Innostus hiipii taas

Uusi opintojakso, ”Sosiaalinen kehitys, emootiot ja minuus”, on taas alkamassa ja tällä kertaa se on verkko-opintoina. Toinen vaihtoehto olisi ollut suorittaa koko opintojakso pelkkänä tenttinä, mutta itse olen ainakin sen verran sosiaalinen luonne, että haluan keskustella ja jäsentää tietoa jossakin ryhmässä, oli se sitten fyysisesti luennolla tai virtuaalisesti verkkoluennolla. Minusta on hieman omituista, että sosiaalipsykologiassa todetaan, että oppiminen on ensisijaisesti sosiaalinen ilmiö ja toissijaisesti yksilön ilmiö ja kuitenkin useat kurssit on pelkästään tentittäviä opintojaksoja. Meitä oppijoita on kuitenkin erilaisia: toiset visuaalisia, toiset kinesteettisiä ja toiset auditiivisia. Ja aikuisopiskelijana pelkkä tenttiminen tuntuu todella tylsältä, jos ei ole mitään painetta varsinaisesti suorittaa mitään, vaan haluaisi perehtyä ja oppia uusia asioita sekä mahdollisesti pohtia näitä ryhmässä. Pelkkä yksin lukeminen ja pohtiminen ei ole oikein minun juttuni, ja niin paljon kuin on mahdollista suorittaa jotenkin muuten kuin pelkästään tenttimällä, niin aion kyllä hyödyntää nämä mahdollisuudet.

Viikko sitten menin avoimen yliopiston kirjastoon hankkimaan kurssikirjat ja tajusin, että olen vasta 21. varauslistalla toisen kurssikirjan suhteen. Tämä on ainoa paikka, josta kirjan voi saada lainaan ja Amazonissa kirja maksaa 134 puntaa. Vähän jännittää, että miten kurssi tulee suoritettua ilman kirjaa vai pitääkö odottaa ensi syksyyn, että kirjan saa lainattua.

Varaan kuitenkin toisen kurssikirjan, Moraalipsykologia, ja illalla selailen sitä läpi. Aikaisemmalta kurssilta minulle on jäänyt vahvasti mieleen Kohlbergin moraalisen kehittymisen tasot eli laadullisen ajattelun kehittyminen, ja se on jäänyt minua pohdituttamaan, että miten voisin ymmärrystäni syventää siitä niin lasten kasvatuksessa kuin aikuistenkin ammatillisessa kehittämisessä. Ilokseni huomasin, että tässä kirjassa on paljon asiaa tähän liittyen. Nyt vaan kun löytäisi sopivasti aikaa kirjan lukemiseen ja perehtymiseen. Sitä ennen pitäisi vaan perehtyä yhteen toiseen kirjaan, josta on tulossa verkkotentti reilun viikon sisällä. Ei millään malttaisi olla aloittamatta tämän kirjan lukemista…

Antiikin Kreikan aarteet

 

Rakas blogini

Yliopiston vanhan päärakennuksen ylimmässä kerroksessa luentosalin tummanruskeat puupenkit ja kirjoitustasot kutsuvat taidehistorian luennolle. Minä, keski-ikäinen nainen, istahdan penkkirivistöön ikkunan puolelle, yritän asetella vihkoni ja kynäni kirjoitusalustalle, mutta vihko ei pysy tasolla, eikä pysy kynäkään, sillä kirjoitustaso on niin kalteva, että tasolle asetellut tavarat valuvat vääjäämättä suoraan syliini. Taidehistorian luento on juuri alkamassa.

Luentosali sijaitsee päärakennuksessa Unioninkadun varrella, vastapäätä Valtioneuvoston rakennusta. Ikkunasta näkyy Uspenskin katedraalin katto, joka hehkuu ilta-auringossa kirkkaana ja kullanhohtoisena.  Valtioneuvoston seinäkello näyttää kohta jo kuutta ja luentosalin edessä mies puhuu kreikkalaistemppelin pylväsjärjestelmän arkaaisista muodoista. Totta puhuakseni minulla ei ole hajuakaan siitä,  mitä ovat arkaaiset muodot, mutta olen pelkkänä korvana ja toivon saavani selvyyden asiasta vielä tällä luennolla.

