Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Lähtöpäivä: 27.6.2016
Olen kirjoittanut monta positiivista kirjoitusta Wollongongin vaihdostani. Nyt olen Cairnsissa, Queenslandissä (itärannikon pohjoisosassa), ja näin välimatkan päästä (2005 kilometrin päästä, jos tarkkoja ollaan) on hyvä tarkastella menneitä kuukausia kriittisesti.
Nanny-yliopisto
Angloamerikassa puhutaan usein ‘nanny statesta’, lapsenvahtivaltiosta tai holhoojavaltiosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että valtio ylihuolehtii kansalaistensa turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kansalaiset asetetaan lapsen asemaan: heidän ei tarvitse ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki voidaan sälyttää valtion harteille. Lapsenvahtivaltio on osa niin kutsuttua normitulvaa eli yliregulaatiota.
Miksi lapsenvahtivaltiota sitten tarvitaan? Olen tullut siihen tulokseen, että lapsenvahtivaltiota tarvitaan, koska lasten ei anneta kasvaa aikuisiksi. Yliopistot angloamerikkalaisissa maissa ovat lapsenvahtiyliopistoja. Miten nuorten aikuisten pitäisi oppia ottamaan vastuuta elämästään, kun yliopisto aktiivisesti estää heitä näin tekemästä?
Yliopistojen asuntolat ovat suurimmat syntipukit. Jos muuttaa yksityiseen asuntoon, joutuu huolehtimaan asunnon löytämisestä, vuokran ja erilaisten laskujen maksamisesta, asunnon siivoamisesta, suhteiden ylläpidosta vuokranantajan kanssa, kämppisten kanssa kommunikoinnista ja monesta muusta asiasta. Wollongongin yliopiston asuntolassa se, mitä vihasin eniten, oli siivousjärjestelyt. Cambridgen yliopistossa maksoin kohtuullisen korkeaa vuokraa, mutta vuokraan kuului siivous, sekä yhteisten tilojen että oman huoneen. Toisaalta oman huoneensa sai halutessaan siivota itse, jolloin siivooja ei tullut sisälle. Wollongongissa maksoin todella korkeaa vuokraa, mutta siivous ei edes kuulunut hintaan. Sen sijaan siivooja kävi kerran kahdessa viikossa tarkastamassa paikat, sekä yhteiset tilat että makuuhuoneet. Suomessa vastaavaa yksityisyyden loukkausta tuskin siedettäisiin: kahden viikon välein vuokranantaja tulee tarkistamaan paikkojen kunnon.
Joka viikko siivooja huomautti jostain (osittain vuosikausien liasta) ja uhkasi sakolla, jos sotkua ei siivottaisi. Jos sotku oli yhteisissä tiloissa, sakko kohdistuisi kaikkiin asukkaisiin, riippumatta siitä, kuka oli sotkusta vastuussa. Tarkastus oli aina perjantaisin. Useimmat kämppikseni siivosivat viikonloppuisin, koska viikolla he tekivät pitkää päivää väikkäreidensä parissa yliopistolla. Siten kämppä oli pahimmassa siivossa juuri perjantaisin. Kerran, kun kukaan ei ollut vielä tehnyt viikkosiivousosuuttaan, siivooja valitti kaikesta paitsi suihkuista. Kun selitin, että kaikki siivoaisivat viikonloppuna, koska olivat viikot yliopistolla, siivooja vain totesi: “Emme me siitä välitä. Me oletamme, että siivous on tehty.” Oli todella raivostuttavaa tulla kohdelluksi kuin lapsi. Jos en olisi ollut vain neljän-viiden kuukauden opiskelijavaihdossa, en olisi sietänyt sitä.
