Presidentti Koiviston jalanjäljissä

En viittaa otsikolla Suomen presidenttiyteen – tavoitteeni opiskelun ja uran suhteen eivät ole ihan niin korkealla, tai politiikassa ylipäänsä, vaikka minussa kuulemma oli poliitikon aineksia lapsena. Luulen kuitenkin, että ne ainekset ovat kadonneet johonkin matkan varrella. 🙂

Politiikan sijaan viittaan Mauno Koiviston historiaan suunnannäyttäjänä meille aikuisopiskelijoille ja elinikäisille oppijoille. Kuten presidentti Sauli Niinistö Koiviston hautajaispuheessa sanoi, “Tänä päivänä puhumme paljon elinikäisestä oppimisesta ja aikuiskoulutuksesta; Mauno Koivisto tiesi ne jo vuosikymmeniä sitten.” Koivisto kirjoitti ylioppilaaksi 25-vuotiaana ja jatkoi opintojaan filosofian tohtoriksi asti. Näissä jalanjäljissä on hyvä kulkea ja olla kiitollinen siitä, että opiskeluun aikuisena on tänä päivänä hyvät mahdollisuudet.

Täytän viikon päästä 32 ja nyt kun olen nähnyt ja kuullut tittelin “aikuisopiskelija” nimeni yhteydessä niin usein, kai se on vihdoin uskottava; olen aikuinen. Ollessani 30-vuotias, jouduin auton töytäisemäksi kotikadullani. Onnettomuudessa ei onneksi käynyt pahasti mutta siitä joka tapauksessa kirjoitettiin nettiuutisessa, jossa sanottiin, että “nainen jäi auton alle”, en siis ollut enää “nuori nainen”.

Jos olen rehellinen olen taistellut tämän asian kanssa opiskelut aloitettuani paljon. Jossain sisimmässä on se ääni, joka sanoo, ettei tästä tule mitään, että olen liian vanha aloittamaan yliopisto-opinnot, on liian myöhäistä. Mutta eihän se niin mene. Asia, joka on rohkaissut enemmän kuin mikään muu on ollut kuulla ja lukea muiden opiskelijoiden kokemuksia muun muassa tämän blogin kautta. Tarinoita on yhtä paljon kuin opiskelijoitakin ja toivon, että voin osaltani olla rohkaisemassa muita kertomalla omasta opintopolustani.

Kai ne pääsykokeetkin pitää vielä mainita! Sain tulokset ja olen varasijalla 8. Yliopistopaikka jää siis luultavasti tältä syksyltä saamatta ja opiskelut avoimessa yliopistossa jatkuvat. Totta kai tulos oli pettymys, pettymys oli varsinkin oma pistemäärä siihen nähden miten hyvä fiilis kokeen jälkeen oli. Mutta näin se menee, on vain totuttava opiskelun ylä- ja alamäkiin ja siihen, että joka kerta ei välttämättä onnistu, perfektionismi täytyy hylätä ja virheistä oppii. Pettymyksissä on turha jäädä rypemään, sen sijaan katson eteenpäin ja positiivisiin puoliin.

Nyt on vähän enemmän aikaa miettiä mitä oikeasti haluan opiskella ja säilytän ensikertalaisstatukseni. Filosofia on edelleen yksi vaihtoehdoista mutta toisaalta minua kiinnostaa psykologia ja teologiakin. Olen myös leikitellyt ajatuksella ottaa muutaman seuraavan vuoden harrastukseksi lääketieteellisen pääsykokeissa käymisen. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin – hirveästi miettimisaikaa ei kuitenkaan ole sillä minun pitää suunnitella tulevan syksyn opintoja ensi vuoden hakuja silmällä pitäen. Syksyn opinto-ohjelmat julkaistaankin jo ensi viikolla!

Presidentti Mauno Koiviston elämänohjetta hänen viimeiseksi jääneestä haastattelustaan Helsingin Sanomista vuodelta 2013 on lainattu paljon, mutta syystä. Tämän yritän itse aina muistaa ja siihen on hyvä lopettaa tämän illan pohdinnat. “Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.”

