Taide kutsuu

Tänä vuonna päätin, että en jätä Helsingin juhlaviikkoja kokonaan väliin. Asunhan sentään vain puolen tunnin matkan päässä lähes kaikista tapahtumista. Siispä katselin ohjelmistoa innosta kiiluvin silmin ja listasin itselleni kaikkia mahdollisia taide-elämyksiä, joihin voisin osallistua. Voittaisiko amerikkalaisen nykytanssin elävä legenda vai musiikin, akrobatian ja tanssin keinoin luotu taiteilijoiden oma universumi? Tahdonko katsella, kuunnella, vai osallistua itsekin?

Ongelmaksi alkoi taas muodostua valinnan vaikeus ja lisäksi aikataulun rajoittuneisuus. Ehkä siksikin, että en halunnut lähteä tapahtumiin yksin vaan hyvässä seurassa. On mukava voida keskustella näkemästään ihmisen kanssa, joka on jakanut saman kokemuksen.

Marokkolainen tanssiesitys, joka olisi ehkä eniten kiinnostanut, olikin peruttu loukkaantumisen vuoksi. Amerikkalainen nykytanssiesitys oli vähän väärään aikaan. Jostain syystä muut elävät esitykset jäivät myös väliin, ja päädyin uppoutumaan 1950-luvun italialaiseen elokuvaan sekä islantilaisten taiteilijoiden sukkahousuinstallaatioihin Amos Andersonin taidemuseossa. Molemmat olivat kylläkin erittäin hyviä valintoja.

Nyt voin sitten sanoa käyneeni juhlaviikoilla. Erosikohan tämä kokemus jotenkin ratkaisevasti siitä, kun kävin aiemmin kesällä samassa taidemuseossa katsomassa muun näyttelyn, tai kun kesän korvalla näin afrikkalaista nykyelokuvaa? Ei oikeastaan. Kai juhlaviikkojen tarkoitus on nostaa taidetta näkyvämmin esille ja tarjota paljon elämyksiä lyhyen ajan sisällä niille, jotka ehkä muuten eivät tulisi lähteneeksi taiteen pariin. Toisaalta aivan vastaavanlaisia esityksiä voi nähdä muutenkin, paremmalla ajalla, ilman tunnetta siitä, että nyt on pakko osallistua kun kerran tällaiset juhlaviikot järjestetään.

Mikä olikaan mielipiteeni? Että juhlaviikot olivat omalta kannaltani oikein onnistuneet, taide on tarpeellista ja ystävät tärkeitä. Tämän jälkeen on taas energiaa syventyä vaikka opintoihin.

Ostetaan vähän käytetty motivaatio

Terveiset lomalaisen pääkopasta! Oikeastaan minun ei olisi koulutehtävien kanssa pitänyt lomailla ollenkaan. Ensimmäinen tunti on 25. syyskuuta ja silloin on oltava proseminaari viimein valmis sekä noin seitsemän sivun Rooma-aiheinen essee yhtä lailla kansissa. Oikeastaan tekemättä on viisi esseetä, mutta niitä pystyy palauttamaan pikku hiljaa siihen asti, kun opinnot varsinaisesti päättyvät eli keväällä.

Opiskelu ei maistu minulle ollenkaan. Meiltä kirjoittajilta kysyttiin taannoin, mikä saa meidät jaksamaan opintojemme parissa. Minun vastaukseni on raha. Se, että olen maksanut tästä kurssista 220 euroa enkä halua haaskata sitä. Mitään motivaatiota minulla ei enää ole. Viimeinen niitti oli ikävä proseminaarikokoontuminen, joka vahvisti sen, että haluan opintojen loppuvan mahdollisimman pian. Mietin jopa keskeyttämistä.

Kaikista inhottavinta tässä on se, että laitoin paljon energiaa ja aikaa siihen, että saan tehtyä hyvän proseminaarin. Suomentelin pitkät pätkät latinankielisiä sanoja ja yritin selittää monimutkaisia alkemistisia kuvia kansantajuisesti. Tämä vapaus minulle oli annettu, kun aloin tehtävää tekemään. Myöskään välitarkastuksessa siitä ei minulle mitään sanottu. Mutta sitten varsinaisella käsittelykerralla sain vasta tietää tehneeni kaiken aivan väärin. Tämä taasen tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä koko analyysiosa aivan uusiksi. Jos minulle olisi alun alkaenkin sanottu, ettei tuota noin voi tehdä, olisin osannut lähteä oikeaan suuntaan ja nyt tekisin vain normaalia hiomista ja muokkausta.

