Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Suoritusmerkintöjä

Qi-tsing! Ja 5 opintopistettä kilahtaa opintorekisteriin! Jos pisteitä siivittää vielä hyvä arvosana, olen aivan onnessani. Saan mielihyvää, kun tekemästäni työstä tulee jotain näkyvää ja konkreettista -vaikka se sitten olisikin “vain” numero Weboodissa.

Avoimessa opiskelu on ollut minulle tärkeää eniten siksi, että olen saanut opiskella sitä mikä kiinnostaa ja tehdä sen omaa tahtia -ilman sen suurempia tutkinnonsuorituspaineita. Kuitenkin suoristusmerkintä kurssista saa minut iloiseksi ja suunnittelemaan uusien kurssien opiskelua. Innostun.

Mikä merkitys siis on päämäärillä?

Viime syksynä päätin, että suoritan perusopintojen kokonaisuuden sosiaalipsykologiasta. Tämä ei minulle riittänyt, vaan aloin haaveilla myös psykologian perusopintojen suorittamisesta ensi syksyyn mennessä. Sitten tuli muita kiireitä ja aikataulu alkoi kiristyä. Havaitsin ikäväkseni, että oi niin hauskasta opiskelusta oli tullutkin suorittamista. En enää opiskellut niinkään koska minua kiinnosti vaan koska olin päättänyt tämän kurssin suorittaa -ja kavereillenikin olin jo kertonut tavoitteeni!

Tajusin, että erikseen ovat ne mahdottomat ja mahdolliset päämäärät. Oli luopumisen aika.

Hiihtolomani otin iisisti, koska tarvitsin lomaa, emme edes lähteneet reissuun, koska halusin päiviä, jolloin voisin herätä rauhassa ja miettiä ihan sen hetken mukaan mitä haluaisin tehdä. Otin rennosti, mutta lomani lopussa sain kuitenkin kovan flunssan. Viisi päivää sängynpohjalla olivat tietyllä tavalla se oikea lomani, jolloin oli pakko levätä. Sieltä sängynpohjalta löytyi myös uusi hitaampi minä, joka kuuntelee enemmän omaa jaksamistaan ja suorittaa vähemmän.

Juuri nyt on meneillään sosiaalipsykologian perusopinnoista viimeinen kurssi. Yksi päämäärä siis häämöttää jo horisontissa! Kaiken lisäksi myös kurssin sisältö kiinnostaa ja innostaa 🙂 Nyt hoidetaan tämä ja sen jälkeen mietitään seuraavia juttuja.

Opiskelun iloa ja valoa!

T:T

IMG_20160312_173437

Uutta vuotta ja resurssienhallintaa

Voin ilokseni kertoa aloittaneeni vuoden 2015 monen muun asian lisäksi innokkaalla kirkkohistorian opiskelulla. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä historia on aina ollut lempiaineitani ja siksi on ollut kiva palata sen pariin melkein neljän yo-kirjoituksista kuluneen vuoden jälkeen. Minusta on kiinnostavaa tutkia historiassa esiintyviä syy-seuraus-suhteita, jotka jatkuvat satojen vuosien ajan. On valaisevaa tietää, miten jopa tuhansia vuosia sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat tähän päivään ja miksi minunkin elämäni ylipäätään on sellaista kuin se on. Tai kuten professori Kaarlo Arffman kirjoittaa kurssin oppimateriaalissa: ”Kannamme mukanamme ympäristömme välittämiä ajatuksia, jotka joskus ovat peräisin hyvinkin kaukaa – jopa vuosituhansien takaa.”