Muutosten vuosi

Muutoksista on ilman erillistä suunnitelmaa tai uudenvuodenlupauksia tullut minulle vuoden 2017 teema, tai siltä ainakin nyt vahvasti näyttää. Olen alkuvuodesta ehtinyt jo toteuttaa useita asioita ikuiselta “pitäisi tehdä”-listaltani. Psykologian opinnot avoimessa yliopistossa ovat yksi näistä asioista, ja ilmoittauduttuani näihin opintoihin innostuinkin opiskelusta ihan kunnolla.

Olen tehnyt valokuvaajan töitä viimeiset yhdeksän vuotta ja töiden ohella opiskellut itselleni valokuvaajan ammattitutkinnon, jonka suoritin loppuun vuonna 2014. Siitä asti mielessä ovat pyörineet erilaiset jatko-opintovaihtoehdot, hakisinko vielä erikoisammattitutkinnon paperit valokuvaajana vai lähtisinkö laajentamaan ammattitaitoani, tai opiskelisin jopa kokonaan uutta alaa.

Asiat konkretisoituivat tänä vuonna avoimen opintoihin lähdön myötä. Haaveissani, taka-alalla, oli myös ajatus tutkinto-opiskelusta yliopistossa mutta asiat etenivätkin odotettua nopeammin kun laitoin myös kevään yhteishaussa hakupaperit sisään Helsingin yliopiston filosofian ja kielitieteiden tutkintoihin. Nyt olen viimeisen parin kuukauden aikana päntännyt pääsykokeisiin, aloittanut opintoni avoimessa yliopistossa ja tietenkin käynyt myös töissä. Muutoksia on siis ollut eikä ole tarvinnut miettiä mitä vapaa-ajalla tekisi. Olen kuitenkin nauttinut joka hetkestä opiskelujen parissa toistaiseksi, eikä ole hetkeäkään kaduttanut nämä päätökset lähteä itselle tuntemattomille vesille.

Kevään ja kesän aikana suoritan siis psykologian ja uskontotieteen opintoja avoimessa. Syksyllä on tarkoitus, mikäli pääsykokeissa ei tärppää, opiskella filosofian perusopintoja (sekä paljon muuta) ja pyrkiä avoimen väylän kautta tutkinto-opiskelijaksi. Katsotaan mihin elämä seuraavaksi vie (vaikken vahvan determinismin kannalla olekaan 😉 ), joka tapauksessa tästä on tulossa opiskelun täyteinen kesä!

Tänne aion kirjoitella enemmän muun muassa opiskelusta avoimessa yliopistossa (ilman lukiopohjaa) ja opintojen pariin paluusta aikuisena hyvin monen vuoden tauon jälkeen, odotan tätä matkaa todella innolla! Nyt vielä viime hetken kertaukset ennen loppuviikon pääsykokeita…

Paluu opintoihin

Olen viettänyt täysin toisenlaisen talven kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että suoritan kuin liukuhihnalta opintoja Turun yliopistossa ja jotakin siinä sivussa täällä Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa. Valitettavasti ei käynyt niin.

Tammikuu vielä menikin aikomallani tavalla. Sen sijaan helmikuussa hiukan ennen kuun puoliväliä alkoi pientä yskää. Vatsa meni hiukan sekaisin. Ajattelin, että pieni flunssa onkin hyvä sairastaa nyt, koska opinnot ja kuntavaalikampanjani veisivät maalis-huhtikuussa aikaa. Voimakas kurkkukipu alkoi 15.2. ja jatkuikin tosi pitkään (eli viikkoja). Jotenkin merkityksellistä on se, että edellisenä päivänä valmistuin kasvatustieteen kandidaatiksi. Yskä oli jotenkin omituisen sitkeä – se hävisi kokonaan vasta vaaliviikolla.