Minä, keski-ikäinen nainen sulaudun hyvin tähän luentosalissa istuvaan aikuisopiskelijoiden joukkoon. Taidehistorian luennoilla käy paljon eri ikäisiä naisia ja miehiäkin luennoilla istuu.  Täällä keski-ikäinen nainen voi hetkeksi unohtaa ikäkriisinsä ja antautua vastaanottamaan luennoitsijan monivivahteista, lähes runollista kerrontaa klassisen arkkitehtuurin suloisista yksityiskohdista. Voi, kuinka tämä onkaan turvallista!  Istun vain tässä puupenkissä ja kuuntelen, kun samaan aikaan kynä kädessäni tekee kuin itsestään muistiinpanoja. Täällä voin olla piilossa pahalta maailmalta, siltä julmalta maailmalta, joka vaatii naisihmistä repeämään sataan paikkaan yhtä aikaa ja joka ei anna naisparalle armoa edes yön hiljaisina tunteina, vaan hiipii hänen uniinsa.

Silmieni eteen heijastetuissa diakuvissa kohoavat upeat doorilaiset pylväät ja valkoiset marmoritemppelit.  Osa minusta nousee ylös ja avaa luentosalin ikkunan. Olen höyhenenkevyt, hypähdän ulos, siipeni kantavat ja osa minusta liihottelee kauas pois.  Luulen, että siivilleen noussut osa minusta on matkalla antiikin Kreikkaan, Ateenan Akropoliille saakka. Juuri kun osa minusta oli pääsemässä sisään Akropoliin massiivisesta portista, Propylaiasta, luennoitsija toteaa kellon olevan jo niin paljon, että on lopetettava tältä illalta.  Siinä samassa huomaan osan minua palanneen pikku lentomatkaltaan ja asettuneen takaisin fyysiseen olemukseeni.

Astelen hiljalleen selkäreppuineni yliopistorakennuksen raput alas ja  rakennuksesta poistuessani huomaan, kuinka ulkona sataa hiljalleen vettä, syksyinen tuuli puhaltaa ja Unioninkadun märkä asfaltti kiiltää. Totean hiljaa mielessäni, että on tämä vaan niin suloista tämä elämä, kun ihmiskunnalla on antiikin Kreikan arkkitehtuurin aarteet ja minulla on mahdollisuus oppia niiden ainutlaatuisuus.

 

 

Lukutuskaa

Mietin vielä tänä aamuna, että menenkö tenttiin vai en, kun oli lukeminen niin hataralla pohjalla viikon aikana töiden jälkeen.  Perjantai-iltana katsoin kaikki rästitenttipäivä-määrät ja vilkaisu perhekalenteriimme osoitti, että niihin päivämääriin oli jo ohjelmaa varattua. Ei siinä auttanut muu kuin ottaa itseä niskasta oikein isolla kouralla kiinni sekä intensiivinen asento perjantaina töiden jälkeen ja lukea puolille öille. Otin kaikki materiaalit esille sekä tietokoneen ja Google translatorilla sitten tarkistelin, mitä epämääräiset sanat tarkoittivat suomeksi. Lisäksi etsin joitakin käsitteitä yleisesti Googlesta ja luin muiden tekemiä raportteja aiheeseen liittyen. Tenttikirja oli englanninkielinen ja melko teoreettinen, joten suomenkieliset materiaalit tukivat hyvin lukemista.

