Month: May 2011

Posted on

Viimeinen tentti! Mitä opiskelusta jäi käteen?

Nyt on viimeinen psykologian perusopintojen tentti takana. Taitaa mennä jopa läpi. Otetaan sille! Tai ei otetakaan vielä. Pohditaanpas ensin, mitä opiskelusta jäi käteen.

Kelaudunpa hetkeksi viime syksyyn, jolloin blogissani ilmoitin aloittavani ihmiskokeen itselläni ja testaavani, kykenenkö opiskelemaan omaksi ilokseni ilman stressiä.

Opiskelun stressi ja flow

Omaksi ilokseni onnistuin opiskelemaan, mutta ihan ilman stressiä en suoriutunut. Painetta lisäsi tosin tieto, että aineopintoihin ei voi jatkaa, ellei arvosana perusopinnoista ole vähintään kolmonen.  Ja miksi oikestaan stressiä ei saisi ottaa? Jos hyvistä arvosanoista tulee hyvä mieli, miksipä niitä ei voisi tavoitella. Ehkäpä sopivan paineen siivittämänä saa myös tehtyä asiat loppuun asti, eikä kaadu kalkkiviivoilla.

Jälkiviisas on helppo olla, mutta usein tentin jälkeen tulee fiilis, että luin taas liikaa. Eivät ne luennoitsijat näköjään edelleenkään pieniä yksityiskohtia kysele, vaan laajempia linjoja ja oleellisimpia juttuja. Ja vanha sääntö näyttää pätevän: Se, mitä luennolla käydään läpi, on olennaista myös tentissä.

Väitetään, että ihminen oppii oivaltamalla. Näin varmasti on, mutta en voi silti olla miettimättä, meneekö oivaltamistavoite välillä “överiksi”, jos joistakin luennosta suuri osa kuluu keskusteluun ja lopulta jää epäselväksi, mikä olikaan se tutkittu totuus ja mikä luennoilla istuvien subjektiivinen mielipide. Toisaalta, nämä luennot ovat olleet ne, jotka jäävät parhaiten mieleen. Eikä sitä pitkäkestoiseen muistiin tunnu yleensäkään jäävän kuin pari juttua per luento, hyvä jos sitäkään.

Mutta mitä jäi eniten käteen? Uskon ainakin olevani nyt viisampi ja ymmärtäväni paremmin, millainen olento on ihminen. Eiköhän tässä prosessissa myös itsetuntemus ole lisääntynyt. Sitäpaitsi, toteutin pitkäaikaisen haaveeni: Sain suoritettua psykan perusopinnot.  Aloitin Avoimessa psykan  jo 13 vuotta sitten, mutta en silloisessa elämän tilanteessani jaksanut kuin kaksi kurssia. Nyt vuorotteluvapaalla tälle oli suorastaan tilaus ja opiskelu toi uutta sisältöä ja rakennetta elämääni. Hei, tässähän on paljon hienoja asioita, joille voisi nyt nostaa sen maljan ja laulaa vaikka suvivirrenkin!

 

 

 

 

Posted on

Lenkkeilyn iloa

Olen löytänyt uudestaan monen vuoden tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai lenkkeilyähän se lähinnä on, sellaista hölköttelyä. Mutta jostain syystä juokseminen kuulostaa uskottavammalta kuin leppoisassa tahdissa tapahtuva hölkkääminen, eikö?

Viime vuosina olen kyllä yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista säännöllisyyttä liikuntaharrastuksissani. Enimmäkseen olen käynyt kuntosalilla ja spinningissä. Mutta kun lähtee ulos puistomaiseen ympäristöön, hiekkateille hyvät juoksukengät jalassa, hengittää raitista ilmaa ja kuuntelee luonnon ääniä, saa siitä paljon enemmän kuin sisäliikunnasta. Kunto kasvaa lähes huomaamatta, mieli lepää, ajatukset lentelevät vapaina ja raikas metsän tuoksu tuo kesän kosketusetäisyydelle.

Juostessa voi pohtia vaikka tenttikirjallisuuden kiemuroita, tai sitten tyhjentää ajatukset kokonaan arkielämän kiireistä. Musiikkia en yleensä lenkillä kuuntele, koska juokseminen ei ainakaan vielä ole ollut mielestäni tylsää, enkä kaipaa sen rinnalle muuta viihdykettä. Työajatuksienkin annan tulla, jos niitä mieleen juolahtaa – voihan täysin erilainen ympäristö tuoda vaikka uusia oivalluksia ja ratkaisuja, joita ei ole ennen osannut edes kuvitella.