Vaalit menivät ja omalla kohdallani ne menivät poikkeuksellisen surkeasti. Vajaa viikko myöhemmin kiirastorstaina aloin tuntea hammassärkyä ja ajattelin, että sinnittelen yli pääsiäisen. Kuinka sitten kävikään? Varhain ensimmäisen pääsiäispäivän aamuna huomasin oikean silmän näkökenttäni pienentyneen ja aamulla soitin päivystykseen ja sain pääsiäissunnuntain iltapäivälle ajan. Niinpä olin poski voimakkaasti turvonneena Turun yliopistollisen keskussairaalan päivystyksessä ja pian siitä juurihoidossa tai sen ensimmäisessä osassa. Viikon verran söin antibioottikuureja, joten ei liene ihme, että puhti on ollut poissa.

Tällä hetkellä viimeistelen sosiologiassa kandidaatin tutkielmaa. Lisäksi minulla on joitakin muita opintoja. Teen myös paluun tänne Helsingin avoimen yliopiston sosiaalipsykologian aineopintoihin. Ilmoittauduin verkkokurssille Monikulttuurisuus työelämässä. Tämän lisäksi on muutama verkkotentti, joita varten saan etsiä ja lukea kyllä aika monta kirjaa. Jättäisin näitä opintoja mielelläni tulevaisuuteen, mutta nämä opetussuunnitelmien muutokset eivät anna armoa. Haluan suorittaa sosiaalipsykologian aineopinnot loppuun sekä omaksi iloksi että sivuaineeksi valtiotieteiden maisterin tutkintooni. Lisäksi vastaan tuli pari mielenkiintoista erään toisen oppiaineen muuta kurssia, mutta niistä kerron enemmän, jos niistä edes toiseen päätän osallistua.

Ennakkotiedot tulevan lukuvuoden opinnoista julkistettiin eilen. Siellä oli varsin mielenkiintoisia opintokokonaisuuksia. Saa nähdä, mitä alan suorittaa syksyllä. Aika varmaa on, että jotakin yritän. Etenkin johtamisen pieni 15 opintopisteen opintokokonaisuus kiinnostaa, kuten myös viestinnän opintokokonaisuudet.

Kirjoittelen pitkin kesää kuulumisiani. Suosittelen jokaiselle myös kesäopintoja, joita on runsaasti tarjolla. Toivotan kaikille lukijoille mieluisaa kevättä ja oppimisen iloa.

 

Elämyksiä varten – Pöllölaakson vieraana

Pöllöt. Punainen. Kaupallisuus. Viihde. Maikkari, MTV.

Uutisia seuratessaan tulee harvoin miettineeksi, mitä kaikkea uutistoimitusten taustatyöhön kuuluu ja miten ankkurin, tuottajan tai toimittajan arki rakentuu. Että onhan se muutakin kuin muutamien minuuttien pyörähtäminen kameroiden edessä telkkariruudussa kotisohvalla istujia moikaten tai nopsasti naputeltu juttu nettiin. Laajoja taustoituksia, uutisten kirjoittamista omille sanoille, verkostoitumista ja rohkeutta laittaa itsensä peliin kotimaassa ja maailmalla, ajan hermolla pysymistä ja jatkuvaa kehittymistä. Moniosaamista.

Vierailu MTV:n pyhätössä, Ilmalan Pöllölaaksossa, toi uutistoimitusten elämän ja rutiinit konkreettisiksi, kun näimme niin netti- kuin rikostoimitustenkin nurkat, uutisstudion ja Huomenta Suomen tutut sohvat. Monta kiinnostavaa keskustelua kotien aamuvalmistautumisten lomaan on lähetetty juurikin tuosta studiosta ja tuhansittain uutisia on naputeltu klikattaviksi omilla päätteillämme.

