Tag: taidehistoria

Posted on

Sisäinen ääni ja sen seuraamisen tärkeys

Olen aina uskonut, että kun seuraa sydäntään ja intohimoaan, siitä seuraa väistämättä jotain hyvää. Silloin ei voi tehdä virheitä. Toki joskus päätöksillämme voi olla tuskallisia vaikutuksia, kuten ihmissuhteiden päättyminen, toiselle paikkakunnalle muuttamisesta seuraava läheisten ikävä tai muu vastaava, joka voi kihauttaa vedet silmäkulmaan. Ikävät tunteet ovat kuitenkin ohimeneviä, ja rohkeat päätökset ja teot palkitaan takuulla. Olen huomannut tämän omassa elämässäni pätevän sekä isoihin että pieniin asioihin. Toimiessani itseäni vastaan lopputulos kyllä takuulla pläjähtää silmille jollain tavalla.

Tietenkin on aina ennen toimintaa ryhtymistä tutkittava sitä, kuunteleeko päätöstä tehdessään puhdasta sisäistä ääntään vai tekeekö sen jonkun pinnallisen tuntemuksen pohjalta. Monet tekevät päätöksiä pelosta ja luulevat seuranneensa sisäistä ääntään. Ei uskalleta hakea uutta työpaikkaa, vaikka nykyinen ahdistaa, sillä mieluisan työpaikan netistä löytyvä rekryilmoitus laittaa itsetunnon koetukselle ja pääkopassa oleva pieni sivupersoona alkaa kimittää: “En minä kuitenkaan tuota paikkaa saa, ei kannata edes yrittää. Niillä on varmaan paljon hyviä hakijoita, minä nyt olen tällainen keskiverto vaan.” Se ei ole sisäinen ääni, se on mieli ja mieli on hiljennettävä, jotta sisäisen äänen kykenee kuulemaan.

Uskon myös, että ihmisen elämässä kaikki mihin suhtautuu innostuksella täydentää toistaan jollain tavoin. Opiskelu on yksi tällaisista asioista. Kun aloitin taidehistorian opinnot, olin työskennellyt freelancer-toimittajana jo monta vuotta ja tehnyt pääasiassa kulttuurijuttuja. Taide oli harrastukseni ja rakkauteni, joten tiesin siitä oman käden kokemuksella. Suunnittelin kulttuuritoimittajan uraa vakavissani ja halusin sille vedenpitävän pätevyyden opiskelun kautta. Taidehistorian abron opiskeltuani työ vei minut isommalle kentälle. Aloin tehdä juttuja hyvin laajasti työhyvinvoinnista järjestötoimintaan eikä siinä tee mitään sillä tiedolla, että Jan van Eyck maalasi Arnolfinien kaksoismuotokuvan vuonna 1434. Sittemmin olenkin luopunut suunnitelmistani keskittyä työssäni pelkästään kulttuuriin. Maailma on liian suuri leikkikenttä, jotta haluaisin profiloitua pelkästään taiteeseen. Sitä paitsi Helsingin kulttuuripiiri on hyvin homogeeninen. Kulttuuritoimittajatkin näyttävät kaikki samoilta. Tunnistan kilometrin päästä toimittajan, joka kirjoittaa pop-kulttuurista. Minä haluan olla yksilö.

Suunnitelmien muuttumisesta huolimatta tiedän, että opintoni hyödyttävät minua. Poikii se sitten yleissivistystä, ajatusten runsautta tai analysointikyvyn kehittymistä, opiskelulla on aina jokin elämää rikastuttava vaikutus. Tämän taidehistorian aineopintojen aikana minulla on ollut pitkiä pausseja, etten ole laittanut kortta ristiin opiskelun hyväksi, mutta joka kerta, kun aloitan uuden taidekirjan lukemista muistan, miksi olen opinnot aloittanut. Syy siihen on rakkaus taiteeseen sen kaikkien puolineen kuvataiteesta elokuviin, musiikista kirjallisuuteen. Opintojeni hitaasti etenemisestä huolimatta olen valinnut oikein ja olen kiitollinen, että olen päässyt tutustumaan rakkauteeni entistä syvemmin. Tänä kesänä tavoitteeni on tehdä parikin esseetä. Kesä ja taide – täydellinen yhdistelmä!