Onkin tosi kiva olla pitkästä aikaa innostunut opiskelusta, sillä syksyn opintoni menivät lopulta vähän niin ja näin. Aloitin innoissani syyskuussa lukemisen ja tehtävien kirjoittamisen ja kaikki oli tosi mielenkiintoista. Sitten kuitenkin iski päälle sata ja yksi muuta asiaa elämässä ja jouduin priorisoimaan aika rankalla kädellä. Kävi niin, että juuri avoimen opinnot jäivät tärkeysjärjestyksen häntäpäähän, mikä näkyi myös tuloksissa. Sain suoritettua kahdesta kurssistani vain toisen ja senkin kakkosen arvosanalla. Kirjoitin eksegetiikan loppuesseen lähinnä viimeisenä iltana ja lähdeaineiston lukeminen oli lievästi sanottuna heikoissa kantimissa. En ollut juurikaan tarttunut kirjoihin sitten Vanhan Testamentin käsittelyn ja Uuden Testamentin osuuteni lopputyöstä näytti varmaan juuri siltä.

Arvosanasta huolimatta olin silti hirveän tyytyväinen omaan oppimistulokseeni. Kirjoitinkin kurssin itsearvioon, että opin näkemään Raamatun ihan uudella tavalla osana koko länsimaisen kulttuurin kehitystä ja sain paljon hyödyllistä ja kiinnostavaa faktaa omien uskonnollisten näkemysten pohdintaan. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että vaikka UT:n aineiston sisäistämisessä oli paljon aikataulullisia ongelmia, oli se hankalampaa muutenkin. Vanha Testamentti ei ole hengelliseltä sisällöltään niin merkittävää siinä uskonnollisuudessa, johon itse olen kasvanut, joten sitä oli helpompi lähestyä tiedollisesta näkökulmasta. UT sen sijaan, erityisesti evankeliumien osalta, on suurempi osa omaa hengellisyyttäni ja olisi siksi varmasti vaatinut nimenomaan enemmän aikaa upotakseen kunnolla.

Jouduin myös tietoisesti suuntaamaan voimavarojani, kun katselin loppusyksystä tätä tulevaa vuotta 2015. Päädyin tiputtamaan pois tekstianalyysin luentokurssin tammi-helmikuulta. Sinänsä harmi, sillä se olisi ehdottomasti ollut suosikkini kirjallisuustieteen kursseista. Raivasin kuitenkin mieluummin aikaa lukea kirjallisuustieteen perusteiden tenttiin, joka jäi toisesta syksyn kurssista tenttimättä joulukuussa. Syynä totaalinen ajanpuute, yllätys yllätys. Onneksi tenttikertoja on useampia.

Oli hyvä huomata oppineensa vähän armollisuutta itseään kohtaan sitten pahimpien koulupingotuspäivien yläasteella ja lukiossa. Eletty elämä välissä on tehnyt tehtävänsä, joten esseen laatu ei ole enää maailmoja mullistava seikka. Voi rauhassa keskittyä poimimaan rusinat pullasta, eli tekemään kunnolla tehtävät, jotka tuntuvat parhailta ja hutaista suoritetuiksi ne, jotka eivät nappaa ollenkaan. Jee, tunnen itseni kunnon yliopisto-opiskelijaksi tällä ajatustavalla!

Pidemmittä puheitta aivan loistavaa uutta vuotta 2015 itse kullekin. Olkoon se täynnä haasteita, kehittymistä ja elettyä elämää – vaikka sitten uusien yliopisto-opintojen muodossa!

Ihmemies ja muita syksyn helmiä

Onpa ollut syksy. Sanon syksy, kun ei tuo talvi näytä ollenkaan tulevan. Kalenteri on täynnä menneitä kiireitä, melkein jokainen elämän osa-alue on kokenut päivityksen ja huomaan muuttuneeni ihmisenä. En mitenkään radikaalisti, olen ihan oma itseni, mutta pienissä asioissa. Mielipiteeni ovat putsattu pölyistä, ajatukseni ovat oppineet uusia reittejä ja mieleni on avartunut uuden opitun myötä. Olen saanut uusia ihmisiä elämääni ja löytänyt itsestäni voimia ja kykyjä joita en tiennyt omaavani.