Moniosaaja. Multitasking. Teet yhtä ja ajattelet jo toista. Suunnittelet, valmistaudut, aikataulutat, otat haltuun kokonaisuuden. Pyörität uskomatonta palettia, jossa jokaisen palasen on loksahdettava paikoilleen. Vähän niin kuin nainen tekee joka päivä 😉 No, näin tekee myös journalisti, etenkin ulkomaantoimituksissa maailmalle raporttia tekemään lähetetty.

Keskustelimme ulkomaan toimittajan ja ankkurin, Aino Huilajan, sekä tuottajan, isäntämme Jouni Sipilän, kanssa paljon siitä, mitä journalistin(kin) työssä edellytetty moniosaajuus oikeastaan on. Että mitä tarkoittaakaan, kun työelämä vaatii laajentamaan omaa osaamista, ja esimerkiksi toimittajan työssä tietyissä olosuhteissa sama henkilö taitaa jutun kirjoittamisen taustoituksineen, nettieditoinnin, videoklipit ja kuvaamisen kuvankäsittelyineen, somenkin sujuvasti muistaen. Niin, ja karistaa väsymyksen silmistään lennon saapuessa hektisen (vaikkakin hyvin odotetun) ulkomaan rupeaman jälkeen kotimaan kamaralle ja suuntaa vielä ennen ansaittua lepoa yölennon unisen sikkuraisilla silmillä suoraan aamun uutislähetykseen kommentoimaan ajankohtaisimmat päivitykset kulloistenkin uutistapahtumien keskipisteestä.

Journalistin työssä tulee erinomaisesti esille se, miten työelämä on kautta linjan muuttunut. Harvemmin enää riittää, että olemme tarkkalinjaisesti jonkin erikoisosaajia. On uskallettava ja osattava astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja opeteltava taitoja, jotka täydentävät ydinosaamista. Tosin väistämättä herää kysymys, joka sopii meistä varsin monen työnkuvaan – mitä moniosaaja lopulta osaa erityisen hyvin? Kun kaikesta osataan jotakin, osataanko mistään mitään kunnolla? Vai onko se niin, että kovinta huutoa on juuri nyt se työelämäosaaja, joka pystyy ydinosaamisensa ympärille rakentamaan sieltä täältä poimituilla ei-ehkä-niin-taidokkailla palasilla isomman kokonaisuuden?

Toinen, mikä Ilmalan mediakeskittymässä puhututti, oli jatkuvasti lisääntyvä tarve digiosaamiselle. Uusissa rekrytoinneissa moninainen digiosaaminen saa painoarvoa ja vaatimus sille, että pystyy käyttämään sujuvasti erilaisia alustoja, kasvaa.

Ajelin Pasilasta kotiin Porvooseen tuohon aikaan jo rauhallisella moottoritiellä ja kauniissa kevätillassa mieli myllersi valtaisasti – mitä voisinkaan seuraavaksi opetella, mihin perehtyä, mitä priorisoisin? Mahtavaa, miten nämä opintojaksot käytännönläheisine otteineen antavat uutta energiaa.

–  –  –  –  –

Viestinnän aineopintojen myötä olen siis mukana journalismin kurssilla, jossa paitsi tutustumme journalistien työhön sitä ohjaavine periaatteineen, myös teemme käytännössä itse juttuja mediaan. Jutun teossa onnistuessamme ihan sinne oikeaan mediaan, Maikkarin nettisivuille. Siihen valmistautuminen on lähipäivien asia. Vaan sitä ennen on luvassa kuitenkin kriisiviestintää, kesäopintojen moninaisesta paletista poimittuna.

–  Marika

blogi_MTV_Huomenta_Suomi

 

 

Aurinkoenergiaa ja katse kesään

Kesäopinnot avoimessa yliopistossa läppäriä mukana kuljettaen vai rentoilua hiekkarannalla meren tuntumassa varpaat lämpimään hiekkaan upottaen?

Tulevana kesänä ajattelin yhdistää molemmat. Ainakin pyrin niin tekemään.