Posted on

Toukokuun kiireitä

Rakas blogini

Toukokuu on kiireistä aikaa. Tänä vuonna minun sosiaalipsykologian opintoni jatkuvat aina kesäkuun puolelle saakka, sillä minulla on vielä kaksi kirjatenttiä. Opiskelu kauniina toukokuun päivänä vaatii kovaa itsekuria, joinain päivinä sitä löytyy ja joinain päivinä ote opinnoista tuntuu lipsuvan. Mielelläni puuhastelisin aurinkoisena toukokuun päivänä puutarhassa, muokkaisin maata ja laittaisin kasvimaan kuntoon. Näin keväällä siemenluettelot kilpailevat tenttikirjojen kanssa huomiostani. Tänä keväänä sain vihdoin ja viimein tilattua Sinipallo-ohdakkeen siemeniä ja tulenpunaisia unikoita, joita olen haaveillut saavani puutarhaani jo monta vuotta.

Olen yrittänyt vuorotella lukemisen ja puutarhatyön välillä. Ensin luen sekä sosiaalisista representaatioista että asenteista ja sitten seuraavassa vaiheessa siirryn kasvimaalle istuttamaan perunoita. Pudotellessani perunoita vakoihin pohdin, miten nämä sosiaalipsykologian ilmiöt eroavat toisistaan ja onko niillä jotain yhtäläisyyksiä. Parin perunavaon jälkeen palaan taas kirjojen pariin. Ulkona pyörähtäminen on saanut veren kiertämään paremmin ja koko keho on paremmassa vireessä. Väsyneenä ja hapen puutteesta riutuneena minun oppimiseni estyy ja tuloksia ei synny, eli suoraan sanoen mikään tieto ei uppoa minun kallooni.

Viime bloggaamisestani on jo vierähtänyt jokunen viikko ja ne lukijat, jotka sattuvat tuntemaan minut ulkoiselta habitukseltani, varmaan ihmettelivät suuresti miten keski-ikäinen, ”raskasluinen” naisihminen voi liidellä Helsingin keskustasta Ateenan Akropoliille tuosta noin vain. Kieltämättä ajatus ikkunalaudalla seisovasta ja lentoon lähtevästä pyöreästä naisfiguurista huvittaa itseänikin. Siinä saattaisi Helsinki – Ateena – Helsinki – lentomatka ja taidehistorian opiskelu loppua varsin lyhyeen, mutta lentäminen sujuu raskastekoisemmaltakin emännältä, jos apuna on vankat siivet.

Lentomatkaa varten tein joitain tiedusteluja vapaana olevista enkelin siivistä. Näin, minä keski-ikäinen nainen, sainkin kuulla, että voin lainata komean siipiparin tunnetun firenzeläisen taidemaalarin Fra Angelicon taideteoksen enkeli Gabrielilta. Enkeli Gabriel komeine siipineen esiintyy taiteilijan noin v. 1431 tekemässä maalauksessa Marian ilmestys. Gabrielin siivet ovat vahvat kuin kotkalla ja suotuisien ilmavirtausten ansiosta lentomatkani Ateenan Akropoliille ja takaisin taittui hyvin jouhevasti. Siivet olen palauttanut enkeli Gabrielille heti lennolta palattuani. Tarkistakaapa vaikka.

Nyt todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ja sosiaaliset representaatiot kuuluvat jo kutsuvan minua. Yritän totella niiden kutsua, sillä ne ovat erittäin mielenkiintoisia aiheita opiskella ja pohdiskella, vaikka onkin kevät ja kaunis toukokuun päivä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Posted on

Antiikin Kreikan aarteet

 

Rakas blogini

Yliopiston vanhan päärakennuksen ylimmässä kerroksessa luentosalin tummanruskeat puupenkit ja kirjoitustasot kutsuvat taidehistorian luennolle. Minä, keski-ikäinen nainen, istahdan penkkirivistöön ikkunan puolelle, yritän asetella vihkoni ja kynäni kirjoitusalustalle, mutta vihko ei pysy tasolla, eikä pysy kynäkään, sillä kirjoitustaso on niin kalteva, että tasolle asetellut tavarat valuvat vääjäämättä suoraan syliini. Taidehistorian luento on juuri alkamassa.