Asuntolan vuokrasopimus on tyyppiesimerkki epätasapainoisesta sopimuksesta, jollaista Suomessa varmaankin soviteltaisiin. Sopimukset tehdään koko vuodeksi, ellei ole vaihto-opiskelija (jolloin sopimus on 5 kuukaudeksi). Irtisanomisaika on koko vuokrakauden mittainen, siis joko 52 tai 21 viikkoa. Kesken vuotta asunnosta pääsee irti vain valmistumalla tai erityisluvalla. Toisaalta yliopiston näkökulman ymmärtää: koska opiskelut on aikataulutettu koulumaisesti eli joko koko vuodeksi tai puoleksi vuodeksi, asuntoloiden voisi olla hankalaa vuokrata huoneita kesken vuoden. Silti lopputulos on opiskelijoiden kannalta kohtuuton, erityisesti ottaen huomioon, kuinka järjettömän korkeaa vuokraa asuntola perii (käytännössä samalla hinnalla saisi Helsingistäkin yksiön). Lisäksi sopimus listaa sivukaupalla vuokralaisen velvollisuuksia ja vuokranantajan vastuuvapauksia. Sen sijaan vuokranantajan velvollisuuksista ei puhuta halaistua sanaa.
Tämä sai olla viimeinen kerta, kun asun nanny-yliopiston asuntolassa.
Umm…
Onnekseni vältyin suurelta osin huonoilta opettajilta. Kuten kirjoitin aiemmin, olin hyvin tyytyväinen saamaani opetukseen. Täydellistä se ei tietenkään ollut. Tässä muutamia esimerkkejä omasta ja muiden kokemuksesta.
Biologisen psykologian luennoitsijan puheista en saanut mitään selvää. Paksu vierasmaalainen aksentti, sekavat kalvot ja ekskursiot yksityiskohtiin, jotka eivät linkittyneet kokonaisuuteen, tekivät luennoista yhtä tyhjän kanssa. Oppikirjaa lukemalla sai paremman käsityksen luennon sisällöstä.
Kieliä opiskelleet valittivat, että kielten opettajien taso oli huono. He eivät puhuneet opettamaansa kieltä äidinkielenään ja saattoivat korjata “virheitä”, jotka eivät olleet virheitä. Eräät lakiopiskelijat valittivat, että yksi heidän opettajistaan oli pihalla kuin lumiukko. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti opettaa, vaan kyseli tätä opiskelijoilta. Hän sanoi “umm” (englannin “öö”) yli 200 kertaa puolen tunnin aikana. Lisäksi tuntiosallistumisen arvostelusta valitettiin. Oikeustieteen kursseilla osa arvosanasta muodostuu usein aktiivisesta osallistumisesta pienryhmäopetukseen. Sekä paikallaolo että aktiivisuus tunnilla vaikuttavat. Eräs opettaja antoi eräälle ensimmäisen vuoden oikkarille huonon väliarvosanan kommentilla “Arvosanasi paranee, jos tulet pienryhmäopetukseen”. Kyseinen oikkari oli ollut paikalla jokaisessa tapaamisessa ja oli myös osallistunut keskusteluun. Tapaus havainnollistaa hyvin, miten subjektiivista tuntiosallistumisen arvottaminen on. Hyviä arvosanoja saavat ne, jotka jäävät opettajan mieleen.
Facebook-kaverit
Useimmat tapaamistani ihmisistä olivat mukavia. Mutta he olivat juurikin sitä: mukavia. Oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa, päästä pintaa syvemmälle. Erityisesti olen harmissani, ettei Wollongongista löytynyt matkakavereita. Osasyy on varmasti siinä, että asuin asuntolassa, jossa oli lähinnä maisteri- ja tohtoriopiskelijoita. Heillä on pidemmän tähtäimen perspektiivi, he eivät ole niin innoissaan lähdössä katsastamaan joka paikkaa, koska heillä on useita vuosia aikaa.
