Ensimmäisen tehtävän jännitys

Aina välillä alkuun pääsemisessä on omat haasteensa. Joskus innostus on niin kova, että tehtävänannot tulee luettua niin, että jotakin olennaista unohtuu ja tulos muistuttaa lässähtänyttä ja puoliraakaa pannukakkua. Toisaalta opiskelumateriaalin etsimisessä on omat haasteensa ja jotakin tiettyä teosta ei tunnu olevan missään. Pahin kuitenkin on, kun kyseenalaistaa omat kykynsä. Niinkin on käynyt jopa minulle. Silloin, kun diabetekseni oli hoitamaton, enkä siis tiennyt olevani sairas, tuntui siltä, etten osaa, eikä minulla ole kykyjä (vaikka opintopistemääräni olikin reippaasti yli 400 ja yksi proseminaaritutkielma oli tehtynä).

Olen (toivottavasti) alkanut saada opinnoistani kiinni. Eilen, juhannusaattoiltana saavuin Turun yliopiston atk-luokkaan ja aloin hoitaa useampia asioita. Yksi oli se, että tein alkurungon ensimmäiseen viestinnän tehtävään. Kirjoitin reilu puoli liuskaa tekstiä pienehköllä fonttikoolla. Tätä vielä hiukan parantelen sitten lähempänä tenttiä.

Sen jälkeen myöhään illalla tai yöllä aloin kuunnella pari vuotta sitten ostamieni kuulokkeiden kautta seuraavaa luentoa. Olin kieltämättä ilahtunut siitä, että tämä luento oli oikeasti sellaista, mikä kiinnostaa itseäni; onhan minulla menneisyyttä euroviisuharrastajatoimittajana ja jonkin verran muutakin viestintäkokemusta. Joskus olen jopa lueskellut viestinnän ja tiedotusopin pääsykoekirjoja, mutta tuolloinkin hakemiseni on keskittynyt muualle.

Continue reading “Ensimmäisen tehtävän jännitys”

Onko täällä ketään?

Avoimessa yliopistossa, kuten yliopistossa yleensäkin, opiskelu on hyvin itsenäistä. Minulla ei ole (vielä) kokemusta “suljetulla” puolella opiskelusta, mutta voisin kuvitella, että siellä ollaan ainakin jonkin verran enemmän tekemisissä opiskelukavereiden kanssa. Avoimessa opiskelu on välillä ja varsinkin alussa tuntunut siltä, että olen avoimen yliopiston ainoa opiskelija.

Joillekin tämä varmasti sopiikin erittäin hyvin ja itsekin pidän itsenäisestä työskentelystä, mutta kaipaan opiskeluun myös jonkinlaista sosiaalista aspektia. Onneksi asiat ovat hiljalleen muuttumassa ja toki se on paljon kiinni myös omasta aktiivisuudesta. Jo opiskelut aloittaessani löysin googlailun tuloksena tieni HYAYOY:n eli Helsingin yliopiston avoimen yliopiston opiskelijayhdistyksen (mahtava nimi ja lyhenne!) Facebook-sivuille. Yhdistys on viettänyt jonkinasteista hiljaiseloa viime aikoina, mutta elokuun aikana on tarkoitus jälleen aktivoitua ja tulen itsekin olemaan mukana toiminnassa. Kannattaa siis laittaa sivut seuraukseen. Kirjoittelen tänne varmasti jatkossa enemmän opiskelijayhdistyksenkin jutuista, kunhan saadaan syksy käyntiin ja pääsen paremmin toimintaan mukaan. Olisi hienoa nähdä paljon avoimen opiskelijoita mukana yhdistyksessä!

Kesän parhaimpia opiskeluasioita on aivan yllättäen ollut uskontotieteen kurssini, joka on paitsi ollut todella mielenkiintoinen ja tarjonnut jonkinlaista suuntaa tulevaisuuden opiskeluja ajatellen mutta kurssiin on sisältynyt myös ryhmätyö, jonka kautta olen päässyt tapaamaan muita opiskelijoita, enkä siis olekaan ihan yksin. 🙂 Kurssi on verkkokurssin muodossa, joten kaiken voisi myös hoitaa verkon välityksellä, mutta olemme onneksi oman ryhmäni kanssa saaneet sovitettua aikataulut niin, että tapaamme useammankin kerran ja on ollut tosi kiva päästä tutustumaan taas yhteen uuteen opiskelumuotoon ja tietysti opiskelukavereihin. Oppiminen on vain jollain tavalla helpompaa ja mukavampaa kun ajatuksia pääsee vaihtamaan ihan oikeiden, elävien ihmisten kanssa kasvotusten.