Luentosali sijaitsee päärakennuksessa Unioninkadun varrella, vastapäätä Valtioneuvoston rakennusta. Ikkunasta näkyy Uspenskin katedraalin katto, joka hehkuu ilta-auringossa kirkkaana ja kullanhohtoisena.  Valtioneuvoston seinäkello näyttää kohta jo kuutta ja luentosalin edessä mies puhuu kreikkalaistemppelin pylväsjärjestelmän arkaaisista muodoista. Totta puhuakseni minulla ei ole hajuakaan siitä,  mitä ovat arkaaiset muodot, mutta olen pelkkänä korvana ja toivon saavani selvyyden asiasta vielä tällä luennolla.

Minä, keski-ikäinen nainen sulaudun hyvin tähän luentosalissa istuvaan aikuisopiskelijoiden joukkoon. Taidehistorian luennoilla käy paljon eri ikäisiä naisia ja miehiäkin luennoilla istuu.  Täällä keski-ikäinen nainen voi hetkeksi unohtaa ikäkriisinsä ja antautua vastaanottamaan luennoitsijan monivivahteista, lähes runollista kerrontaa klassisen arkkitehtuurin suloisista yksityiskohdista. Voi, kuinka tämä onkaan turvallista!  Istun vain tässä puupenkissä ja kuuntelen, kun samaan aikaan kynä kädessäni tekee kuin itsestään muistiinpanoja. Täällä voin olla piilossa pahalta maailmalta, siltä julmalta maailmalta, joka vaatii naisihmistä repeämään sataan paikkaan yhtä aikaa ja joka ei anna naisparalle armoa edes yön hiljaisina tunteina, vaan hiipii hänen uniinsa.

Silmieni eteen heijastetuissa diakuvissa kohoavat upeat doorilaiset pylväät ja valkoiset marmoritemppelit.  Osa minusta nousee ylös ja avaa luentosalin ikkunan. Olen höyhenenkevyt, hypähdän ulos, siipeni kantavat ja osa minusta liihottelee kauas pois.  Luulen, että siivilleen noussut osa minusta on matkalla antiikin Kreikkaan, Ateenan Akropoliille saakka. Juuri kun osa minusta oli pääsemässä sisään Akropoliin massiivisesta portista, Propylaiasta, luennoitsija toteaa kellon olevan jo niin paljon, että on lopetettava tältä illalta.  Siinä samassa huomaan osan minua palanneen pikku lentomatkaltaan ja asettuneen takaisin fyysiseen olemukseeni.

Astelen hiljalleen selkäreppuineni yliopistorakennuksen raput alas ja  rakennuksesta poistuessani huomaan, kuinka ulkona sataa hiljalleen vettä, syksyinen tuuli puhaltaa ja Unioninkadun märkä asfaltti kiiltää. Totean hiljaa mielessäni, että on tämä vaan niin suloista tämä elämä, kun ihmiskunnalla on antiikin Kreikan arkkitehtuurin aarteet ja minulla on mahdollisuus oppia niiden ainutlaatuisuus.

 

 

Posted on

Ystävystyin rouva Keski-iän Kriisin kanssa

 

Rakas blogini

Nyt minä, keski-ikäinen nainen, aion tunnustaa Sinulle, että kaikkien näiden vuosien aikana en ole ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omaan uravalintaani. Ja voiko tuota parin kymmenen vuoden mittaista työputkea kutsua edes uraksi? Opiskelin pakon sanelemana itselleni ammatin, sillä minun oli päästävä töihin ja leivän syrjään kiinni. Olisin niin halunnut opiskella yliopistossa, mutta rahaa ei ollut eikä liioin opintojen rahoittajiakaan. Valmistumiseni jälkeen pääsin heti töihin, eli sukelsin työputkeen. Opin työn, sopeuduin alalle eli opin talon tavoille ja minusta tuli näkymätön, hajuton ja mauton virkailija. Vaihdoin virastoa, työt jatkuivat ja konsulteilla riitti työsarkaa organisaatiomuutosten suunnittelussa. Vuosien päästä löysin itseni yhä useammin haaveilemasta ajatuksissani työpöydän ääreltä, jolloin silmieni eteen piirtyi pitkä työputki, jota aikansa kuljettuani näkisin putken päästä kajastavan kirkkaan valon kajon. Tein vuosia töitä ja haaveilin auringon paistavan joskus myös risukasaan.