Näin kevään kynnyksellä, kun talven lumesta on jäljellä enää muutama pieni kasa varjoisammissa paikoissa, krookukset valtaavat kukkapenkit ja leskenlehdet kylpevät auringossa, huomaa löytävänsä itsestään mielettömän määrän lisäenergiaa. Malttamattomana jo odotan, että ekat hiirenkorvat kurkistaisivat kotipihan koivusta ja ilma lämpenisi sen verran, etteivät varpaat palelisi (liian) aikaisin käyttöön otetuissa tennareissa.

Näen silmissäni lukuisat hetket perheen ja ystävien kanssa kotipihalla grillaillen ja herkutellen, uimarantareissut lasten kanssa piknikkori ja huopa matkaan napattuina, aurinkorasvasta tahmaiset aurinkolasit sormenjälkineen ja lasten onnellisen kikatuksen merenrannassa, kiertelyt kauniissa Porvoon vanhassa kaupungissa(mme) tunnelmallisissa pikkuputiikeissa, Muumimaailman ja Titi-Nallen talon. Paljon ystäviä, jäätelöä, aurinkoa, valoa, onnellisia muistoja. Kiireetöntä aikaa.

Kiireetön aika ja lukuisat valitut kesäopinnot – ristiriita?

Toivon, ettei. Niinä illan hiljentyvinä hetkinä, kun pikkutytöt nukahtavat ja puoliso saa oman hetkensä elokuvan tai kirjan ääressä, ajattelin itse toisinaan sukeltaa verkkoviestinnän, kriisiviestinnän, sosiaalisen median ja journalistisen työn maailmaan. Olen vakuuttunut, että ihan joka kerta konetta avatessa ei motivaatio ole huipussaan, mutta silti se, että opinnot mielenkiintoisine kokonaisuuksineen etenevät kesälläkin, tuntuu oikealta ratkaisulta. Hyvältä ratkaisulta.

Innostusta lisää se, että monet opintojaksoista vaikuttavat ainakin kuvauksensa perusteella oikeasti käytännönläheisiltä. Verkkojulkaisemista, sosiaalista mediaa verkkoviestinnän työkaluna, mediatekstien ja mainonnan sukupuolioletuksia, kriisiviestintää ja sen johtamista. Ei vain (sinänsä merkityksellistä) teoriaa, vaan tartuntapintoja teorian kautta käytäntöön.

Tätä kesää odotan erityisen paljon. Pääsemme muuttamaan vapun tienoilla uuteen kotiimme rempan valmistuessa ja saan olla lasten kanssa koko kesän kotona yhteisestä ajasta ja tekemisestä iloiten. Koko perheen yhteiselle kesälomallekin on mukavia, odotettuja suunnitelmia. Kyllä sinne muutamat verkkokurssit mahtuvat lomittuen väliin.

Auringosta saa juuri nyt huiman paljon energiaa.

– Marika

kesa

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Suunnitelmallisuutta ja valinnan vaikeutta

Muistanet sen tunteen, kun lapsena – tai no, vielä aikuisenakin kenties – seisoit irtokarkkilaatikoiden äärellä, ja pohdit, mitä valitsisit, jos tosi moneen tekisi mieli tarttua, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Sen, kun oikeastaan haluaisit ahmia paljon enemmän kuin oikeasti on itsellesi hyväksi ja sen, että liian paljoon tartuttuasi hyväkin muuttuu vastentahtoiseksi.

Juuri näiden perinpohjaisten asioiden äärellä huomaan itse olevani nyt.

Selaan yhä uudelleen avointen yliopistojen opintotarjontaa, pohdin ja pähkäilen – yritän tehdä fiksuja valintoja ja pitkäkestoisesti kantavia suunnitelmia. Olen kuin se pikkutyttö siellä karkkikaupassa, osaamatta päättää, mitä kaikkea haluaisi ja miten paljon kannattaa ahmia kerralla.