Kesähän ei ole säiden puolesta tänä vuonna edes alkanut, mutta muuten se on mennyt todella nopeasti. Huomenna on elokuu! Kesäkursseja on itselläni ohjelmassa vielä kaksi elokuulle ja syksyn opinnotkin alkavat jo parin viikon päästä kun aloitan teologian perusopinnot. Ajattelin, että tekisin kesäkurssien loputtua jonkinlaista tilannekatsausta ensimmäisestä puolesta vuodesta opiskelijana, mitä olen saanut suoritettua ja mitä on muuten jäänyt käteen. Nyt voin jo sanoa sen, että avoimen yliopiston parhaita puolia on se, että eri alojen kiinnostavia kursseja suorittamalla on mahdollista löytää se oma juttu. Kannattaa olla liikenteessä avoimin mielin, sillä se saattaa löytyä hyvin yllättävältäkin suunnalta.

Tsemppiä kaikille loppukesän ja syksyn opintoihin, toivottavasti törmätään opiskelijayhdistyksen tapahtumissa tai kursseilla! 🙂

Suunnitelmallisuutta ja valinnan vaikeutta

Muistanet sen tunteen, kun lapsena – tai no, vielä aikuisenakin kenties – seisoit irtokarkkilaatikoiden äärellä, ja pohdit, mitä valitsisit, jos tosi moneen tekisi mieli tarttua, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Sen, kun oikeastaan haluaisit ahmia paljon enemmän kuin oikeasti on itsellesi hyväksi ja sen, että liian paljoon tartuttuasi hyväkin muuttuu vastentahtoiseksi.

Juuri näiden perinpohjaisten asioiden äärellä huomaan itse olevani nyt.

Selaan yhä uudelleen avointen yliopistojen opintotarjontaa, pohdin ja pähkäilen – yritän tehdä fiksuja valintoja ja pitkäkestoisesti kantavia suunnitelmia. Olen kuin se pikkutyttö siellä karkkikaupassa, osaamatta päättää, mitä kaikkea haluaisi ja miten paljon kannattaa ahmia kerralla.

Olen aina nauttinut opiskelusta ja uuden oppimisesta. Työelämässä ollessani työnantajani mahdollisti useat laajat ammatilliset lisäkoulutuskokonaisuudet, mikä oli ihan huippua. Silti yliopistotasoisista opinnoistani on jo reilu kymmenen vuotta, joten täytyy tunnustaa, että nyt opintovapaalle siirtyessä avoimen yliopiston opintotarjonnan laajuus yllätti positiivisesti. Tekisi mieli haalia kaikkea ja naputella “ilmoittaudu opintojaksolle”-nappia tiuhaan.

Muistutan itselleni, että opiskelurutiineihin kiinni pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, enkä voi olettaa opintopisteiden ropisevan noin vain. Hoen, että muistathan jokaisen opintojakson tarkoittavan tenttiin lukemista, verkkokurssien keskusteluihin osallistumista tai esseiden kirjoittamista. Että eivät ne ole vain kutkuttavan kiinnostavia opintojaksokuvauksia, vaan oikeasti myös työtä, nainen, työtä. Monta monituista iltaa ja viikonloppua, lasten päiväuniaikaa. Sitä paitsi ei arkenikaan enää ole vain opiskelun, iltatöiden ja puolison yhdistämistä yliopistokampuksen kupeessa kuten aikoinani Jyväskylässä asuessa, vaan tässä hetkessä elämässäni iso osa päivästä kuluu pienten tyttöjen kanssa touhutessa.

Silti – onpa mahtava tunne. Lukuisia kiinnostavia opintokokonaisuuksia, monet jopa nykyiseen elämänrytmiini sopien verkko-opintoina suoritettavissa. Tunnen vilpitöntä kiitollisuutta siitä, että saan elää yhteiskunnassa, joka tarjoaa meille näin monipuoliset valinnanmahdollisuudet ja väyliä kehittyä, kerätä reppuun uusia (työelämä)osaamisen eväitä.