Todellisuudessa työputken pää ei häämöttänyt, puhumattakaan valon kajosta, jota odotin. Työ muuttui aina vain raskaammaksi ja armottomammaksi, eikä aurinko edes pilkahtanutkaan risukasaan. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kohtalo omiin käsiin ja ryhtyä pelastamaan itsensä. Onnekseni satuin törmäämään nykyään ylimpänä ystävänäni tunnettuun aina niin energiseen Rouva Keski-Iän Kriisiin. Hän osoittautui todella hyväksi neuvonantajaksi ja tukijaksi. Aluksi suhtauduin uuteen ystävääni epäröiden. Pohdin uskallanko hypätä hänen kelkkaansa, mutta pian sain huomata, että oli hyvä, kun annoin vihdoin periksi hänen houkutuksilleen hänen lempeästi painostaessaan minua. Jossain vaiheessa yritin vielä selittää uudelle ystävälleni, kuinka pidän tekemästäni asiakastyöstä ja kuinka koen siinä päivittäin onnistumisen hetkiä. Rouva Keski-Iän Kriisi palautti kumminkin nopeasti mieleeni, kuinka jo 45 ikävuoden nähnyt, koko ikänsä istumatyötä tehnyt nainen on todellisessa vaaravyöhykkeessä omien työtapojen ja tottumustensa kanssa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo silloin, kun jatkuvan istumatyön rasittamana aloin oireilla jatkuvilla epämääräisillä kivuilla ja säryillä.

Niin minä ja uusi ystäväni teimme sopimuksen, jonka mukaan minun, keski-ikäisen jo 45-vuotta täyttäneen naisen, oli hakeuduttava pois turvallisen virastokankeuden piiristä kohti elämää, jossa aikuinen nainen opettelee elämään itselleen ja kokeilemaan sellaisia taitoja, joita hän ei aiemmin tiennyt edes omaavansa. Näin rouva Keski-Iän Kriisi ohjasi minut aikuisopintojen pariin ja tokaisi minulle: ” Mitäs sinä ystäväiseni tykkäisit humanistisista aineista? Ja jos oikein tarkkoja ollaan, etkös se ollut juuri sinä, joka kuljit nuorena tyttönä, siinä intianpuuvilla lookissasi, pyöreät silmälasit nenälläsi ja haaveilit opiskelevasi taideaineita ja kulttuurialaa?”Punastuin muistaessani nuoruudenaikaisen ”humanoidihahmoni” ja nolostuneena totesin hänen olevan oikeassa. Se olin tosiaankin minä. Kohensin ryhtiäni ja tokaisin ystävälleni: ”Hyvä on, kun syksy koittaa, ilmoittaudun heti ensimmäisten joukossa Avoimen yliopiston taidehistorian kurssille. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eikös taidehistoria tarvitse tuekseen myös estetiikan opintoja?”

 

 

 

Posted on

Note to self: lue tehtävänanto

Monta kuukautta takaraivossani on jyskyttänyt parin esseen puurtaminen. Nyt sain viimein ne pakettiin ja konkreettisesti tunnen kuinka kivireki on tipahtanut hartia-alueeltani lopullisesti veke.

Toisen esseen aiheena oli Mistä tietoa rakennusten historiasta? Tehtävää tehtäessä käytettiin samannimistä kirjaa, joka esitteli erittäin laajasti kaikki keinot, joiden avulla voi lähteä onkimaan tietoa mistä tahansa Suomen maan kamaralla olevasta rakennuksesta. Erittäin hyvä opus siis. Yllätyin monipuolisista vaihtoehdoista. Museoiden ja kansallisarkiston puoleen tulisi käännyttyä automaattisesti, mutta jos lähtisin tekemään tutkimusta jostakin vanhasta rakennuksesta, itselleni ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen urkkia vanhoja talonkirjoja, puhelinluetteloita, poliisin pöytäkirjoja ja palovakuutuksia.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tätä minä en sillä hetkellä muistanut, vaan suuntasin mieleni siihen kuinka kiire minulla oli. Niinpä näpyttelin pikaisesti yksitoista sivua tekstiä kertoen mistä tietoa ylipäätään voisi saada. Pidin jonkin aikaa paussia ja kun lähdin tekemään oikolukua hoksasin, että tarkoituksena oli valita joku rakennus ja käyttää kirjaa lähteenä siinä, mistä etsisin tietoa, jos haluaisin tehdä tutkimuksen kyseisestä kohteesta. Ja että esseen pituus oli viisi sivua.

