365 ajatusta elämästäni

Luin joskus, että ne ihmiset, jotka kirjaavat ylös päivittäin jonkin asian elämästään – sellaisen, josta on kiitollinen tai jonka koki onnistuneen, joka puhututti – kokevat itsensä muita onnellisemmiksi. Kyse ei välttämättä ollut siitä, että heidän elämässään tapahtui sen enempää merkityksellisiä asioita muihin verrattuna, mutta he pysähtyivät. Tiedostivat. Katsoivat päivän päätteeksi taaksepäin ja oivalsivat, että tänäänkin koin iloa, onnistumista, onnellisuutta tai kiitollisuutta. Jopa niistä päivistä, joissa arki tuntui poikkeuksellisen raskaalta, he palauttivat mieleen sen hetken, jolloin aurinko kurkisti pilven takaa. Olkoonkin, että se oli siinä päivässä ehkä yksittäinen.

Ajatus jäi mietityttämään. Että osaanko itse riittävästi pysähtyä ja näenkö sen kaiken hyvän, mitä arjessani oikeastaan on. Näenkö käteeni tarttuvan pienen ihmisen käden, ystävän luottamuksellisen katseen, upean aamupäivän tai muistanko tunnelmallisen hetken takkatulen ääressä tai herkullisen lounaan. Ymmärränkö, että jokainen vuoteni kätkee sisäänsä satoja, ellei tuhansia hyväntuulisia, iloiseksi tekeviä asioita ja hetkiä.

Uuden vuoden lähestyessä mietin taakse jäävää vuotta ja elettyä elämää yleensä. Mietin kaikkea koettua ja sitä, miten paljon elämässä on hyvää, kaunista, ainutlaatuista. Tajusin, että voisin itsekin kirjata ajatuksiani ylös.

Olemme ystävien kanssa jutelleet usein siitä, että lapsiperhearjessa, työn ja perheen rutistuksen lomassa, ehtii harvoin pysähtyä. Kuitenkin juuri sitä aloilleen pysähtymistä tarvittaisiin, jotta näkisi ne arjen kultareunukset. Niinpä perinteisellä printtaa-liimaa-kontaktoi-menetelmällä valmistui ajatuskirjoja myös ystäville. He saivat ne valokuvin kuvitettuna ja omalla nimellään kirjan selkämyksessä vuoden ensimmäisen päivän koittaessa. 365 ajatusta elämästäni.

Oma kirjani on ollut tiiviisti alusta saakka joko työpöydällä tai yöpöydällä, mutta siten, että sen päivittäin muistan.

Tällä viikolla, opintojen ja perhe-elämän melkoisessa yhteensovittamishärdellissä, huomasin kirjaavani ensimmäisen merkinnän opintojani koskien. Kiitollisuuden ja ilon siitä, että puolisoni on vastuullinen ja välittävä, ja että työpäiviensä jälkeen hän mahdollistaa minulle ajan opiskelulle huolehtien lapsista.

Etsin siis aikaa lähestyvälle tentille ja laajan esseen palautukselle. Silti – kuten kirjaani kirjoitin, otan tämän opiskelun ainutlaatuisena mahdollisuutena tässä elämäntilanteessa.