Suljen koneen hetkeksi, siirrän suunnitelmapaperit aikatauluineen syrjään. Sydän pomppii innostuksesta ja mieli on täynnä positiivista energiaa. On otettava hetken tauko, että realismi ennättää mukaan innostuksen rinnalle. Etten valitse liikaa ja uuvuta itseäni ja stressaa sillä, minkä on tarkoitus tuoda hyvää mieltä.

Tämä matka on mukava aloittaa.

– Marika

valintoja

Elämän ruuhkavuosissa

Pöydän reunalla nököttää tenttikirja, muutama sivu vasta käännettynä lukemisen merkiksi. Teekupin tee ennätti jäähtymään sillä aikaa, kun kävin peittelemässä perheen pienimmän – flunssaisena ja kuumeisena – uudelleen nukkumaan pinnasänkyynsä. Annoin rakkaan nallen pikkutytön kainaloon, nostin peiton ylemmäs nukkumatin matkaan lähteneellä.

Pienten nukahdettua katsoimme kalentereita kuukausiksi eteenpäin, pohdimme loppukevään aikatauluja ja sitä, miten me oikeastaan tätä arkea järjestelemme. Miten meistä kumpikin puolisoina löytää aikaa sille yhteiselle tärkeälle ja rakkaimmalle – perheelle – että toisaalta niille omille merkityksellisille asioille kuten liikkumiselle, ystäville ja tätä sivuten opinnoille.

Iltakokouksia, lasten harrastuksia, tenttejä, luentoja, ohjattuja jumppatunteja. Aikaa ystäville iltateehetkineen ja maailmanparantamiskeskusteluineen. Muutto uuteen kotiin vain viikkojen päässä, omakotitalon irtaimiston pakkaaminen ja uuden kodin remontointi. Katseita uuteen ja kaikki niin kovin odotettua ja toivottua, vaikkakin samalla ajallisesti haastavaa.

Omassa elämässäni on kääntynyt uusi lehti, sillä opintovapaani alkoi tämän kuun alussa. Kaksi vuotta aikaa sille, että saan mahdollisuuden täydentää ammatillista osaamistani ja päivittää vanhempainvapaiden jälkeen tietotaitoni ajan tasalle ennen palaamistani takaisin viestinnän työtehtävieni ääreen. Kaksi vuotta, 24 kuukautta, aikaa uusille ajatuksille, ideoille, oivalluksille. Kaksi vuotta aikaa sille, että etsin tunteja opiskeluun illan hämäristä hetkistä ja päiväuniajan lomasta, varastan lisätunteja kellon lähestyessä puoltayötä tai kukonlaulun aikaan aamulla.

Elämän ruuhkavuodet. Keskellä niitä. Taituroiden.

Silti odotan tulevaa paljon – tai oikeastaan mahdollisuutta jatkaa matkaa, jonka aloitin jo menneenä syksynä viestinnän verkko-opintoja aloittaessani.

Pöydällä tenttikirjan vieressä lojuu lehtiö, johon on raapustettu suunnitelmaa kesäopinnoista. Jännä, miten kesäopintotarjontaa katsoessa tuli nostalginen tuulahdus reilun kymmenen vuoden takaa – muistikuva siitä, miten jonotin kesäisenä aamuna Jyväskylässä saadakseni opinto-oikeuden kesän kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opintoihin. On kiehtovaa lähteä opiskelemaan yliopistotason opintoja näin intensiivisesti vuosien tauon jälkeen. Toivon, että vuodet työelämässä ovat antaneet uutta perspektiiviä, vaikka sama lapsekas into tuntuu yhä kipinöivän sisällä.

Siirrän esikoisen illan askartelujen kimalleliimat ja pääsiäismunien mosaiikkivärit syrjään, otan uudelleen tenttikirjani ja käännän seuraavan sivun. Puoliso sanoo keittävänsä uuden teen.

Näin on hyvä. Askelia uuteen.