Noh. Ärsytyksen nieltyäni ei auttanut muuta kuin etsiä itseäni miellyttävä rakennus ja aloittaa tekstin massiivinen karsiminen. Ihme kyllä essee valmistui muutamassa tunnissa. On upea tunne yllättää itsensä.

Posted on

Ciao bella Roma!

Tuo otsikko on itselleni jo klisee. Olen käyttänyt sitä omassa blogissani kertoessani taidehistorian ryhmämme matkasta Roomaan (tosin oma blogini käsittelee aivan muuta kuin taidehistoriaa) sekä naamakirjassa asiaa käsittelevässä valokuva-albumissa. Mutta lause tiivistää kaiken. Rooma oli kaunis. Se laittoi lähes pään pyörälle kaikesta siitä suurenmoisesta historian runsaudesta, johon törmäsi pelkästään etsiessään lounaspaikkaa. Pitkä aika on kulunut edellisestä kirjoituksestani tänne ja yksi niistä käsitteli Rooman matkan suunnittelua. Näin muutaman kuukauden jälkeen voin siis tyylikkäästi myöhässä toivottaa: terveisiä Roomasta!

Neljä meistä lähti siis reissuun kahdeksaksi päiväksi. Yksi otti myös miehensä mukaan. Tämä ei sinänsä ollut kovin hyvä ratkaisu, sillä hän kulki paljon miehensä kanssa omilla teillään ja me kolme asuimme samassa asunnossa ja pidimme enemmän yhtä. Meillä oli pitkä lista paikoista, joissa oli käytävä. Olimme onnistuneet kuitenkin rajaamaan nähtävyydet niin, ettei se näyttänyt lainkaan epätoivoiselta. Ennen matkaamme opettaja toi meille esimerkkejä edellisten ryhmien matka-aikataulusta, jossa kaikki oli listattu minuutin tarkkuudella. Yhdessä paikassa oltiin vartti, toinen vain juostiin läpi, seuraavan paikan tarkkailuun oli käytettävissä 20 minuuttia ja sitä seuraavakin vain kipaistiin katsomassa mahdollisimman äkkiä. Sanoin heti suunnittelun alussa, ettei ole mitään mieltä nähdä valtavasti, jos ei ole aikaa edes hengittää teosten äärellä. Onnistuimmekin löytämään tähän tasapainon ja joitakin kohteita pudotimme pois paikan päällä. Esimerkiksi Colosseumin passasimme suosiolla käveltyämme viisi tuntia Vatikaanissa ja lösähdettyämme pitsalle jalkasärkyinemme.

Meillä oli fantastinen asunto keskustassa. Jokaisella oli oma huone, kauppa oli nurkan takana ja haimme sieltä aamupalaksi ihania juustoja ja tuoretta leipää. Mutteripannu kuului asunnon kalustoon, joten aamu alkoi cappuccinolla. Takapihan ikkunasta katsoessaan näki naapurien pyykkien roikkuvan ikkunasta toiseen. Ah, niin italialaista! Otin parikin kuvaa pyykeistä. Italialaiset eivät takuulla ymmärrä, miten pyykit voivat olla turistinähtävyys.

Mitä näimme:
– Fontana di Trevi (Mahtipontisuus-overload.)
– Villa Lante (Siellä on Suomen Rooman instituutti.)
– Espanjalaiset portaat (Tietysti piti nähdä.)
– Bocca della Verita (Totuuden suu, johon oli älyttömän pitkä jono.)
– Vatikaani (Hei, pakko käydä. Käy sinäkin.)
– Piazza Navona (Ja sen ihanat suihkulähteet.)
– Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio (Sai minut kyyneliin, kaunein veistos mitä on ikinä tehty ja viimein pääsin sen äärelle.)
– St. Ivo di Sapienza (Tähtäimessä sen harvinainen kierretorni.)
– Santa Maria sopra Minerva (Tästä kirjoitan itse kirkkoesseen.)
– Michelangelon veistos Pietà (Mitä voisi sanoa. Kaunista.)
– San Pietro in Montorio -kirkko ja sen pihalla oleva Il Tempietto (Puhtain renessanssiajan rakennus muutoin barokkikaupunki Roomassa.)