Nukkumaan mennessä laitoin herätyskellon soimaan, että jos jaksaisin vielä lukea vähän aamulla. Kello viisi olin niin väsynyt, että siirsin kelloa eteenpäin. Kello kuusi kaivoin vielä toisen kirjan ja pläräsin kaikki alleviivaukset, jotka joku ystävällinen henkilö oli tehnyt kirjastokirjaan ennen minua.  Jotenkin tuntuu, että teorian ja käsitteiden pänttääminen ei vain enää tällä iällä ole niin helppoa, etenkään lauantaiaamuna kello kuusi… Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän tuntuu, että pää alkaa vain soveltamaan kaikkia asioita omiin kokemuksiinsa ja haluaisi rauhassa näitä miettiä. Pohdin aamulla muutaman kerran, että viitsinkö lähteä vai ei, koska näissä kirjatenteissä usein kysytään vain, mitä kirjassa lukee ja ns. soveltamisesta ei ole paljon hyötyä.  Kello kahdeksan jälkeen lähdin kuitenkin ajelemaan yliopistolle ja parkkipaikalla vielä tarkistin materiaaleista, että mitä tarkoittaa Ringelmanin efekti.

Tentti alkoi kello yhdeksän ja saimme luvan avata tenttipaperit.Vilkaisin nopeasti kysymykset ja huokaisin helpotuksesta. Toinen kysymys oli niin helppo, että oikein nauratti. En ollut lukenut siitä juurikaan, mutta minulla oli vahva näkemys mitä se käsitteli, koska olin aikaisemmin lukenut teorian huolellisesti ja monesti soveltanut sitä käytännössäkin ja jopa opettanut muita aiheesta.

Toinen kysymys oli vähän vaikeampi, enkä muistanut toista termiä kysymykseen liittyen, mutta en usko että vaikka olisin lukenut enemmän, että olisin pärjännyt sen paremmin. Voi olla että juuri tätä termiä en olisi huomannut tarkistaa. Noin tunnin päästä olin vastannut kumpaakin kysymykseen, ja päätin että lähdenpä viettämään viikonloppua. Olen tehnyt tässä tilanteessa parhaani ja olin varsin tyytyväinen päästessäni pari tuntia aikaisemmin viikonlopunviettoon. Ja olin erittäin helpottunut, ettei tarvinnut jättää tätä tenttiä myöhempään ajankohtaan.  Olen huomannut, että mitä pidemmälle näitä tenttejä lykkää, sitä stressaavampia niiden suorittamisesta tulee. Nyt voin tämän kurssin suhteen kirjoittaa vielä esseen ja uskon, että muuten kurssi tulee suoritetuksi. Eli aina kannattaa kokeilla kepillä jäätä!

Ystävystyin rouva Keski-iän Kriisin kanssa

 

Rakas blogini

Nyt minä, keski-ikäinen nainen, aion tunnustaa Sinulle, että kaikkien näiden vuosien aikana en ole ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omaan uravalintaani. Ja voiko tuota parin kymmenen vuoden mittaista työputkea kutsua edes uraksi? Opiskelin pakon sanelemana itselleni ammatin, sillä minun oli päästävä töihin ja leivän syrjään kiinni. Olisin niin halunnut opiskella yliopistossa, mutta rahaa ei ollut eikä liioin opintojen rahoittajiakaan. Valmistumiseni jälkeen pääsin heti töihin, eli sukelsin työputkeen. Opin työn, sopeuduin alalle eli opin talon tavoille ja minusta tuli näkymätön, hajuton ja mauton virkailija. Vaihdoin virastoa, työt jatkuivat ja konsulteilla riitti työsarkaa organisaatiomuutosten suunnittelussa. Vuosien päästä löysin itseni yhä useammin haaveilemasta ajatuksissani työpöydän ääreltä, jolloin silmieni eteen piirtyi pitkä työputki, jota aikansa kuljettuani näkisin putken päästä kajastavan kirkkaan valon kajon. Tein vuosia töitä ja haaveilin auringon paistavan joskus myös risukasaan.