– Marika

opintosuunnitelmia

Verkko-opintojen haasteita ja mahdollisuuksia

Viimeksi luennolla ollessani huomasin, että melkein jokaisella opiskelijalla oli edessään joko tietokone tai älypuhelin. Laitteiden käyttökin näytti olevan aktiivista, ehkä opiskeluun liittyvää, tai sitten johonkin muuhun. Muutos on valtava siihen verrattuna, kun aloitin ensimmäisiä yliopisto-opintojani 2000-luvun alussa. Sen lisäksi, että laitteet ovat kehittyneet ja arkipäiväistyneet, ovat niiden käyttömahdollisuudet monipuolistuneet opiskelijan näkökulmasta huomattavasti. Enää ei esseitä tarvitse palauttaa paperiversioina. Ryhmätyöt ja verkkokursseilla luentojen seuraaminen ja tentitkin hoituvat omalta koneelta sijainnista riippumatta. Teknologian kehittyminen lisää opiskelun joustavuutta ja säästää aikaa, kun aina ei tarvitse siirtyä paikasta toiseen. Saa nähdä, miten opiskelijan arki muuttuu jatkossa, jos kehitys säilyttää vauhtinsa. Merkittävää on myös se, miten uusia mahdollisuuksia osataan tai halutaan hyödyntää niin opiskelijoiden kuin opettajienkin osalta.

Omat kokemukseni verkko-opinnoista ovat olleet myönteisiä, erityisesti aikataulujen helpottumisen vuoksi. Kotona oleminen on kieltämättä myös mukavampaa kuin luentosalissa istuminen. Mutta haasteitakin löytyy. Se, että internetin tarjoamat mahdollisuudet ovat jatkuvasti napin painalluksen päässä, vaatii kurinalaisuutta. Pahimmillaan kirjoittaminen keskeytyy vähän väliä, varsinkin jos se tuntuu muutenkin vaikealta. Toisinaan, ainakin lapsiperheessä, luennon seuraaminen kotona voi olla mahdotonta. Lisäksi tekniset ongelmat voivat aiheuttaa omat haasteensa. Sosiaalisten kontaktien rajoittuminen sähköiseen muotoon saa joskus kaipaamaan vanhanaikaista yhteisöllisyyttä.

Luennoilla on nykyään kätevää, kun voi seurata luentorunkoa Moodlesta, hakea aiheeseen liittyvää lisätietoa tai tarkistaa kurssikirjojen saatavuuden. Mutta samalla voi lukea myös sähköpostit ja päivän uutiset. Perheelliselle opiskelijalle yhteydenpito kotiin tuo usein mielenrauhaa ja sitä kautta auttaa keskittymään. Toisaalta keskittyminen voi olla todella heikkoa, jos huomio kohdistuu koko ajan muuhun kuin opiskeluun. Viime kerralla kirjoitin ajankäytön suunnittelemisesta. Verkossa tai verkon ulottuvilla opiskelun suurin haaste on, että se vaatii suunnitelmallisuutta vielä enemmän kuin perinteinen opiskelu. Verkko-opinnoissa vastuu aikatauluista on opiskelijalla itsellään. On kuitenkin muistettava, että laitteiden puuttuminen ei takaa hyvää keskittymistä, eikä luennoitsijan läsnäolo poista opiskelijan vastuuta omasta oppimisestaan.

Voimia syyslukukauden viimeisiin haasteisiin!
Johanna

(Yksi) Totuus verkko-opiskelusta

Jos tämän blogin tarkoitus on antaa rehellinen kuva opiskelusta avoimessa yliopistossa sitä kenties harkitseville, niin nyt seuraa muutama painava varoituksen sana verkko-opiskelusta. Olet tosi yksin. Oikeasti.

Vastuunotto ei sinänsä ole ollut mikään yllätys, kun kerran yliopistossa ollaan. Kukaan ei tule potkimaan pepulle sitäkään vähää mitä lukiossa. Verkkokursseilla tämä vielä korostuu, sillä mitään luentoihin verrattavaa ”lukujärjestystä” ei ole olemassa. Kirjallisilla tehtävillä on deadlinet, mutta niiden tekeminen edellyttää ensin jonkinlaista materiaalin omaksumista, eli: tartu kirjaan ja lue! Ota tai jätä.

Tämä oli siis kuitenkin odotettavissa. Sen sijaan en osannut varautua vertaistuen puutteen ongelmiin. Minulle on tullut yllätyksenä se, miten voimakkaasti opiskellut asiat saattavat muuttaa omaa mielenmaisemaa. Varsinkin teologia on ymmärrettävästi sellainen aine, jossa ollaan tekemisissä melko syvien asioiden kanssa. Niinkin ”vaatimaton” asia kuin oma maailmankuva on mennyt remonttiin, jossa kukaan ei kuitenkaan ole mukana antamassa kommenttia tapetin kuviosta. Eikä onnittelemassa siitä, että sain listat asennettua viivasuoraan. Ei saa edes porakonetta lainattua, jos oma menee rikki. Kyllä on kuulkaa ollut välillä aika orpo olo läppärin ruudun takana istuessa.