Helppoa kaikki ei tietysti aina ole ollut ja välillä on ollut itku lähellä. Yksin marraskuun pimeässä olen kironnut maailmaa ja suunnitellut vakavissani komeroon erakoitumista. Tahdonvoima on ollut koetuksella, kun väsyneenä on pitänyt valita kouluun menemisen ja sänkyyn jäämisen välillä. Pitkiä päiviä, kirjoittamisesta kipeitä ranteita ja tenttijännitystä. Kaikesta on kuitenkin selvitty.

Vaikka olenkin löytänyt sisäisen supersankarini tänä syksynä, en olisi selvinnyt kaikesta uudesta ilman apua. Työpaikalla työkavereiden kannustuksen lisäksi työvuorosuunnittelu on auttanut parhaan mukaan ja aikataulut on saatu toimimaan kitkatta. Koululla oli mahtavat perehdytykset,  kaikkiin kysymyksiini on vastattu nopeasti ja selkeästi ja meitä filosofian opiskelijoita on hemmoteltu ikiomalla Kaisalla. Ystäväni ovat ymmärtäneet vaikka olen kadonnut viikoiksi kerrallaan ja perheeni on kestänyt hullut aikataulut ja oudot filosofiset pohdiskelut. Eritystä kiitosta ansaitsee oma Koti-Batmannini. Oman työn ja opiskelun lisäksi tämä todellisen elämän Ihmemies on pitänyt vaimonsa ruokittuna, pakottanut nukkumaan tarpeen vaatiessa, pyörittänyt arkea vaivattoman oloisesti ja kaikin puolin ollut aivan mahtava kumppani! Kiitos Rakas <3

Kevään kurssitarjonta on nyt netissä ja ilmoittautumiset kovassa vauhdissa. Jos olet kahden vaiheilla ja mietit lähteäkkö opiskelemaan vai ei, klikkaa linkkiä ja ilmoittaudu mukaan! En lupaa että aina olisi helppoa, mutta ehdottomasti on sen arvoista! Kohta koittava joululoma on oivaa aikaa suunnitella tulevaa ja ladata pattereita.

Rauhallista, ähkyisää ja rentouttavaa joulun aikaa kaikille! Palataan ensi vuonna uusin seikkailuin!

Sisko

 

Kylmää, märkää ja pimeää

Eilen oli hieno päivä! Unirytmit heitti häränpyllyä, kun kampesin aamuvuoroon yöputken jälkeen. Vastaantulijat olivat yhtä aurinkoisia kuin sää ja töihin päästessä tajusin kahlanneeni Jäämeressä kun housujeni lahkeet olivat pohkeeseen asti läpimärät.

Marraskuussa harva jaksaa hymyillä ja asiakaspalvelutyössä sen saa tuntea. Kofeiinilla sinnittelyä kotiin asti ja takaisin pimeään. Huhu kertoi, että aurinko kävi taivaalla, mutta todisteita käynnistä en kyllä nähnyt. Kotiovella vastassa on kuormittain tavaraa. Muuttoon on pari viikkoa ja tavarat lojuvat sujuvassa kaaoksessa. Poimin laskut lattialta ja yritän laskea kuinka kauan on palkkapäivään.  Menee pitkän matematiikan puolelle, joten luovutan ja laitan teetä tulemaan.

Muuttolaatikolla istuessani ja kieleni teehen polttaessani, mietin kulunutta päivää. Hymyilen ja mieleni tanssahtelelee iloisin pienin askelin. Hieno päivä! Aamulla Oodin oli ilmestynyt ensimmäiset opintopisteeni.

Sisko (5op)

Minäkö muka tyhmä?