Todellisuudessa työputken pää ei häämöttänyt, puhumattakaan valon kajosta, jota odotin. Työ muuttui aina vain raskaammaksi ja armottomammaksi, eikä aurinko edes pilkahtanutkaan risukasaan. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kohtalo omiin käsiin ja ryhtyä pelastamaan itsensä. Onnekseni satuin törmäämään nykyään ylimpänä ystävänäni tunnettuun aina niin energiseen Rouva Keski-Iän Kriisiin. Hän osoittautui todella hyväksi neuvonantajaksi ja tukijaksi. Aluksi suhtauduin uuteen ystävääni epäröiden. Pohdin uskallanko hypätä hänen kelkkaansa, mutta pian sain huomata, että oli hyvä, kun annoin vihdoin periksi hänen houkutuksilleen hänen lempeästi painostaessaan minua. Jossain vaiheessa yritin vielä selittää uudelle ystävälleni, kuinka pidän tekemästäni asiakastyöstä ja kuinka koen siinä päivittäin onnistumisen hetkiä. Rouva Keski-Iän Kriisi palautti kumminkin nopeasti mieleeni, kuinka jo 45 ikävuoden nähnyt, koko ikänsä istumatyötä tehnyt nainen on todellisessa vaaravyöhykkeessä omien työtapojen ja tottumustensa kanssa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo silloin, kun jatkuvan istumatyön rasittamana aloin oireilla jatkuvilla epämääräisillä kivuilla ja säryillä.

Niin minä ja uusi ystäväni teimme sopimuksen, jonka mukaan minun, keski-ikäisen jo 45-vuotta täyttäneen naisen, oli hakeuduttava pois turvallisen virastokankeuden piiristä kohti elämää, jossa aikuinen nainen opettelee elämään itselleen ja kokeilemaan sellaisia taitoja, joita hän ei aiemmin tiennyt edes omaavansa. Näin rouva Keski-Iän Kriisi ohjasi minut aikuisopintojen pariin ja tokaisi minulle: ” Mitäs sinä ystäväiseni tykkäisit humanistisista aineista? Ja jos oikein tarkkoja ollaan, etkös se ollut juuri sinä, joka kuljit nuorena tyttönä, siinä intianpuuvilla lookissasi, pyöreät silmälasit nenälläsi ja haaveilit opiskelevasi taideaineita ja kulttuurialaa?”Punastuin muistaessani nuoruudenaikaisen ”humanoidihahmoni” ja nolostuneena totesin hänen olevan oikeassa. Se olin tosiaankin minä. Kohensin ryhtiäni ja tokaisin ystävälleni: ”Hyvä on, kun syksy koittaa, ilmoittaudun heti ensimmäisten joukossa Avoimen yliopiston taidehistorian kurssille. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eikös taidehistoria tarvitse tuekseen myös estetiikan opintoja?”

 

 

 

Ajattele kuin Einstein

Tulevaa soveltavaa esseetäni varten pohdin parhaillaan Rupert Browinin kirjaan, Prejudice, peilaten millaisia ammatillisia identiteetteja akateemisilla opiskelijolla ja ammattikorkeakouluopiskelijoilla on sekä mahdollisia ennakkoluuloja näitä ryhmiä kohtaan.

Ihmisillä on tarve helpottaa tiedonkäsittelyä luokittelemalla maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä että luokkien väliset erot nähdään suurimpina ja luokkien sisäiset erot nähdään pienempinä. Tajfel puhuu minimaalisten ryhmien paradigmasta, jossa ryhmään kuuluminen tuottaa ulkoryhmän syrjintää ja sisäryhmän suosintaa. Voisiko tätä ajatella esimerkiksi omana valintana, millaisia opintoja haluaa lähteä opiskelemaan esimerkiksi täydentävinä opintoinaan. Haluaako suorittaa ne vain yliopistolla vai voiko ajatella myös ammattikorkeakoulun täydennysopintoina tai toisinpäin.

Itselläni on kokemusta kummistakin opinnoista niin yliopistossa kuin ammattikorkeakoulussa. Akateemiset opiskelijat nähdään usein tieteellisesti ajattelevina ja ammattikorkeakouluopiskelijat käytännönläheisenä ja soveltavina henkilöinä, ei välttämättä edes tutkijoina. Käytännössä ammattikorkeakoulussa perehdytään ihan samalla tavalla teorioihin ja tehdään harjoituksia, joissa sovelletaan ja sisäistetään näitä käytännössä, mutta korkeakouluopinnoissa tehdään ihan sitä samaa. Sosiaalipsykologian opinnot ovat yllättäneet minut sen käytännönläheisyydellään ja sovellettavuudellaan arkipäivän elämään.