Toki Moodlen kurssisivulla on sekä yleinen keskustelufoorumi, että ryhmätehtäviä, joissa on suorastaan pakotettu kommunikoimaan muiden opiskelijoiden kanssa. Varmasti joku saakin tätä kautta tarvitsemansa jakamisen kokemuksen tai ei edes osaa kaivata sellaista. Itse kuitenkin koen nettikeskustelun käytännössä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa aika näennäiseksi jakamisen muodoksi. Omien ajatusten testaus ja kehittäminen vuorovaikutuksessa on oikeastaan mahdotonta, koska vuorovaikutus on niin hidasta ja vaatii jo jonkinlaista muodollista esitystapaa (vrt. keskustelukumppanin välittömät reaktiot). On vähän vaikea esittää kirjallisia kysymyksiä, kun ei oikein itsekään tiedä, että mitä haluaa kysyä.

Tarkoitukseni ei ole lobata verkko-opiskelua vastaan. Itsenäisille oppijoille se on loistava vaihtoehto. En itsekään vaihtaisi tällä hetkellä verkkokurssejani luentoihin muun elämän kiireisten aikataulujen takia, mutta neuvo niille, jotka tietävät itsensä vahvasti sosiaalisiksi oppijoiksi: käykää se kurssitarjonta vielä kerran läpi. Jos sittenkin löytyisi luentoversio.

Valoisaa joulunodotusta kaikille, terveisin yksi jouluhullu ja adventtiaddikti (:

-Taru

Minäkö muka tyhmä?

Kyllä. Vastauksena otsikon kysymykseen – kyllä. Myönnän tässä kirjallisesti kaikille, että minä olen tyhmä. Ihan niin kuin me kaikki, ja hyvä niin. Eli avataanpa tätä julistusta hieman tarkemmin…

Kolme viikkoa sitten, siis hetikohta ensimmäisen blogikirjoitukseni jälkeen, rapsahti päälle myöskin ensimmäinen verkkokurssikeskusteluni. Aiheena olivat erilaiset raamatuntulkinnan mallit, joita minä ja kanssaopiskelijani vertailimme pienryhmissä. Tarkoituksena oli viedä keskustelua eteenpäin tarttuen edellisten kirjoittajien kommentteihin ja nostaen esiin kohtia lähdemateriaalista. Kuulostaa verrattain yksinkertaiselta hommalta, josta kyllä selviää tutustumalla määrättyyn tekstimateriaaliin ja tsekkaamalla keskustelun tilan aina parin päivän välein. Tai niihän sitä luulisi.

Uskon, että osa tämän blogin lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitan seuraavalla (good for you!). Mutta toivottavasti jotkut samaistuvat siihen kun sanon, että heti keskustelun aloitukset luettuani tunsin itseni yksinkertaisesti ihan äärettömän tyhmäksi! Ajatukset kuten, ”kiva, nämä kaikki muut tietävätkin näköjään kaikesta kaiken”, ”en ole lukenut vielä todellakaan tarpeeksi tätä varten” ja ”siis minunko pitäisi kommentoida jotain tuohon” ponkaisivat esiin huomattavalla nopeudella. Olen opiskellut luovia aineita laidasta laitaan monta vuotta ja minut on nimenomaan opetettu olemaan avoin epämukavuusalueelle ja kohtaamaan rehellisesti omat heikot kohtani, mikä on elintärkeää taiteen tekemisessä. Näköjään aivoni eivät kuitenkaan osanneet yhdistää tätä taitoa akateemiseen keskusteluun, vaan läpi tunki yläasteaikainen kympin tyttö, jonka on pakko saada päteä ja olla paras. Koska kuten tiedämme, muuten maailma yksinkertaisesti romahtaa.

Joten osallistuin keskusteluun kuten parhaiten taisin. Tein muutaman hyvin pitkän, polveilevan ja mukapätevän kommentin, jotka tuskin olivat ihan hirveän fiksuja tai asiantuntevia, mutta joilla sai kynsin hampain katettua minimimääräisen osallistumisvelvollisuuden. Yhtään enempää minun ei tehnyt mieli osallistua – vaikka tajusin samalla ihan hyvin, miten kertakaikkisen typerää oli murehtia että ”mitä noi muut nyt musta oikein ajattelee”. Voimakas reaktioni toisaalta myös kiinnosti minua. Miksi ajattelen näin ja mikä siinä on hyvää tai huonoa?