Tämän kesän lenkkeilylle en ole asettanut yhtään mitään tavoitteita. En käynyt naisten kympillä, en tähtää Helsinki City Marathoniin enkä mihinkään muuhunkaan tapahtumaan. Olen kyllä innostunut seuraamaan lenkkipolkujani Sports Tracker -sovelluksella, koska jälkeenpäin on hauska katsoa, minkä muotoisen reitin tuli juosseeksi.

Suorituksen makua en kuitenkaan enää kaipaa. Juokseminen itsessään tuo iloa, ja nimenomaan iloisena harrastuksena haluan sen säilyttää.

Posted on

Opintoja kiireen keskellä

Kun päätin aloittaa viestinnän perusopinnot Avoimessa yliopistossa tammikuun alussa, en arvannutkaan, kuinka kiireiseiseksi alkuvuosi muodostuisi työn kannalta. Viestinnän johdantokurssille en pystynyt onnistumaan lainkaan, mutta onneksi opintosuoritukset pystyy tekemään vielä jälkikäteenkin – tai vaihtoehtoisesti teen kyseisen kurssin vielä joskus myöhemmin erillisellä maksulla. Sen sijaan kevään toiselle kurssille, joka käsittelee mediaa, organisaatioita ja yhteiskuntaa, olen päättänyt löytää aikaa. Aihe on kiinnostava, olen jo maksanut opinnoista ja haluan oikeasti suorittaa kurssin.

Mielessäni pyörii kuitenkin keskenään ristiriitaisia ajatuksia siitä, kannattaako opiskelu silloin, kun siihen ei voi laittaa ainakaan omasta mielestään tarpeeksi aikaa. Saako tehtävät tehdä periaatteessa huonommin kuin tietää osaavansa? Voiko tenttiin lukea vaikkapa vain puolet materiaalista, jos aika ei kerta kaikkiaan anna periksi kaikkien kirjojen kahlaamiseen läpi edes kerran?

Loppujen lopuksihan opiskelen vain omasta ilostani ja omaksi hyödykseni. En tavoittele tutkintoa enkä edes työpaikan vaihtoa. Eikö nimenomaan tässä tilanteessa täytyisi rima pitää niin korkealla kuin mahdollista?

Posted on

Human Being vai Human Doing?

Asetin yhdeksi vuorotteluvapaani tavoitteeksi opetella olemaan vain olemassa. Ensimmäinen kuukausi meni alkusyksystä hienosti. Olin vaan ja menin minne nokka näytti, ilman tavoitteita ja päämääriä. Syksyn pimetessä alkoi kuitenkin tekemättömyys ja päämäärättömyys ahdistaa. Onneksi keksin Avoimen yliopiston ja psykan opinnot. Opiskelu ei ole työllistänyt liikaa, mutta on ollut jotain, mitä tavoitella.

Ihmisaivoille lienee luontaista tavoitella aina jotakin. Muuten menee epämääräiseksi haahuiluksi. Ja jos on liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä, ei meinaa saada sitä vähääkään aikaiseksi. Nyt ymmärrän hyvin, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että yksi työttömyyden pahimpia ongelmia on se, että ihmiset passivoituvat.

Mietin, kuinka paljon tässä on kysymys omasta luonteestani ja kuinka paljon yleismaailmallisesta ilmiöstä? Kaipa tässäkin on ihmisten välisiä eroja. Persoonallisuupsykan harjoitustyötä tehdessäni löysin mielenkiintoisen havainnon ekstroverteistä ja introverteistä ihmisistä. On viitteitä siitä, että fysiologinen peruskiihotustila on luonnostaan korkeampi introverteilla ja matalampi ekstroverteillä. Tämän vuoksi ekstrovertit tarvitsevat enemmän ja voimakkaampia kiihokkeita kyetäkseen saavuttamaan optimaalisen olotilan. Siksi he viihtyvät hyvin esim. sosiaalisissa ja aktiivisissa tilanteissa, kun taas introverteilla nämä tilanteet saattavat nostaa kiihotustason liian korkeaksi ja aiheuttaa ahdistusta. (* … Tuli mieleen, että osaavatkohan introvertit myös nauttia pidempään pelkästä olemassa olosta?

*) Lähteenä: Pervin L.A.: The Science of Personality, 2003