystäni mitenkään huomionarvoisena. Yllättäen erikoisalamme eurooppalaiset akkreditoijat olivat tästä koulutuksesta hyvin kiinnostuneita. Kansallisessa koulutussairaaloiden anestesiologian akkreditoinnissa lähiohjaajakoulutus on noussut myöskin esiin ja syksyn Operatiivisille päiville pyydettiin pedagogista työpajaa. Eurooppalainen kongressimme pyysi luentoa tästä kiinnostavasta aiheesta. – Kuinka tässä näin kävi?
Tarinan opetus on, ettei pedagogiikka ole vain opettajien asia. Meille itsestään selvät asiat saattavat olla muille jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa. Pienestä kotikutoisesta alusta voi kasvaa oikea innovaatio!
Leila Niemi-Murola
Kirjoittaja on kliininen opettaja lääketieteellisessä tiedekunnassa ja Opettajien akatemian jäsen.