Author: Pekka Louhiala

Kyllä, luit aivan oikein, Opiskelija Helvetistä. Ehkä olet tavannutkin hänet – tai jonkun heistä. Ainakin, jos olet opettanut tarpeeksi pitkään, et ole voinut välttyä tapaamasta tätä opiskelijaa, vaikka onkin liioiteltua väittää että joka luokassa oli sellainen.

Opiskelija Helvetistä voi olla mies tai nainen, vasta-alkaja tai vanhempi, vetäytyvä tai hyökkäävä. Yhteinen nimittäjä on vihamielisyys oppiainetta, opetustilannetta tai opettajaa kohtaan. Joskus tämä vihamielisyys ilmaistaan avoimesti, joskus peitetymmin mutta kuitenkin niin, ettei se jää kenellekään epäselväksi.

Parker Palmer, tunnettu yhdysvaltalainen pedagogi, kertoo yhden oman kokemuksensa mainiossa kirjassaan The Courage to Teach.

Tällä kertaa Opiskelija Helvetistä oli mies, joka retkotti pulpetissa lippalakki silmillä, takki tiukasti napitettuna ja valmiina poistumaan heti kun se olisi mahdollista. Parker oli jo kokenut opettaja, mutta teki omien sanojensa mukaan alkeellisen virheen ja yritti kaikin keinoin saada tämän opiskelijan innostumaan. Samalla kaikki muuta opiskelijat jäivät huomiotta ja opettaja turhautui entisestään.

Luennon jälkeen Palmerille oli järjestetty kuljetus lentokentälle. Autonkuljettaja oli – arvaatte jo – sama Opiskelija Helvetistä. Kyyti alkoi jäätävässä hiljaisuudessa, mutta yhtäkkiä opiskelija kysyi: ”Tohtori Palmer, voidaanko vähän jutella?”. Ja sitä juttelua Parker ei koskaan unohtaisi. Opiskelija Helvetistä oli alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän poika, joka sai joka päivä kuulla, kuinka hänen pitäisi lopettaa typerät opintonsa collegessa ja hankkiutua oikeisiin töihin.

Kukaan ei ole Opiskelija Helvetistä syntyjään. Parkerin autonkuljettajalla oli oma tarinansa, ja niin on jokaisella muullakin Opiskelijalla Helvetistä. Vihamielisen kuoren alla voi lopulta piillä pelko.

Parker kertoo kirjassaan muitakin hyviä tarinoita ja tiivistää usein sanomansa aforismien tapaan, esimerkiksi näin:

”Opetustekniikka on sitä mitä opettajat käyttävät kunnes oikea opettaja saapuu paikalle.”

”Itsensä tunteminen on ihan yhtä olennaista opettamisessa kuin oppialan tunteminen.”

”Hyvän opetuksen jälkeen opiskelija voi poistua luokasta vihaisena – vihaisena siitä, että hänen ennakkokäsityksensä on haastettu. Tällainen tyytymättömyys voi olla merkki siitä, että todellista oppimista on tapahtunut.”

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.

Sen potilasseminaarin muistan aina. Pitkän uran tehnyt sisätautilääkäri kertoi meille nuorille lääketieteen opiskelijoille potilaasta, jonka hän oli itse tavannut ollessaan ensimmäisiä kertoja lääkärin töissä. Potilaalle kävi huonosti, ja opettajalääkäri kertoi meille omasta virheestään tapauksen yhteydessä. Luulen, että meningokokkibakteerin aiheuttaman yleistulehduksen ensioireet jäivät kristallinkirkkaina mieleen muillekin kuin minulle – ja nimenomaan siksi, että opettaja kertoi omasta virheestään.

Pelkäämme virheitä – ja aiheesta. Joskus pelkäämme niitä niin paljon, että rupeamme välttelemään tilanteita, joissa on virheen mahdollisuus. Ja pahimmillaan emme virheiden pelossa ryhdy alalle – lääkäriksi, muusikoksi, opettajaksi – joka muuten tuntuisi hyvältä.

Virheiden tekemistä emme kuitenkaan voi välttää. Terveydenhuollon hallinnon emeritusprofessori Martti Kekomäki on sanonut osuvasti, että lääkäri joka ei tee virheitä, näkee liian vähän potilaita. Opettamisesta voisi varmasti sanoa samalla tavoin: opettaja, joka ei tee virheitä, opettaa liian vähän.

On myös sanottu, että potilaat antavat anteeksi melkein mitä vaan, jos lääkäri kertoo avoimesti asioista ja pyytää anteeksi silloin kun siihen on aihetta. Tätäkin voinee soveltaa opettamiseen: ainakin oman kokemukseni mukaan opiskelijat antavat opettajan virheet anteeksi, kun ne avoimesti myönnetään.

Pianisti Iiro Rantala sanoi hiljattain, että jos jazz-muusikko soittaa väärän nuotin, se on mahdollisuus. Ehkä tässä on koko jutun ydin, oli sitten kyse soittamisesta, lääkärin työstä tai opettamisesta: olennaista onkin se, mitä tapahtuu virheen jälkeen.

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on yliopistonlehtori lääketieteellisestä tiedekunnasta ja Opettajien akatemian jäsen.