Kyllä. Vastauksena otsikon kysymykseen – kyllä. Myönnän tässä kirjallisesti kaikille, että minä olen tyhmä. Ihan niin kuin me kaikki, ja hyvä niin. Eli avataanpa tätä julistusta hieman tarkemmin…

Kolme viikkoa sitten, siis hetikohta ensimmäisen blogikirjoitukseni jälkeen, rapsahti päälle myöskin ensimmäinen verkkokurssikeskusteluni. Aiheena olivat erilaiset raamatuntulkinnan mallit, joita minä ja kanssaopiskelijani vertailimme pienryhmissä. Tarkoituksena oli viedä keskustelua eteenpäin tarttuen edellisten kirjoittajien kommentteihin ja nostaen esiin kohtia lähdemateriaalista. Kuulostaa verrattain yksinkertaiselta hommalta, josta kyllä selviää tutustumalla määrättyyn tekstimateriaaliin ja tsekkaamalla keskustelun tilan aina parin päivän välein. Tai niihän sitä luulisi.

Uskon, että osa tämän blogin lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitan seuraavalla (good for you!). Mutta toivottavasti jotkut samaistuvat siihen kun sanon, että heti keskustelun aloitukset luettuani tunsin itseni yksinkertaisesti ihan äärettömän tyhmäksi! Ajatukset kuten, ”kiva, nämä kaikki muut tietävätkin näköjään kaikesta kaiken”, ”en ole lukenut vielä todellakaan tarpeeksi tätä varten” ja ”siis minunko pitäisi kommentoida jotain tuohon” ponkaisivat esiin huomattavalla nopeudella. Olen opiskellut luovia aineita laidasta laitaan monta vuotta ja minut on nimenomaan opetettu olemaan avoin epämukavuusalueelle ja kohtaamaan rehellisesti omat heikot kohtani, mikä on elintärkeää taiteen tekemisessä. Näköjään aivoni eivät kuitenkaan osanneet yhdistää tätä taitoa akateemiseen keskusteluun, vaan läpi tunki yläasteaikainen kympin tyttö, jonka on pakko saada päteä ja olla paras. Koska kuten tiedämme, muuten maailma yksinkertaisesti romahtaa.

Joten osallistuin keskusteluun kuten parhaiten taisin. Tein muutaman hyvin pitkän, polveilevan ja mukapätevän kommentin, jotka tuskin olivat ihan hirveän fiksuja tai asiantuntevia, mutta joilla sai kynsin hampain katettua minimimääräisen osallistumisvelvollisuuden. Yhtään enempää minun ei tehnyt mieli osallistua – vaikka tajusin samalla ihan hyvin, miten kertakaikkisen typerää oli murehtia että ”mitä noi muut nyt musta oikein ajattelee”. Voimakas reaktioni toisaalta myös kiinnosti minua. Miksi ajattelen näin ja mikä siinä on hyvää tai huonoa?

Voi olla että olen vain harvinaisen epävarma yksilö, mutta luulen että taustalla on myös puhdas fakta ihmisestä sosiaalisena eläimenä. On niin tärkeää todistella itseään, omaa fiksuuttaan ja asemaansa varsinkin täysin tuntemattomille, että kaikille tulee tilanteita, joissa ei pysty näkemään tämän intention tuolle puolelle. Onneksi siihen on mahdollista havahtua ja herätellä itseään. Eli mikä se tavoite tässä tapauksessa mieluummin olisi, Taru? No se oppiminen. Ja millä sitä oppimistavoitetta ei saavuteta? Sillä, että yritetään olla fiksumpia kuin ollaankaan.

Toki akateemiseen argumentointiin tähtäävässä keskustelussa on tarkoituskin esittää asiat objektiivisesti arvioiden ja niin ”fiksusti” kuin vain osaa, mutta tarkoitankin tässä asennetta itseään kohtaan. On hyvä välillä pysähtyä omien vaikutteiden ääreen ja kysyä rehellisesti, teinkö tämän itseäni vai muita varten? Uskalsinko olla tietämätön – eli avoin? Oman rajallisuuden myöntäminen on lappujen nostamista silmiltä – laajemman näkökulman olemassaolon tunnustamista. Se on mahdollisuus ja kun mahdollisuuteen tarttuu, siitä seuraa aina jotain. Siitä seuraa muutos ja oppiminenhan on nimenomaan muutosta omissa ajattelutavoissa.