Voi olla että olen vain harvinaisen epävarma yksilö, mutta luulen että taustalla on myös puhdas fakta ihmisestä sosiaalisena eläimenä. On niin tärkeää todistella itseään, omaa fiksuuttaan ja asemaansa varsinkin täysin tuntemattomille, että kaikille tulee tilanteita, joissa ei pysty näkemään tämän intention tuolle puolelle. Onneksi siihen on mahdollista havahtua ja herätellä itseään. Eli mikä se tavoite tässä tapauksessa mieluummin olisi, Taru? No se oppiminen. Ja millä sitä oppimistavoitetta ei saavuteta? Sillä, että yritetään olla fiksumpia kuin ollaankaan.

Toki akateemiseen argumentointiin tähtäävässä keskustelussa on tarkoituskin esittää asiat objektiivisesti arvioiden ja niin ”fiksusti” kuin vain osaa, mutta tarkoitankin tässä asennetta itseään kohtaan. On hyvä välillä pysähtyä omien vaikutteiden ääreen ja kysyä rehellisesti, teinkö tämän itseäni vai muita varten? Uskalsinko olla tietämätön – eli avoin? Oman rajallisuuden myöntäminen on lappujen nostamista silmiltä – laajemman näkökulman olemassaolon tunnustamista. Se on mahdollisuus ja kun mahdollisuuteen tarttuu, siitä seuraa aina jotain. Siitä seuraa muutos ja oppiminenhan on nimenomaan muutosta omissa ajattelutavoissa.

Lainaan vielä Pauli Hanhiniemeltä hyvin kiteytetyn ajatuksen asiaan liittyen:

”Typeryyttään on niin vaikee myöntää, myönnän sen/
Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa/
Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.”

Joten kyllä, rakkaat opiskelutoverini, minä ainakin olen todella tyhmä ja tietämätön! Ja sellaisena, vain sellaisena erittäin valmis oppimaan. Olkaa tekin.

-Taru

Pieni sosiaalipsykologian opiskelija aloittaa verkko-opinnot

Eilen päätin tarkistaa, että milloin alkaa tuleva sosiaalipsykologian verkkokurssi (Sosiaaliset representaatiot ja todellisuuden sosiaalinen rakentuminen), johon olin päättänyt osallistua. No, hups sentään! Ilmoittautuminen olisi pitänyt tehdä 25.2 mennessä, mutta huomasin, että vasta torstaina 28.2 olisi aloitusluento. Niinpä päätin soittaa opintotoimistoon tiedustellakseni, että onko mitenkään mahdollista vielä ilmoittautua kurssille. Ystävällinen opintosihteeri sitten avasi vielä ilmoittautumislinkin, kun kurssilla oli vielä tilaa ja pääsin kuin pääsin osallistumaan kurssille.

Torstaina ensimmäistä verkkoluentoa varten virittelin koneeni hyvissä ajoin ja tankkasin pikkuvauvani ensin täyteen ja laitoin hänet nukkumaan ruokapöydälle vällyjen alle tietokoneen viereen. Siinä meidän oli hyvä yhdessä nyt opiskella. Taitaa tästä pikkutytöstä tulla sosiaalipsykologi, kun saa suggestopedistä opetusta jo pienestä pitäen.

Iloinen yllätys olikin, että verkkotenttiä varten ei tarvitsekaan lukea kumpaakin kahta kirjaa vaan vain osan kappaleista. Olinkin jo aloittanut kirjojen lukemisen, mutta nyt pienen vauvan kanssa pitkäkestoinen lukeminen on jotenkin hankalampaa. Kai se on sitä, että ei tiedä milloin se keskeytys tulee, ja sen takia aloittaminenkin on vähemmän motivoivampaa. Tulevassa kurssissa on alkutentti, verkkolukupiiri ja keskustelufoorumi, jossa toivottavasti tulee olemaan antoisat keskustelut. Pienen vauvan kanssa tällainen verkkokurssi on mitä mainioin tapa opiskella. Pystyin hyssyttelemään vauvelia, jotta hän jatkoi uniaan kunnes mieheni tuli töistä. Ja lisäksi tässä säästää kaiken matka-ajan eikä tarvitse erikseen järjestää lastenhoitoa. Tälläistä mahdollisuutta ei ollut 10 vuotta sitten, kun vanhemmat lapseni olivat pieniä. Silloin piti mennä fyysisesti paikanpäälle luennolle. Täytyy sanoa, että tämä kehitys on kyllä todella upea asia!