Olen aina nauttinut opiskelusta ja uuden oppimisesta. Työelämässä ollessani työnantajani mahdollisti useat laajat ammatilliset lisäkoulutuskokonaisuudet, mikä oli ihan huippua. Silti yliopistotasoisista opinnoistani on jo reilu kymmenen vuotta, joten täytyy tunnustaa, että nyt opintovapaalle siirtyessä avoimen yliopiston opintotarjonnan laajuus yllätti positiivisesti. Tekisi mieli haalia kaikkea ja naputella “ilmoittaudu opintojaksolle”-nappia tiuhaan.

Muistutan itselleni, että opiskelurutiineihin kiinni pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, enkä voi olettaa opintopisteiden ropisevan noin vain. Hoen, että muistathan jokaisen opintojakson tarkoittavan tenttiin lukemista, verkkokurssien keskusteluihin osallistumista tai esseiden kirjoittamista. Että eivät ne ole vain kutkuttavan kiinnostavia opintojaksokuvauksia, vaan oikeasti myös työtä, nainen, työtä. Monta monituista iltaa ja viikonloppua, lasten päiväuniaikaa. Sitä paitsi ei arkenikaan enää ole vain opiskelun, iltatöiden ja puolison yhdistämistä yliopistokampuksen kupeessa kuten aikoinani Jyväskylässä asuessa, vaan tässä hetkessä elämässäni iso osa päivästä kuluu pienten tyttöjen kanssa touhutessa.

Silti – onpa mahtava tunne. Lukuisia kiinnostavia opintokokonaisuuksia, monet jopa nykyiseen elämänrytmiini sopien verkko-opintoina suoritettavissa. Tunnen vilpitöntä kiitollisuutta siitä, että saan elää yhteiskunnassa, joka tarjoaa meille näin monipuoliset valinnanmahdollisuudet ja väyliä kehittyä, kerätä reppuun uusia (työelämä)osaamisen eväitä.

Suljen koneen hetkeksi, siirrän suunnitelmapaperit aikatauluineen syrjään. Sydän pomppii innostuksesta ja mieli on täynnä positiivista energiaa. On otettava hetken tauko, että realismi ennättää mukaan innostuksen rinnalle. Etten valitse liikaa ja uuvuta itseäni ja stressaa sillä, minkä on tarkoitus tuoda hyvää mieltä.

Tämä matka on mukava aloittaa.

– Marika

valintoja

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

“Kaikki hyvä loppuu aikanaan.”

Niin sanotaan, mutta hyvän loppumisesta ei seuraa välttämättä mitään pahaa. Viestinnän opinnot on taputeltu omalta osalta toistaiseksi kasaan ja nyt on aika rentoutua. Pieni paussi tulee tällä hetkellä tarpeeseen. Täytyy myöntää, että vaikka opiskelu ei olekaan ollut kovin rankkaa, tuntui todella hyvältä palauttaa viimeinen tehtävä tänään Moodleen. Ensimmäinen kurssin opintopisteet komeilevat jo WebOodissa ja nyt on aika odotella seuraavia. Kurssikirjat siirtyvät hetkeksi työpöydältä kirjahyllyyn, jossa ne odottelevat ensi kevättä. Tai ehkäpä hetkeä, jolloin tekee mieli pohtia viestinnän ilmiöitä hieman lisää. Sellaisia hetkiä kun tuntuu itselleni tulevan nykyään melko usein.

Kurssikirjat eivät varmastikaan siirry kirjahyllyyn jäädäkseen sinne pölyttymään, vaan niitä tullaan lukemaan paljon tulevaisuudessa. Olen ollut erittäin tyytyväinen päätökseeni kokeilla viestinnän opintoja avoimessa yliopistossa. Olen löytänyt minua kiinnostavan alan, oppinut paljon uutta ja tutustunut kiinnostaviin ihmisiin. Olen ymmärtänyt, kuinka merkittävää roolia viestintä näyttelee yhteiskunnassamme ja hahmottanut teorioita arkipäiväisiltä tuntuvien ilmiöiden tueksi. Olen kuullut upeita uratarinoita ja päässyt viimeinkin jyvälle siitä, mikä minusta itsestäni tulee isona. Palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen aika hienosti.