Ei, minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota aloittaa kaikkea työtä alusta. Paitsi maksettu kurssimaksu. Ja se on loppujen lopuksi vähäistä suhteutettuna omaan jaksamiseen, intoon ja aikaisempaan intohimoon, jota tunsin taidehistoriaa kohtaan ennen koko aineopintojen aloittamista. Nyt kun kurssimaksu on kuitenkin maksettu, voisin ostaa myös motivaation. Kipaisen viikonlopun aikana kirpparilla tai UFF:ssa. Varmasti sieltä löytyy hyviä käytettyjä.

Kuin kotiinsa palaisi

Ensimmäinen luento Kehitysmaatutkimusta sitten lopputalven. Ah! Kyllä tämä on sitä minulle ominta. Toivottavasti aine kestää syrjähyppyni psykologian puolelle. Tuli onneksi selvitettyä sekin, että kirjatenttikin onnistuu, jos kurssi on muuten liian epäsopiva meikäläiselle.

Tämä nyt alkanut Kehitysmaatutkimuksen kurssi vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ensinnäkin kurssi käydään englanniksi, toisekseen olemme paljon toistemme seurassa pienellä porukalla, koetta ei ole. Ihanaa!

Pidämme opintopäiväkirjaa, teemme 20 minuutin esitelmän meille annetusta artikkelista, vietämme viikonlopun seminaarissa ruotien klassikkoleffaa ja kirjoitamme noin 5000-sanaisen esseen. Just minua! Se oivallus, kun saa tehdä omalla tavallaan, ominta aihetta. Tätä on opiskelu parhaimmillaan!

Toivotan kollegoilleni antoisaa syksyä uuden tiedon parissa! Minä ainakin uhkun ja puhkun intoa! Pääsen taas katsomaan maailmaa lukuisista vinkkeleistä ja pääsen pois noiden järkälemäisten tenttikirjojen luota dialogiin, pohdintaan ja vapaaseen kirjoittamiseen.

Kuinka mä käytän aikaa

“Jos kysyt kuinka mä käytän aikaa, saat kuulla etten ole siinä erityisen hyvä, se multa karkaa” – Zen Café

Miten elokuu voi olla jo lähes puolessa välissä? Kesäloman alussa näytti siltä, että aikaa 1000 sivun lukemiseen syyskuun alun tenttiä varten on enemmän kuin tarpeeksi. Jotenkin kummasti aika on lentänyt, ja nyt alkaa uhkaavasti näyttääkin siltä, että joudun osallistumaan tenttiin vasta toisena tenttipäivänä. Vuorokauteen pitäisi todellakin saada toiset 24 tuntia lisää. Tai yksi päivä lisää joka viikolle. Tai sitten pitäisi hallita omaa ajankäyttöään paremmin.

Sitähän sanotaan, että kaikki on kiinni priorisoinnista. Itselleen voisi tietysti tehdä joka päivä listan asioista, jotka sitten hoitaisi tärkeysjärjestyksessä. Mutta mitä laittaa listalle vaikkapa sellaisena aamuna, kun on valvonut koko yön kipeän lapsen kanssa, töistä ei oikein voisi olla poissa, tentti lähestyy, ja oikeasti haluaisi vain lukea romaania, jonka sai edellisenä päivänä lainaksi ystävältä?

Arjen priorisointi ei ole helppoa. Työasioita on pakkokin laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta vapaaehtoinen opiskelu kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka ei mahdu oikein millekään listalle. Se tuottaa mielihyvää, mutta silti siihen liittyy myös jonkinlaista pakkoa. Tenttiin täytyy lukea ja osallistua, ja esseet palauttaa tiettyinä aikoina. Meneekö tenttikirjan lukeminen Sinisalon romaanin edelle? Pitäisikö arvottaa velvollisuuksia (vaikkakin vapaaehtoisia) enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeää vapaa-aikaa?