Minulla oli käsitys australialaisista rentoina, ystävällisinä, ihmisistä kiinnostuneina ihmisinä. Tosiasiassa ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita. Jopa asuessaan erimaalaisten ihmisten seurassa yliopiston asuntolassa eräs tapaamani australialainen laukoi käsittämättömiä stereotypioita muista kulttuureista, esimerkiksi, että pakistanilaiset ovat sivistymättömiä ja polkupyörätaksit ovat Cairnsissa käytössä, koska siellä on paljon aasialaisia, jotka ovat tottuneita riksoihin (tosiasiassa tällä australialaisella ei ole mitään käsitystä Cairnsin asukkaiden etnisestä taustasta).
Tietenkään ennakkoluulot eivät ole vain australialaisten vitsaus, eikä ennakkoluuloisuus tarkoita, etteivätkö he olisi myös rentoja, ystävällisiä ja ihmisistä kiinnostuneita. Minua kohtaan kaikki olivat ystävällisiä. Toistelin loputtomiin asti elämäntarinaani: olen suomalainen, olen täällä vaihdossa, opiskelen oikeustiedettä, vaihdon jälkeen matkustelen ja työskentelen vielä neljä-viisi kuukautta Australiassa, sitten palaan kotiin. Tämän syvemmälle australialaisten kiinnostus ei kuitenkaan ulottunut. Siksi heidän kanssaan oli vaikea ystävystyä.
Tapasin runsaasti myös muunmaalaisia ihmisiä, paljon enemmän kuin australialaisia. Kämppiksiäni lukuun ottamatta myös heidän kanssaan oli vaikea päästä pintaa syvemmälle. Syitä on varmasti lukuisia, mutta rakenteellisina seikkoina mainittakoon kaveripiirien muodostumisdynamiikka ja sijoitukselle saatava tuotto. Yliopistossa kaveripiirit tuppaavat muodostumaan kahta kautta: asuntolassa ja harrastelijaryhmissä. Koska minua kiinnostavat harrastelijaryhmät olivat joko kalliita (kuten hapkido) tai hiljaisia (kuten retkeilyseura) tai kuulin niistä vasta suhteellisen myöhään (kuten rantalentis), en juurikaan tavannut uusia ihmisiä tätä kautta. Kämppisten kanssa ystävystyin, mutta niin ystävystyivät kaikki muutkin – omien kämppistensä kanssa. Kun kaveripiiri on muodostettu, siihen on vaikea enää päästä mukaan. Toiseksi, koska olin Wollongongissa vain lyhytaikaisesti, en ollut ystävyydelle kovin tuottoisa sijoituskohde – muutaman kuukauden päästä olisin poissa. Niin myös heistä moni.
Middle of nowhere
Wollongong oli syrjemmässä ja pienempi kuin kuvittelin. “Wollongong Cityn” asukasluku on vähän päälle 200 000 asukasta – onko kyseessä siis Vantaan kokoinen paikka? Todellisuudessa “Wollongong Cityyn” kuuluu joukko Wollongongin ympärillä olevia kyliä. Alueen pinta-ala on 714 neliökilometriä. Vantaan pinta-ala on 240 neliökilometriä. Siispä “Wollongong City” on todellisuudessa joukko kyliä, joilla on keskuksenaan 20 000 asukkaan “Wollongong”. Näin pienestä paikasta ei esimerkiksi aikidoseuraa löytynyt.
Sydneyyn oli vain 90 kilometriä, mutta silti sinne kesti yli 1,5 tuntia junalla (+ siirtymiset juna-asemalle ja -asemalta). Kun kävin Sydneyssä treenaamassa aikidoa, koko matkaan meni 7,5 tuntia kotiovelta takaisin kotiovelle – tästä treeniaika oli 2 tuntia. Osittain tästä syystä matkustelin vähemmän, kuin olin ajatellut.
Neljän ja puolen kuukauden vaihtopaikkana Wollongong oli mainio. Sen pidempään en siellä olisi kuitenkaan viitsinyt asustaa.