Ja äärettömästi muuta!

Mitä opin:
– Gelato on ihan jees, muttei maineensa veroista.
– Liikennevaloja ei ole edes nimeksi ja koska autot vetävät lähes satasta pitkin poikin, ainut keino päästä kadun toiselle puolelle on kävellä sen yli pokkana. Kyllä ne pysähtyvät, vaikka voivatkin töötätä vimmatusti.
– Etsiessään ruokapaikkaa ei tarvitse pitää mukana matkaopasta. Italialaiset ovat ylpeitä ruuastaan ja meni mihin ravintolaan tahansa, ruoka on mahtavaa.
– Italialaisesta pastasta ei tule ähky, toisin kuin suomalaisesta. Italialainen sulaa paremmin.
– Ruuan jälkeen on otettava espresso.
– Rooma on valkoviinikaupunki. Täydellistä.
– Kirkko on kirkko. Aluksi draperia ja lehtikulta tekevät vaikutuksen, mutta kun on nähnyt 25 kirkkoa, ne kaikki näyttävät samalta.
– Pidä puolesi, jos reissussa on mukana kontrollifriikkejä. Tämä on tehtävä alusta asti eikä pullotettava sisälle, jottet loppuvaiheessa räjähdä aamiaspöydässä.
– Paavi on italialaisille kaikki kaikessa tai ainakin hän yrittää olla. Hänen kuvansa tuli vastaan jopa kirpputorilla.
– Satsaa kenkiin. Sellaisiin, joilla voi kävellä päivässä 11 tuntia. Pulita mitä tahansa.

Posted on

Pään paluu lomalta

Voisinpa sanoa, että olen opiskellut ahkerasti. Todellisuudessa takaraivossa paukuttaa viiden pitkän esseen tekemättömyys, joka pulpahtaa pintaan aika ajoin. Mutta sen verran harvakseltaan, että häkellyn joka kerta siitä kuinka kiire minulle todennäköisesti tulee niiden väsäämisessä.

Taidehistorian luennot loppuivat itsenäisyyspäivän tienoilla. Sen jälkeen kaikki on itseopiskelua. Se taas johtaa siihen, ettei edes tajua opiskelevansa. Kun mietin taidehistoriaa, pääni on enemmänkin tulevassa Rooman matkassa kuin esseiden kirjoittamisessa.

Olemme ryhmäläisten kanssa jo toistamiseen käyneet italialaisessa ravintolassa syömässä vatsamme ahmalleen. Todennäköisesti Roomassa ainakin minulle käy samalla tavoin kuin Omaa tietä etsimässä -kirjan kirjoittajalle Elizabeth Gilbertille: se on herkuttelua aamusta iltaan. Teoksessaan hän sanoi, että jos ei ole syönyt pitsaa Napolissa, ei ole syönyt pitsaa ollenkaan. Jos suunnitelmat suovat, pääsen sitä myös itse testaamaan, sillä näillä näkymin kipaisemme myös Pompeijissa ja Napoli on matkan varrella.

Aikaa on nyt vierähtänyt edellisestä luennosta parisen kuukautta ja toukokuussa on deadline kaikilla esseillä. Olen aikaisemminkin puhunut siitä kuinka olen hakenut inspiraatiota käymällä taidenäyttelyissä. Niissä hoksaa, miksi todella opiskelen taidetta ja kuinka suuri intohimo se minulle on. Ostin vastikään kirjan Art – The Whole Story, jossa on kerrottu tiivistetysti jokaisesta historian merkkiteoksesta. Mukana ovat aikajanat ja pieni elämänkerta kunkin työn tehneestä taiteilijasta ja vaikka monet teokset ovat ennestään tuttuja, tämä toimii hyvänä tietosanakirjana kaikelle, mitä taiteesta yleensäkin pitäisi tietää. Oletan sen toimivan samanlaisena inspiraationa kuin taidenäyttelyiden. On vain syvennyttävä sen kauneuteen.