”Mitä? Koulu menee Facebookiin – ilman muuta kokeillaan!” Näin vastasi yksi kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija, kun kysyin hyvissä ajoin ennen kurssia mielipiteitä siitä, kannattaisiko kurssin oheen perustaa vapaaehtoinen Facebook-ryhmä.

Kyseessä oli kaksipäiväinen lääketieteen etiikan luentokurssi, jonka päätavoitteena on moraalisen näkökyvyn kehittäminen lääketieteen etiikan kysymyksissä. Kurssi suoritetaan oppimispäiväkirjalla, jossa opiskelija reflektoi esille tulleita aiheita omien kiinnostustensa mukaan.

Kurssilla on aina ollut keskustelua, mutta massaluentojen tapaan siihen on osallistunut vain pieni osa opiskelijoista. Facebook-ryhmän tavoitteena oli aktivoida osallistujia laajemmin mukaan. Koska kolme muutakin opiskelijaa vastasi ennen kurssia lähettämääni kyselyyn innostuneesti, rohkenin perustaa ryhmän hyvissä ajoin ennen luentopäiviä.

Itse kurssille oli rekisteröitynyt 120 opiskelijaa, joista 95 liittyi Facebook-ryhmään. Alku oli siis lupaava, ja ensimmäinen opiskelijan postaus ilahdutti huumorillaan. Itse pyysin toivomuksia kurssin sisällöksi, ja kolme opiskelijaa tekikin ehdotuksia, jotka toteutettiin sellaisenaan.

Facebook-ryhmä oli avoinna yhteensä kuusi viikkoa, mutta suuresta osallistujamäärästä huolimatta vain murto-osa oli lopulta aktiivisia. Tärkeimmät postaukset tulivat heti alussa, ja ne vaikuttivat kurssin sisältöön. Alun jälkeen keskustelu oli vähäistä, vaikka yritin sitä muutaman kerran omilla postauksillani herätellä. Kokeilun jälkeen en ole uusille kursseille enää perustanut Facebook-ryhmää.

Mitä kokeilu opetti? Ainakin sen, että opiskelijat halusivat vaikuttaa kurssin toteutukseen ja arvostivat annettua mahdollisuutta. Opiskelijoiden kommenteilla oli siis suora vaikutus kurssin toteutukseen. Saman informaation olisi kuitenkin saanut ilman Facebook-ryhmää esimerkiksi sähköpostikyselyllä.

Opiskelijoista valtaosa käyttää Facebookia jatkuvasti, ja tähänkin ryhmään liittyi siis nopeassa tahdissa neljä viidesosaa vuosikurssista. Syitä vähäiseen aktiivisuuteen voi vain spekuloida: ehkä Facebookin käyttö varsinaiseen opinto-ohjelmaan kuuluvan kurssin ohessa ei lopulta ollut useimmista luontevaa.

Pekka Louhiala

Kirjoittaja on lääketieteen etiikan yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.

Luento alkaa, salissa on sata tai viisisataa opiskelijaa. Mietit mitä mieltä he ovat jostakin asiasta. Kuinka paljon he tietävät aiheesta, josta olet juuri aloittamassa luentoa? Onko heillä toiveita tai ehdotuksia meneillä olevan tai tulevan opetuksen suhteen?

Jos luennolla kysyy suoraan, saa vastauksia, mutta isossa salissa vain murto-osalta läsnäolijoista. Ovelammin kysyen voi päästä vähän pidemmälle: “Kuinka moni ymmärsi – käsi ylös – ei joudu selittämään!” Kunnollisen käsityksen saaminen on vaikeampaa, mutta teknologia on tullut tässä avuksi.

Viime syksynä kuulin sattumalta Presemosta, uudesta verkkopohjaisesta aktivointityökalusta. Sen avulla opettaja voi helposti esittää kysymyksiä tai pyytää kommentteja kesken opetuksen. Riittää, että opiskelijoilla on käytössään tabletti, älypuhelin tai läppäri, erillisiä ohjelmistoja ei tarvitse asentaa.

Ensimmäiseen kokeiluun pyysin tiedekuntamme verkko-opetuksen tukihenkilön, joka laati Presemolla kysymyksen, ja opiskelijat vastasivat siihen mobiililaitteillaan. Seuraava askel olikin jo isompi, kun kokeilin opiskelijoiden aktivointia Presemolla isossa luentosalissa ihan omin neuvoin. Tekninen puoli hermostutti, mutta jännitys laukesi, kun ensimmäiset opiskelijoiden kirjoittamat kommentit ilmestyivät onnistuneesti taululle.

Iloitsin kuin pikkupoika uudesta lelusta, ja opiskelijat olivat myös innoissaan. Vähän myöhemmin osallistuin lyhyelle kurssille, jossa sai kokeilla monipuolisesti Presemon toimintoja, ja sitten olinkin jo valmis käyttämään sitä täysimittaisesti.

Näppärät nörtit ovat tehneet vastaavia aktivointityökaluja varmaan jo vuosia. Meille kömpelömmille Presemo on yksi vaihtoehto. Hiljattain järjestetyssä Helsingin yliopiston Oppimisseikkailussa olikin aistittavissa laaja konsensus siitä, että Presemo halutaan pilotin jälkeen arkikäyttöön kaikille halukkaille.

Kirjoittaja on lääketieteen etiikan yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.