Olen joskus keskustellut ihmisten kanssa, jotka eivät missään tapauksessa halua lähteä opiskelemaan ammattikorkeakoulun täydentäviin opintoihin, vaikka itse aihe olisi juuri sopiva heille. He ovat arvostaneet akateemisia opintoja, niin paljon että eivät ole edes antaneet itselleen mahdollisuutta kokeilla tätä vaihtoehtoa.

Omat päättötyönohjaajani niin tradenomiopinnoissa kuin ylemmässä ammattikorkeakouluopinnoissa olivat itse akateemisesti koulutettuja ja vaativat minulta todella paljon teoreettista tutkimista ja pohdintaa. He ovat johdattaneet minut teorian ihmeelliseen maailmaan, joka on yllättävän kiehtovaa. Teoriat ja mallit ovat kuin silmälasit, joiden läpi katsellaan maailmaa.

Itse opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa tradenomiopintojen jälkeen erilaisia täydennysopintoja. Kun tuntui, että sillä puolella ei ollut enää mitään mielenkiintoista opiskeltavaa, niin siirryin avoimen yliopiston opintoihin. Minua pelotti lähteä opiskelemaan, koska luulin etten pärjää siellä. Ilmoittauduin avoimen yliopiston kognitiotieteen perusopintoihin ja päätin, että menen sinne ja istun ja kuuntelen opintoja, mutten suorita mitään tenttiä. Nautin vain ja opiskelen oman mielenkiintoni mukaan. Tämä oli erittäin hyvä kokemus, koska tämä oli hyvä ensikosketus yliopistomaailmaan. Tällöin ymmärsin, että kyllähän siellä pärjää eikä ne opinnot nyt niin vaikeita ole ja kaiken lisäksi ovatkin varsin mielenkiintoisia. Tämä oli oma sosialisaatioprosessini yliopistolliseen maailmaan, josta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta eikä edes roolimallia perheessä tai suvussa.

Myöhemmin kasvatustieteen opinnoissa minuun kolahti tutkimus, jossa tuli esiin, että korkeasti koulutettujen keskinkertaisesti koulussa menestyvät lapset pyrkivät korkeakouluopintoihin todennäköisemmin kuin hyvin menestyvät työläisperheen lapset. Suomessa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus hakea opiskelemaan korkeakouluopintoihin, mutta on jännää että käytännössä taustalla voi olla monta muuta syytä, miksi esimerkiksi työläistaustaiset hyvin koulussa menestyneet lapset eivät sinne haekaan. Tässä on taustalla paljon sisäistettyjä arvoja ja uskomuksia ja se miten on rakentanut oman sosiaalisen identiteetin.

Rakastan kirjoja ja niiden lukemista ja olenkin hankkinut itselleni kirjoja, joita mielelläni lainaan muille. Viime viikolla sain takaisin työkaverilleni, Scott Thorepen  Ajattele kuin Einstein, lainaamani kirjan ja hän oli laittanut viesin, että piti kirjaa hyvänä. Pitkästä aikaan avasin kirjan ja ensimmäisellä sivulla oli Einsteinin salaisuus, joka oli sääntöjen rikkominen. Einsteinin todettiin olevan loistava ongelmanratkaisija juuri siksi, että hän oli ylivertainen sääntöjen rikkoja. Hän asetti kyseenalaiseksi paljon muutakin kuin fysiikan lait. Hän ravisteli perinteitä ja uhmasi valtaapitäviä. Hän puhuu myös sääntöloukusta. Säännöt ovat sisäänrakennettuja ajattelumalleja (sosiaalipsykologiassa puhutaan skeemoista), joita erehdytään pitämään tosina. Nämä säännöt muodostuvat luonnostaan ja ajatuksista tulee sääntöjä, kun niitä tarpeeksi usein toistetaan. (Thorpe 2004, s. 9-10) En nyt muista, kuka sen sanoikaan, että olemme itse pahin este itsellemme kehittymisessämme. On mielenkiintoista haastaa itseään ja seurata oman ajattelumallin kehittymistä.

