Note to self: lue tehtävänanto

Monta kuukautta takaraivossani on jyskyttänyt parin esseen puurtaminen. Nyt sain viimein ne pakettiin ja konkreettisesti tunnen kuinka kivireki on tipahtanut hartia-alueeltani lopullisesti veke.

Toisen esseen aiheena oli Mistä tietoa rakennusten historiasta? Tehtävää tehtäessä käytettiin samannimistä kirjaa, joka esitteli erittäin laajasti kaikki keinot, joiden avulla voi lähteä onkimaan tietoa mistä tahansa Suomen maan kamaralla olevasta rakennuksesta. Erittäin hyvä opus siis. Yllätyin monipuolisista vaihtoehdoista. Museoiden ja kansallisarkiston puoleen tulisi käännyttyä automaattisesti, mutta jos lähtisin tekemään tutkimusta jostakin vanhasta rakennuksesta, itselleni ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen urkkia vanhoja talonkirjoja, puhelinluetteloita, poliisin pöytäkirjoja ja palovakuutuksia.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tätä minä en sillä hetkellä muistanut, vaan suuntasin mieleni siihen kuinka kiire minulla oli. Niinpä näpyttelin pikaisesti yksitoista sivua tekstiä kertoen mistä tietoa ylipäätään voisi saada. Pidin jonkin aikaa paussia ja kun lähdin tekemään oikolukua hoksasin, että tarkoituksena oli valita joku rakennus ja käyttää kirjaa lähteenä siinä, mistä etsisin tietoa, jos haluaisin tehdä tutkimuksen kyseisestä kohteesta. Ja että esseen pituus oli viisi sivua.

Noh. Ärsytyksen nieltyäni ei auttanut muuta kuin etsiä itseäni miellyttävä rakennus ja aloittaa tekstin massiivinen karsiminen. Ihme kyllä essee valmistui muutamassa tunnissa. On upea tunne yllättää itsensä.

Kirkkoja, kirkkoja, kirkkoja…

Olen pari päivää väsäillyt kirkkoesseetä, josta pidän esitelmä huomenna torstaina. Valitsin kohteeksi Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman Vaasan Huutoniemen kirkon, tuttavallisemmin Hutskin kirkon, joka on ruma kuin (lainatakseni Kongon Seepraa) laardiämpärillinen täynnä kainaloita. Ja sitä mieltä on 99 prosenttia vaasalaisista. Ainoat kenen olen sitä kuullut ylistävän ovat – yllätys yllätys – nykytaiteilijat ja toiset arkkitehdit. Kukaan ei uskalla dissata tunnettua nimeä, että nyt herra olet kyllä suunnitellut väärällä silmällä. Mikään selitys ei todellakaan ole se, että se oli sen ajan tyyliä. Se ei ole mikään perustelu. Kyllä silmä ruman tuntee oli aika mikä tahansa.

Arkkitehtuurin opiskeleminen on kaksipiippuinen juttu. Rakastan vanhoja rakennuksia. Siksi valitsin kodikseni jugend-talon. Asuminen 1970-luvun jälkeen rakennetussa missä tahansa tekeleessä aiheuttaa minulle kylmiä väreitä ja lievää ahdistusta. Taidehistoriassa ei silti keskitytä tavallisiin rakennuksiin, siellä keskitytään kirkkoihin. Se tarkoittaa pohjapiirustuksia kirkoista, kymmenittäin dioja eri kaupunkien ja kuntien kirkoista ja kuten nyt, esseitä kirkoista.

Aivan kuin kirkot olisivat jonkin sortin kaiken kattava läpileikkaus arkkitehtuurista ylipäätään. Eikä Suomi ole edes uskovainen maa. Mielelläni tarkastelisin vaikka suurennuslasin kautta Bulevardilla sijaitsevaa WSOY:n rakennusta tai Sinebrychoffin taidemuseota. Tai vaikkapa Aleksanterin teatteria tai Hakaniemen kauppahallia. Tai miten olisi aivan tavallinen kerrostalo Kalliosta vuodelta 1950? Mielestäni tällaiset arkea lähempänä olevat rakennukset opettavat aikansa arkkitehtuurista huomattavasti enemmän kuin kirkot.

Mutta minä kirjoitan Hutskin kirkosta. Halusin tutkimalla löytää siitä kauneutta. Jos vaikka saisin mieleni muuttumaan ja oppisin näkemään siinä jotain, mitä Ruusuvuori on hakenut. Olen löytänytkin jotain uutta. Nimittäin sen, etten mitenkään voi arvostella kirkkoa tai toivoa enää, että se räjäytettäisiin. Se olisi surullista. Ulkonäkö ei ole kirkon vika, vaan Ruusuvuoren. Olen siis alkanut tuntea sympatiaa tuota sementtistä boksia kohtaan ja haluan antaa sen olla rauhassa sitä mitä se on. Eihän lasta voi syyttää vanhempiensa virheistä.