Lainaan vielä Pauli Hanhiniemeltä hyvin kiteytetyn ajatuksen asiaan liittyen:

”Typeryyttään on niin vaikee myöntää, myönnän sen/
Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa/
Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.”

Joten kyllä, rakkaat opiskelutoverini, minä ainakin olen todella tyhmä ja tietämätön! Ja sellaisena, vain sellaisena erittäin valmis oppimaan. Olkaa tekin.

-Taru

Miten ryhmäytymien tapahtuu verkko-opinnoissa?

Sosiaalinen kehitys, emootiot ja minuus – verkkokurssi on alkanut, ja ryhmät jaettu. Noin kuukausi on aikaa järjestäytyä, tehdä alustus tietystä teemasta kurssiin liittyen, tehdä essee ryhmänä sekä käydä keskustelua foorumilla. Sinänsä kuulostaa hauskalta ja mielenkiintoiselta, mutta miten se käytännössä toteutuu onkin oma juttunsa. Materiaalin hankinnassa oli haasteita, ja nyt vihdoinkin alkaisi olla kaikilla materiaalit kasassa.

Ryhmän muodostumisvaihe on siis käynnissä, mielenkiinnolla odotan kokemusta, että miten saamme tehtävät tehdyksi. Mitä ilmeisemmin emme aio ryhmänä tavata vaan tehdä kaiken verkossa. Saa nähdä tuleeko joku storming vaihe tässä prosessin aikana vai ähiseekö jokainen itse omassa kotonaan tai tietokoneen takana haasteiden kanssa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa päästä normiutumisvaiheeseen ja suoritusvaiheeseen, koska aikataulut tulevat vastaan.

Kai tämä on omaa muutosvastarintaisuuttani, että ei näe ihmistä kenen kanssa tekee työtä eikä pääse sopimaan työtavoista. Toiset ihmiset kun lähestyvät asioita yksityiskohdistsa ja toiset kokonaisuuksista, ja mielenkiinnolla odotan, että miten tämä ryhmä lähtee toimimaan.

Tämä on ensimmäinen puhdas verkkokurssini, jossa tehdään ryhmätyöt tuntemattomien ihmisten kanssa verkon välityksellä. Hieman ahdistaa ja jännittää, mutta eihän tässä auta kuin yrittää parhaansa. Eniten jännittää videon välityksellä pidettävä ryhmäalustus, miten se hoidetaan. Uskon että tästä tulee kuitenkin hyvä oppimiskokemus.

Talvipäivät, filosofiaa

Onpa seesteistä. Ulkona on pakkanen. On lauantai, jonka vietän kotona filosofian historiaa lukien. Kaapissa on puolikas pullo makeista makeinta portviiniä mutta toisin kuin perinnetieto väittää, punainen viini ja filosofia tukevat toisiaan vain heikosti. Oikeastaan ne eivät sovi yhteen lainkaan, idean aihioita tulee kyllä, mutta langanpäistä ei tahdo saada kiinni.

Yhtä huonosti tuntuu opiskelua tukevan työpaikan vaihtaminen, niin kuin elämään mahtuisi vain yksi uuden opettelu kerrallaan. Kirjastotkin ovat kaukana ja yleensä kiinni siinä vaiheessa kuin saa kaiken pakettiin ja pitäisi se tenttikirja tai kuten nyt, esseen lähdekirjallisuus, hakea itselle.

Keväällä on proseminaariesitelmän tekeminen. Mistähän sille löytyy aikaa? Lisäksi en ole päässyt tenteistä läpi aina kun olen yrittänyt ja turnajaisväsymys painaa hartioita. Aloittaessani päätin tehdä hyvin ja ajan kanssa ja rypeä filosofiassa nautinnolla, itseäni fiksumpien ajatuksia ihastellen. Nyt haluaisin vain saada suoritukset, mennä kotiin ja ajatella sitten vaikka eläkkeellä.