Jos Sinä, lukija, et ole vielä varma omasta tulevaisuuden alastasi, voin suositella opintoja avoimessa yliopistossa erittäin lämpimästi. On ollut kiinnostavaa ja motivoivaa nähdä, millaisia opinnot oikeasti ovat. Myöskään ensi kevään pääsykoeurakka ei ahdista enää niin paljoa kun tiedän, että tämä on oikeasti se ala, jota haluan opiskella. Lisäksi olen oppinut paljon uutta, jonka tiedän varmasti auttavan minua opiskelupaikan saavuttamisessa.

Vaikka hieno kokemus avoimessa yliopiostossa on tältä erää ohi, uskon edessä olevan vielä paljon hyviä kokemuksia viestinnän opintojen parissa, toivottavasti yliopiston puolella. Oppiminen ei ainakaan lopu tähän. Kurssit ovat antaneet paljon eväitä arkisten, mutta todella tärkeiden ilmiöiden ymmärtämiseksi. Pääsen hyödyntämään oppimaani joka päivä niin työssä, kuin vapaa-ajalla. Ja se jos joku on aivan mielettömän siistiä.

Ihanaa joulun odotusta ja kaikkea hyvää!

Emma

PS. Viestinnän kevään kursseille näyttäisi olevan vielä tilaa, joten kiinnostuneet kipin kapin ilmoittautumaan! Saattaa olla, että “ilmoittaudu” nappia painetaan useampaan otteeseen ruudun tälläkin puolella 🙂

 

Moikka!

Täällä kirjoittaa uusi bloggaaja! Moi kaikille!
Tämä syksy ja uusien kurssien alku toi mieleeni viime syksyn, jolloin astelin ensimmäistä kertaa sisään Avoimen yliopiston luennolle. Silloinen luento oli osa sosiaalipsykologian johdantokurssia ja miltei jokainen tuoli salissa oli täysi. Opintojeni edetessä olin erityisen iloinen siitä, miten tosissaan ihmiset suhtautuivat opiskeluun. Vaikka kyseessä ovat kaikille avoimet kurssit, opiskelu Avoimessa yliopistossa ei ole puuhastelua. Luennoilla keskustellaan ajankohtaisista ja kiperistä kysymyksistä innostuneessa ilmapiirissä. Ja ovathan kurssit tietenkin sisällöllisesti ja vaatimustasoltaan samoja, joita yliopiston puolellakin opiskellaan.

Avoimessa yliopistossa olen löytänyt jälleen innostukseni opiskeluun. Kaikki on hyvin vapaata ja tietynlaisesta suorittamisesta on voinut luopua. Toki 28-vuotiaana opiskelee jo eri elämänkokemuksellakin kuin aikoinaan aloittaessani muotoilun opintoja tuoreena ylioppilaana. Jotta opiskelu ei kuitenkaan aivan leviäisi käsiin tämän kaiken vapauden innoittamana, olen asettanut joitain tavoitteitakin. Tällä hetkellä tähtäimessä on saada valmiiksi sosiaalipsykologian ja psykologian perusopinnot ensi syksyyn mennessä.
Koulutustaustaltani olen siis Muotoilija (amk) ja työelämääkin on tullut nähtyä jo useamman vuoden ajan. Tällä hetkellä teen osa-aikatöitä ja satunnaisia freelance-projekteja. Arkea rytmittävät myös kuvataideopinnot Avoimessa taidekoulussa. Tässä hetkessä minulle tärkeintä on, että keskityn asioihin, jotka minua kiinnostavat. Vaikka sitä selkeää päämäärää ei olisikaan kokoajan näkyvissä.

Innostavaa syksyä kaikille ja tavataan taas!

T:TIMG_20151003_164739