Kaikesta huolimatta kehitysmaatutkimuksen tenttikirjoissa on sellaista vetovoimaa, että taidan jättää fiktion odottamaan ja keskittyä toistaiseksi opiskeluun.

Istu! Paikka!

Opiskelu aikuisena ei ole ihan kivutonta. Töiden jälkeen on ensin syötävä leipää ja katsottava seinällä olevaan pisteeseen jonkin aikaa täyden hiljaisuuden vallitessa. Sitten voi alkaa pikkuhiljaa miettimään iltapäivän toimia, mitä milloinkin. Illalla voi vaikkapa sporttailla, ellei tyttärellä ole jotain kilpailevaa ajanvietettä, vaikkapa kenkäkauppaan tai lääkärin vastaanotolle menoa. Vapaa-aikakonseptini on käytössä hyväksi todettu ja nyt siinä on tämä vieras palikka: opiskelu. Töiden jälkeen on istuttava ja luettava ja ei siinä mitään, avartavia hetkiähän minä olen filosofian kanssa viettänyt mutta se paikallaan istuminen töiden jälkeen, se on hankalaa.

Hyvää tässä on ollut keskustelujen tason nouseminen. Aloitusfraasi ”mitä kuuluu” saattaa tenttiin valmistautumisen aikaan johtaa taholtani ihan mihin vastaukseen tahansa. Filosofiset ajatukset ovat aika yleviä ja tuntuu, että ihmiset voisivat innostua niistä jos tuntisivat alaa paremmin.  Joskus saan vaihtarin ja ihmiset, joiden kanssa on tottunut keskustelemaan ihan tavallisista asioista intoutuvat puhumaan fiksuja.

Filosofian aloituksella olen saanut: amerikkalaisen ja suomalaisen yliopistomaailman vertailun, selvityksen siitä mitä yhteistä psykologisten testien suosiolla on Martin Lutherin jumalsuhteen kanssa ja yhden näkemyksen siitä, mitä Foucault merkitsee nykyisessä yhteiskuntatutkimuksessa. Lisäksi aina ei ole tarvittu edes sitä toista osapuolta: on aika hienoa kävellä tentin jälkeen Töölönlahden rantaa ja miettiä että ollaankos tässä nyt sitten vapaita vai systeemiin syntyneitä. Vähän niin kuin Matrix-elokuva mutta helsinkiläisillä.

Myrskyvaroitus

Helsingin sanomien nettisivulla kehotetaan hamstraamaan viikon tarpeeksi ruokaa ja vettä myrskyn varalta. Radio ja paristojakin pitäisi kodista löytyä. Miksihän tämä neuvo ihmetyttää niin suuresti? Kyllähän meiltäkin vaikkapa puurohiutaleita, tonnikalaa, riisiä ja papuja löytyy, mutta en ihan heti osaa hahmottaa, riittäisivätkö säilykkeet ja kuivatuotteet viikon ajaksi. Entä vesi? Muistan, että neljä pulloa kivennäisvettä on sullottu yhteen keittiön kaapeista. Pitäisikö tässä alkaa pullottamaan vesijohtovettä, vai kuinka vettä on tarkoitus säilöä viikon käyttöä ajatellen?

Myrskyvaroitus ei näiden ohjeiden kohdalla ehkä sittenkään koske kaupunkilaisperheitä, joilla on useita marketteja kävelyetäisyydellä. Tai näin ainakin olettaisin. Siispä ruokatarvikkeiden hamstraamisen sijasta aloin haaveilla siitä, että myrsky sattumalta tulisi juuri, kun olen kirjastossa, ja sulkisi minut sinne viikoksi eroon muusta maailmasta. Kaikki maailman kirjat (tai ainakin tarpeeksi monta!) käden ulottuvilla ja kokonainen viikko aika lukea niitä. Sellaisen myrskyn voisin tilata tänne vaikka heti. Ainakin ajatuksissa henkinen ravinto riittäisi, käytännössä lähtisin kai ensimmäiseksi etsimään kahvinkeitintä.

Myrskyn odottamisen sijaan täytyy kuitenkin alkaa miettiä, miten ehdin lukemaan loput 600 sivua tenttikirjoista ennen syyskuun alkua. Silloin paluu arkeen on viimeistään kohdattava, ainakin opintojen osalta.