Mielenkiinnolla taas odotan uuden kurssin aloitusta. Nyt pitää vain malttaa odottaa, että verkkolukupiiri tehtävien kanssa alkaa maaliskuun lopussa. Sitä ennen on tarkoituksena lukea nuo kappaleet alkutenttikirjoista. Jotenkin uuden kurssin aloitus on aina niin ihanaa!

Elämän virtaa

Kesäkuussa pohdin blogissani, että mikä on tehokkain tapa oppia: ryhmässä vai yksin, virtuaalisesti vai luokkaopetuksessa. Tällöin osallistuin sosiaalipsykologian verkkokurssille Sosiaalinen kehitys, emootiot ja minuus, jossa ryhmänä teimme tehtäviä ja esseitä virtuaalisesti. Tuo kurssi ei ollut mitenkään helppo käytännön syistä eikä ryhmäytymisen kannalta, mutta jälkikäteen katsottuna kaikki meni hyvin ja arvosanaksi tuli 4. Voisin sanoa, että vaikeuksista huolimatta kokemus oli todella hyvä.

Alkukesästä sain sitten tietää, että perheeseemme on tulossa vielä yksi perheenjäsen, ja lasketuksi ajaksi arvioitiin helmikuun 9. päivä 2013. Heinäkuun alusta alkaen työni toimenkuvaan tuli muutoksia, joka tarkoitti myös uusien asioiden opettelua. Lisäksi mieheni innostui katselemaan tontteja ja löysimmekin mainion tontin, jonne suunnittelimme, että voisimme rakentaa toivomamme talon 2013 aikana, ja saimme sen hankittua. Hektisen syksyn 2012 johdosta päätin, etten opiskele mitään avoimen yliopiston opintoja vaan pidän toistaiseksi taukoa.

Lapsukaisemme sitten päättikin syntyä kuusi viikkoa etuajassa ja syntyi 3.1.2013. Synnytys meni hyvin ja lapsi voi hyvin vaikka olikin vain 2475 grammaa ja 45 cm. 11 sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin ja olin täynnä energiaa. Koska lapsukainen vain syö ja nukkuu tässä vaiheessa, sain hyvin hoidettua käytännön asioita, kuten tarvittavien tarvikkeiden hankkimisen, joka oli ollut tarkoitus tehdä, kun jään äitiyslomalle tammikuussa. Ennen syntymää meillä oli valmiina vain turvakaukalo lapselle ja äitiyspakkaus oli tullut postiin, josta mieheni sen haki juuri ennen kotiin saapumistamme. iPadin voimin katselin netistä tarvittavia vauvaan liittyviä tarvikkeita jo Kätilöopiston sairaalassa, kuten hoitopöytää ja lastenvaunuja ja ne hankittiin sitten heti kotiutumisen kynnyksellä. Lisäksi löysin ihanan vauvojen vaateliikkeen Beibamboo, josta voi ostaa pieniä vauvan vaatteita tai vuokrata setin juuri oikean kokoisia vaatteita myös keskosvauvoille.

Viikon kotona olon jälkeen aloin hoitelemaan asioita ja suunnittelemaan tulevaa kevättä. Samassa yhteydessä tarkistin myös, että mikä sosiaalipsykologian kurssi minulla oli jäänyt suorittamatta 2012 aikana perusopinnoista. 2012 tämä kurssi oli ollut pelkkä verkkotentti, mutta 2013 uusi kurssi oli laitettu sellaiseen muotoon, että siinä oli pari eri suoritusvaihtoehtoa joko verkkotentillä tai verkkokurssilla, jossa on alkutentti, verkkolukupiiri ja tehtäviä. Päädyin heti jälkimmäiseen ja jään odottelemaan kurssin aloitusta, joka on helmikuun lopussa.