Kaipaan laumaani

Opiskeluaikana tunsi ihmisiä jotka lukivat samaa kirjaa tai olivat muuten kiinnostuneita tentittävänä olevasta aiheesta. Nyt, aikuisopiskelijana, kaipaan tätä opiskelujen sosiaalista puolta kauheasti. Halutessani vaikka tarkistaa jonkin kirjasta löytyneen kohdan tai vaahdota jostain vallankumouksellisesta uudesta ajatuksesta joudun enimmäkseen joko pihisemään itsekseni tai tuhlaamaan panokset maallikoihin. Nyt aiheena oli yhteiskuntafilosofia ja kyllä kaipasinkin pallottelukaveria.

Soitin tutuilleni, joiden tiedän valmistuneen yhteiskuntatieteellisestä. Hehän ovat viettäneet ns. parhaan nuoruutensa nyt käsittelemäni aihemaailman parissa. Kolmekymppisillä opintojen aikaiset suoritukset ovat typistyneet – tai jalostuneet – työelämän tarpeita vastaaviksi taidoiksi. Yritin ottaa esille joitain kirjoista löytämiäni teemoja ja kyllä, minulle ynistiin merkiksi siitä, että luettelemani nimet olivat tuttuja, mutta se siitä: teoriat on luettu ja tentitty ja unohdettu eikä juuri sen jälkeen kaivattu.

Niin kai se on, tieto vetäytyy taustalle. Siitä tulee väline osata hoitaa se mistä maksetaan palkkaa, tai sen hankkiminen on ollut edellytyksenä oppiarvon saamiselle, porttina ammattiin tai asemaan. Minusta tämä on silti hienoa, että voi vaan natustaa ajatuksia ihan sellaisenaan, raakana. Istua ja lukea ja miettiä vaikkapa sitten sitä oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Rajoittamaton opinto-oikeus?

Olen ajatellut hakea takaisin opinto-oikeuttani Helsingin yliopistoon. Jossain vaiheessa elämäntilanne (lue: lapset) veivät niin paljon aikaa ja ajatuksia, että unohdin ilmoittautua poissaolevaksi ja menetin opinto-oikeuden. Sinänsä hakemuksen täyttäminen ei tunnu kovin monimutkaiselta ja tutkintoon kuuluvia opintoja olen joka tapauksessa ajatellut suorittaa muiden mukavien kurssien lisäksi, joten prosessin pitäisi mennä suhteellisen kivuttomasti.

Aloin kuitenkin miettiä, tähtäänkö opinnoillani ensisijaisesti siihen tutkintoon, jota olen ilmoittanut tavoittelevani. Mahdollisesti en. Onko siis oikeutettua hakea opinto-oikeutta takaisin vai olisiko reilumpaa jättäytyä kokonaan Avoimen yliopiston tarjonnan varaan? Tavallaan kyllä, mutta miksi minun pitäisi tehdä niin?

En ole ajatellut hakea opintotukea tai käyttää muitakaan yliopisto-opiskelijan etuja, mutta tahtoisin silti opinto-oikeuden takaisin siksi, että voisin suorittaa sellaisiakin kursseja, joita Avoin yliopisto ei vielä tarjoa. En myöskään joutuisi maksamaan jokaisesta kurssista erikseen.

Toivoisin, että yliopistoon voisi saada rajoittamattoman opinto-oikeuden siinä tapauksessa, että ei hae tutkintoon tähtäävään opiskeluun liittyviä rahallisia etuja. Olisi erikseen opinto-oikeus ja tutkinnonsuoritusoikeus. Vain tutkintoa tosissaan suorittavat opiskelijat saisivat opintotukea, ja jos tietyllä kurssilla olisi rajoitettu määrä paikkoja, heillä olisi oikeus päästä kurssille ohi muiden opiskelijoiden. Niiden, jotka opiskelevat pelkästä opiskelemisen ilosta.

Tämä on tällaista maalailua. En tunne yliopistomaailman sääntöjä enää niin tarkasti, että voisin vakuuttavasti esittää kannanottoja opinto-oikeuden vapauttamisesta, mutta mielipiteet ovat kai aina sallittuja.