Kun tässä kirjoittelen, mieli alkaa pikkuhiljaa jopa kaivata esseiden kirjoittamista. Se, että ympäröi itsensä taiteella todellakin toimii. Mutta se ei ole vain taidehistorioitsijalle toimiva keino. Tutkimusten mukaan taide ylipäätään piristää mieltä, kaunistaa ajatuksia ja hoivaa sielua. Suosittelen sitä siis kaikille, jotka puurtavat nenä kirjassa. Tai no, oikeastaan kaikille. Helsingissä on niin paljon taidenäyttelyitä piskuisista gallerioista Kiasmaan ja Ateneumiin, että jokaiselle löytyy jotakin. Ja Helsingin kaupunginmuseoihin on aina vapaapääsy. Kannattaa ottaa kaikki irti jalosta käytännöstä.

Posted on

Pitsaa ja punaviiniä

Tällä hetkellä meillä on meneillään Rooma practicum, jonka suorittamiseen meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kirjoitamme kolme Rooma-aiheista esseetä tai sitten matkustamme Roomaan ja kirjoitamme kaksi. Vaikka kolmen esseen kirjoittaminen tulisi huomattavasti jälkimmäistä vaihtoehtoa halvemmaksi, minä totta kai lähden Roomaan! Opintomatka, mikä ihana tekosyy päästä vetämään maailman parhaimpia pitsoja ja nähdä kauneutta niin paljon, että sielu olisi pamahtamispisteessä pelkästä ilosta.

Meidän ryhmästämme on lähdössä kuusi, joten pidimme maanantaina suunnittelupalaverin, joka oli luonnollisesti höystetty pitsalla ja punaviinillä. Leppoisan alkujutustelun jälkeen naisten suut alkoivat käydä kuin perämoottori listatessamme kaikkia niitä kohteita, joita olisi välttämätöntä nähdä. Toki akveduktit ja colosseum, Sikstuksen kappelin freskot ja Chiesa di Santa Maria sopra Minerva, Rooman ainut goottilainen kirkko, josta olen myös tekemässä toista esseetäni. Mutta yksi ehdottomista minulle on Pyhän Teresan hurmio, Gian Lorenzo Berninin upea veistos, jossa on uskonnollisuudestaan huolimatta tahallista seksuaalisuutta. Siinä yhdistyvät orgasmi ja jumalallinen valo, lux, joka tekee siitä yhden ainutlaatuisimmista veistoksista, joita olen koskaan nähnyt.

Saimme jonkin verran kohteita kasaan, mutta koska suunnitelma on vielä aikataulutettava ja luovutettava opettajalle ennen matkaa, todennäköisesti kokoonnumme pohtimaan reissua vielä lisää. En voi valittaa, sillä myös seuraavassa tapaamisessa on oltava teemaa noudattaen italialaisia herkkuja.

Posted on

Proseminaari purkissa! vol. II

No niin. Sain viimein tehtyä proseminaarini viimeisen vedoksen. Tuntuu hyvältä. Kuten aikaisemmassa postauksessani mainitsin, inspiraatiota oli haettava kissojen ja koirien kanssa kivien ja kantojen alta. Tai kippareilta. Lopulta menin taidenäyttelyihin. Kävin kahden viikon sisällä neljässä taidenäyttelyssä, joista mahtavimmat olivat Onerva – kaupungin naiset -näyttely Ateneumissa sekä Galleria Uusikylässä ollut Veronica Östermanin näyttely Matka maisemaan. Siitä olin aivan haltioitunut! Olisin voinut seistä jok’ikisen maalauksen edessä 15 minuuttia ja vain hengittää sisääni niitä kaikkia sinisen eri sävyjä, joita Österman on utuisesti painellut kankaalle. Lopuksi jäin kellariin juttelemaan gallerian pitäjien, kahden hauskan naisen kanssa taidemaailmasta ja ylipäätään gallerian ylläpitämisestä.

Sain siitä jonkin sortin kipinän, mutta istuin yhä ärsyyntyneenä tietokoneeni ääressä tuijottaen proseminaariani. Suurin ahdistuksen aihe oli se, että minulle oli sanottu varsin epämääräisesti se, mitä muutoksia siihen olisi loppujen lopuksi tehtävä. Siinä oli virheitä, muttei todellisia virheitä, asioita joita ei olisi saanut olla, mutta se taas oli makukysymys. Kenen makua seuraan? Sitten muistin erään ryhmäläisemme meilitse lähettämän opponoinnin. Hän ei ollut lukenut työtäni sen esittelytuntia varten, joten hän lähetti minulle mahtavia vinkkejä ja kehittämisehdotuksia jälkikäteen.