Samaan aikaan huomasin tarjouksen eräästä internetmainosten tarjoavassa yrityksessä, joka mainosti verkkokielikursseja edulliseen hintaan. Ostin diilin ja nyt pohdin, että alanko opiskella tulevana vuonna ranskaa vai espanjaa täältä kotisohvalta! Netistä myös tarkastelin avoimen yliopiston verkkokurssivalikoiman, ja voi olla että jotain muutakin innostun tässä kevään aikana opiskelemaan… Erityisesti nyt kun olen pienen vauvan kanssa kotosalla tuollaiset verkkokurssit vaikuttavat erittäin houkuttelevilta ja näppäriltä vaihtoehdoilta!

Tässä vauvelimme pohtii, että mitä kaikkea hänellä onkaan opittavana tulevaisuudessa.

“What a wonderful World…”

 

Ryhmässä vai yksin, virtuaalisesti vai luokkaopetuksessa?

Viime viikkoina olen miettinyt, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos olisin osallistunut tenttiin kurssini osalta, enkä verkkokurssille. Minulle oli kovat odotukset verkkokurssin suhteen, ja idea ja toteutus itsessään olivat todella mielenkiintoisia, joita halusin kokeilla. Kurssin vetäjä oli valmistellut tämän kurssin loistavasti ja miettinyt erilaisia luovia tapoja toteuttaa, joten malli itsessään on loistava, mutta…pohdin jo toukokuun puolessa välissä blogissani miten ryhmäytyminen tapahtuu verkkokurssien osalta. Nyt muutaman viikon kokemuksen myötä täytyy sanoa, että ei ole ollut helppoa. Ihmisten aikataulut, tekemisen syklit ja järjestäytyminen on erilaisia ja tuntuu, että yhdessä tekeminen on melko kaoottista. Ajattelin itse, että aloitan keskustelun ja teen yleisraamin ja sitten luotan ihmisiin, että he hoitavat oman osuutensa ja järjestäytyvät itsestään ennen eräpäivää. Neljä päivää ennen yhden tehtävä alustusta, yksi henkilö ilmoitti, että lopettaa kurssin kesken. Tämä tuntui jotenkin siltä, kuin matto olisi vedetty alta. Loppuporukalla sitten luovimme tehtävän palautuksen ajallaan. Toista tehtävää emme olleet edes aloittaneet, jonka palautus oli viikon päästä. Nyt olemme sitä työstäneet kolmen hengen voimin Etherpad alustalla ja palautus on kolmen päivän päästä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan esseetä ryhmänä. Mielenkiintoista tulee olemaan se, miten saamme muodostettua punaisen langan esseeseen.

Ryhmässä ja virtuaaliopiskelussa on kyllä paljon mahdollisuuksia, mutta se vaatii kyllä opiskelijoilta vahvaa motivaatiota ja luottamusta. Kun ollaan yhteydessä virtuaalisesti, niin on vaikea arvioida, että kuka on tosissaan ja keneltä voi odottaa kuinka paljon. Luokkaopetuksessa saa paljon vinkkejä ihmisten käyttäytymisestä ja ajattelumalleista ja oman kokemuksen mukaan ryhmäytyminen on helpompaa ja nopeampaa. Olisi todella kiva kuulla hyviä kokemuksia, kuinka virtuaaliopetuksessa on ryhmäydytty onnistuneesti. Olisko esimerkiksi jotkut tietyt pelisäännöt tai raami, joka tulisi kurssin ohjaajan puolelta, että vastuita pitää selvittää etukäteen tai testata motivaatiota jotenkin matkan varrella, ennenkuin pystyy jatkamaan kurssia.

Tämä verkkokurssi, jossa on tehty tehtäviä ryhmänä on ollut varsin mielenkiintoinen. Välillä motivaationi on laskenut ihan käytännön haasteiden ja hallitsemattomuuden myötä, ja huomioni on kiinnittynyt pois varsinaisesta aiheesta vaikka se kovin mielenkiintoinen onkin.

Seppo-Hannu käyttää blogissaan vertauskuvaa tuntematon pilvi, johon ihminen astuu. Tämä verkkokurssi on ollut minulle sellainen oppimisen saralla. Ehkä tämä pilvi alkaa kohtapuoliin hälvetä, ja olen saanut paljon kokemusta verkkokurssilla oppimisesta. Kurssin loputtua hieman hengähdän ja vietän ihanan kesän. Pari herkullista kirjaa odottaa minua yöpöydälläni, joita olen lykännyt lukemasta, jotta saan nämä opiskelutehtävät ensin tehtyä. Kohta on aika keskittyä myös niihin ja loikoilla riippukeinussa.

Oikein nautinnollista kesää kaikille!