Einstein toteaakin, että terve järki on kokoelma ennen 18 vuoden ikää muodostuneita ennakkoluuloja. (Thorpe 2004, s. 9)

Nautitaan matkasta

Aurinko paistaa ja kevät tekee tuloaan. Jotenkin nyt on sellaista uuden hytinän tuntua ilmassa. Elämää ja opintoja verkkoblogi osui silmiini ihan sattumalta, ja aloin lukea mielenkiintoisia blogikirjoituksia. Aivan uskomattoman hienoja kirjoituksia, jossa sivuttiin opintoja, mutta pääsin myös tutustumaan erilaisten ihmisten näkemyksiin ja elämänkokemuksiinkin mukaan aivan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa. Olen itsekin miettinyt, että olisi hienoa kirjoittaa blogia joskus, mutta en ole oikeastaan löytänyt itselleni mieluista aihetta tai teemaa, ja kun näin tämän blogin niin heti oivalsin, että tämä voisi olla minulle sopiva foorumi.

Minut tunnetaan intohimoisena opiskelijana, ja minulla on tavallisesti aina joku opiskelu- tai kehittämisprojekti menossa. Tiedon janoni on valtava, ja nautin todella paljon uusien näkökulmien saamisesta ja oppimisesta sekä käytännössä teorioiden ja mallien kokeilusta käytännössä. Olen onnellisessa asemassa senkin puolesta, että olen päässyt tekemään työtä, jossa saan toteuttaa intohimoani, eli antaa myös muille ihmisille kehittymisen mahdollisuuksia ja kehittää heitä.

Monet kysyvät minulta, että kuinka sinulla on aikaa opiskeluun. Eräs ihminen sanoi minulle kerran että  ”If there is a will, there  is a way”  eli jos on tahtoa, löytyy kyllä myös keino. Ja mielestäni tämä kuvaa hyvin asennettani opiskeluun. Kaikki asiat on järjesteltävissä, jos oikein jotain haluaa.

Olen ihan tavallinen perheen äiti, jonka perheeseen kuuluu mies, kaksi lasta ja koira. Kummallakin tyttärelläni on useita eri harrastuksia, joihin heitä pitää kuljettaa arkisin. Mieheni opiskelee myös töiden ohella iltaisin. Lisäksi meillä on villakoira, jonka turkin trimmaamiseen menee useita tunteja.  Eli meillä on ihan perusperheen ruuhkavuodet, mutta silti tähän on mahdutettu myös jatkuva itsensä kehittäminen ja opiskelu. Lisäksi toimin muutamassa yhdistyksessä aktiivisesti, ja näen että saan sieltä myös lisäarvoa itseni kehittämiseksi niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisen kehittymisen kannalta.  Tähän hengenvetoon on todettava, että meillä on kyllä ihanat isovanhemmat, jotka auttavat lasten hoitamisessa ja harrastuksiin viemisessä tarpeen mukaan. Lisäksi koko perheen yhteinen perhekalenteri seinällä helpottaa menojen aikatauluttamista.

Vuonna 1998 valmistuin kansainvälisen liiketoiminnan tradenomiksi.  Tradenomiopintojen jälkeen suoritin erikoistumisopintokokonaisuudet ammattikorkeakoulun täydennysopinnoissa tietoliikennetekniikasta, verkkoliiketoiminnasta ja strategisesta johtamisesta. Tämä polku johdatti minut ammattikorkeakoulun jatkotutkintopilottihankkeeseen vuonna 2002, josta valmistuin vuonna 2006 saatuani myös toisen lapseni.

Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon lisäksi olen suorittanut Haaga-Helian ammatillisen opettajan pedagogiset opinnot sekä kasvatustieteen perus- ja aineopinnot. Lisäksi olen opiskellut työpsykologian ja johtamisen opintoja entisessä TKK:ssa, nykyisessä Aalto yliopistossa.  Kansainvälistä opiskelukokemusta minulla on vaihto-oppilasvuosi 20 vuotta sitten USA:ssa ja puolen vuoden vaihto Etelä-Saksassa ammattikorkeakouluaikana.

Olen toiminut vuodesta 2005 alkaen henkilöstönkehittäjänä ja tämä on mahdollistanut minulle niin itseni kuin muidenkin kehittämisen myös työajalla. Työelämäpuolella on olen suorittanut Kesäyliopistossa henkilöstönkehittäjän  koulutusohjelman, näyttötutkintojen arviointikoulutuksen, NLP Practitioner opinnot  sekä sertifioidut business coaching opinnot. Olen toiminut myös parin nuoren opiskelijan mentorina ammattikorkeakoulun alumnitoiminnan kautta.

Tällä hetkellä opiskelen sosiaalipsykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa, ja olen kokeillut niin verkko-opintoja kuin fyysisiäkin luentoja.  Haaveeni on jossain vaiheessa hakea Tampereen yliopiston ammattikasvatuksen maisteriopintoihin, kun saan tarvittavat täydentävät opinnot suoritettua. Hakemista varten minun tulee suorittaa yliopistollisia perus- ja aineopintokokonaisuuksia, jotta voin hakea sinne suoraan. Maisteritutkinto taas voisi mahdollistaa lisensiaatti- tai tohtoriopinnot sitten joskus…

Matkani opintojen ja kehittymisen osalta on kuin vuoristotie, se jatkuu ja jatkuu vaan, eikä sille näy loppua. Välillä on hidaskulkuista ylämäkeä, toisinaan kulkeminen sujuu todella jouhevasti. Onneksi rakastan matkantekoa, ja tapaan aivan upeita ihmisiä ja saan mielettömiä kokemuksia matkani varrelta. Jokaiselta heiltä olen oppinut paljon uutta. Kaikista näistä kokemuksista ja näkemyksistä olen erittäin kiitollinen, ja haluaisin jakaa näitä  kokemuksiani myös muille blogikirjoituksissani.

Note to self: lue tehtävänanto

Monta kuukautta takaraivossani on jyskyttänyt parin esseen puurtaminen. Nyt sain viimein ne pakettiin ja konkreettisesti tunnen kuinka kivireki on tipahtanut hartia-alueeltani lopullisesti veke.

Toisen esseen aiheena oli Mistä tietoa rakennusten historiasta? Tehtävää tehtäessä käytettiin samannimistä kirjaa, joka esitteli erittäin laajasti kaikki keinot, joiden avulla voi lähteä onkimaan tietoa mistä tahansa Suomen maan kamaralla olevasta rakennuksesta. Erittäin hyvä opus siis. Yllätyin monipuolisista vaihtoehdoista. Museoiden ja kansallisarkiston puoleen tulisi käännyttyä automaattisesti, mutta jos lähtisin tekemään tutkimusta jostakin vanhasta rakennuksesta, itselleni ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen urkkia vanhoja talonkirjoja, puhelinluetteloita, poliisin pöytäkirjoja ja palovakuutuksia.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tätä minä en sillä hetkellä muistanut, vaan suuntasin mieleni siihen kuinka kiire minulla oli. Niinpä näpyttelin pikaisesti yksitoista sivua tekstiä kertoen mistä tietoa ylipäätään voisi saada. Pidin jonkin aikaa paussia ja kun lähdin tekemään oikolukua hoksasin, että tarkoituksena oli valita joku rakennus ja käyttää kirjaa lähteenä siinä, mistä etsisin tietoa, jos haluaisin tehdä tutkimuksen kyseisestä kohteesta. Ja että esseen pituus oli viisi sivua.

Noh. Ärsytyksen nieltyäni ei auttanut muuta kuin etsiä itseäni miellyttävä rakennus ja aloittaa tekstin massiivinen karsiminen. Ihme kyllä essee valmistui muutamassa tunnissa. On upea tunne yllättää itsensä.