Pidin paperia paljon edessäni ja käytin varmasti useita tunteja pelkästään miettien sitä, mitä muutoksia teen. Kirjoitin listankin. Siinä näkyy kaksi pääasiallista seikkaa. Ensinnäkin minun olisi lisättävä alaviitteitä selittämään tekstissä esiintyviä sanoja ja seikkoja. Toisekseen minun oli kerättävä enemmän taideteoksia, joihin voisin hermeettisiä töitä vertailla.

Minä haluan tietää merkitykset asioiden takana ja sen mistä kaikki alkoi. Minä pidän nippelitiedosta. Ja kun aloin kirjoittaa alaviitteitä tusinoittain, sain inspiraation. Tämän nippelitiedon kirjoittamisen myötä padot avautuivat ja aloin taas nähdä homman mielekkäänä.

Edelleen voi myös olla niinkin, ettei tutkimukseni ole tarpeeksi taidehistoriallinen vaan siinä on liikaa selitetty alkemistien maailmankuvaa ja keinoja, joilla he pyrkivät saavuttamaan valaistumisen. Mutta tässä vaiheessa sille ei voi enää mitään. Olen tehnyt paljon duunia ja jos tarkastelisin objektiivisesti työtäni asiasta kiinnostuneen silmin, saisin siitä paljon irti. Se riittää minulle.

Posted on

Ostetaan vähän käytetty motivaatio

Terveiset lomalaisen pääkopasta! Oikeastaan minun ei olisi koulutehtävien kanssa pitänyt lomailla ollenkaan. Ensimmäinen tunti on 25. syyskuuta ja silloin on oltava proseminaari viimein valmis sekä noin seitsemän sivun Rooma-aiheinen essee yhtä lailla kansissa. Oikeastaan tekemättä on viisi esseetä, mutta niitä pystyy palauttamaan pikku hiljaa siihen asti, kun opinnot varsinaisesti päättyvät eli keväällä.

Opiskelu ei maistu minulle ollenkaan. Meiltä kirjoittajilta kysyttiin taannoin, mikä saa meidät jaksamaan opintojemme parissa. Minun vastaukseni on raha. Se, että olen maksanut tästä kurssista 220 euroa enkä halua haaskata sitä. Mitään motivaatiota minulla ei enää ole. Viimeinen niitti oli ikävä proseminaarikokoontuminen, joka vahvisti sen, että haluan opintojen loppuvan mahdollisimman pian. Mietin jopa keskeyttämistä.

Kaikista inhottavinta tässä on se, että laitoin paljon energiaa ja aikaa siihen, että saan tehtyä hyvän proseminaarin. Suomentelin pitkät pätkät latinankielisiä sanoja ja yritin selittää monimutkaisia alkemistisia kuvia kansantajuisesti. Tämä vapaus minulle oli annettu, kun aloin tehtävää tekemään. Myöskään välitarkastuksessa siitä ei minulle mitään sanottu. Mutta sitten varsinaisella käsittelykerralla sain vasta tietää tehneeni kaiken aivan väärin. Tämä taasen tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä koko analyysiosa aivan uusiksi. Jos minulle olisi alun alkaenkin sanottu, ettei tuota noin voi tehdä, olisin osannut lähteä oikeaan suuntaan ja nyt tekisin vain normaalia hiomista ja muokkausta.

Ei, minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota aloittaa kaikkea työtä alusta. Paitsi maksettu kurssimaksu. Ja se on loppujen lopuksi vähäistä suhteutettuna omaan jaksamiseen, intoon ja aikaisempaan intohimoon, jota tunsin taidehistoriaa kohtaan ennen koko aineopintojen aloittamista. Nyt kun kurssimaksu on kuitenkin maksettu, voisin ostaa myös motivaation. Kipaisen viikonlopun aikana kirpparilla tai UFF:ssa. Varmasti sieltä löytyy hyviä käytettyjä.