Tag: verkkoympäristö

Posted on

Digiä, wikiä, twitteriä ja facea…

Viime päivinä olen yllättänyt useamman kerran itseni miettimästä, mitä (opintojen) digitaalisuus erilaisine alustoineen oikeastaan tarkoittaa ja toisaalta sitä, miten avoimen yliopiston opiskelija on usein aika omillaan kaikkeen perehtyessään.

Osallistun huomenna Loviisa16-valmiusharjoitukseen, joka on Loviisan ydinvoimalan kansallinen pelastustoimintaharjoitus. Kriisiviestinnän opintokokonaisuuteni johdattamana toimin harjoituksessa toimittajana, paikallislehti Uusimaan toimittajaa edustaen. Rinnalleni samaan tiimiin saan itseasiassa Uusimaan ja Loviisan Sanomien toimittajat, joten kerrassaan mahtava tilaisuus tehdä toimittajayhteistyötä mahdollisimman aitoa kriisitilannetta simuloiden.

Odotan päivää paljon, vaikka kieltämättä Tshernobylin ydinvoimaonnettomuuden 30-vuotispäivän läheisyys saa hieman epämiellyttäviä vilunväreitä selkärankaan. Tausta-aineistona kun olen käynyt laajasti läpi ydinvoimalatietoutta ja poikkeuksellisen tarkoin perehtynyt juuri turvallisuuskysymyksiin ja näihin valitettaviin katastrofeihin Tshernobylissa ja Fukushimassa.

Valmiusharjoitus

Kansallisessa harjoituksessa kiinnitetään erityisen paljon huomiota viestinnän onnistumiseen ja erityisesti sähköiseen mediaan viestintäväylänä. Niinpä sosiaalisen median simulointialustat Yammerissa Twitterille ja Facebookille sekä uutisten luominen wikialustalle ovat olleet mielessä useana iltana. Niitä varten on tehty varsin perusteelliset ohjeet, mutta silti olen kerran jos toisenkin pyyhkinyt tuskanhikeä otsalta. Omatoiminen perehtyminen on työlästä ja epävarmuus alustan tarkoituksenmukaisesta käytöstä valtaa hetkittäin mielen. Nämä ovat niitä hetkiä, joissa avoimen opiskelija on yliopiston varsinaiseen opiskelijaan verrattuna erilaisessa asemassa ja lähtökohdissa. Verkoton ainakin osin.

Siinä, missä varsinainen opiskelija ottaa erilaiset työkalut haltuun luontevasti opintojen edetessä laajoina kokonaisuuksina, avoimen opiskelijalta odotetaan erilaisten alustojen taitamista varsin lyhyessä ajassa yksittäisten kurssien sitä vaatiessa. Usein hyvinkin itsenäisesti, kun kukaan ei huhuile laitoksen käytävillä perään tai tarjoa eteen (lähes) valmiita ratkaisuja ja luontaiset tiedonvaihtoon tarjoutuvat kahvihetketkin yliopiston kahvilassa opiskelijakavereiden kanssa ovat vähissä, kun kohtaamiset ovat pitkälti (suorittamista) verkossa. Puuh. Puuh. Kapasiteettini käsitellä asioita on juuri nyt aika rajallinen.

Yammer

Äärimmäisen kiinnostava valmiusharjoitus siis vain tuntien päässä. Vielä jokunen tunti aikaa opetella wikit ja digit, yammerit twittereineen ja hastageineen. Onneksi meilit kulkevat ja kannustavat sanat tavoittavat iltateen ääressä ihmettelevän.

Fortum, Säteilyturvakeskus. Poliisi. Pelastuslaitos. Ministeriöt. Kunnat. Lukuisat muut tahot. Mikä verkosto twiiteille ja uutisvirralle säteilyarvoista ja toimintaohjeista.

Oma asemapaikkani on Porvoon pelastusasemalla. Onpas kiehtovaa.

– Marika

Posted on

(Yksi) Totuus verkko-opiskelusta

Jos tämän blogin tarkoitus on antaa rehellinen kuva opiskelusta avoimessa yliopistossa sitä kenties harkitseville, niin nyt seuraa muutama painava varoituksen sana verkko-opiskelusta. Olet tosi yksin. Oikeasti.

Vastuunotto ei sinänsä ole ollut mikään yllätys, kun kerran yliopistossa ollaan. Kukaan ei tule potkimaan pepulle sitäkään vähää mitä lukiossa. Verkkokursseilla tämä vielä korostuu, sillä mitään luentoihin verrattavaa ”lukujärjestystä” ei ole olemassa. Kirjallisilla tehtävillä on deadlinet, mutta niiden tekeminen edellyttää ensin jonkinlaista materiaalin omaksumista, eli: tartu kirjaan ja lue! Ota tai jätä.

Tämä oli siis kuitenkin odotettavissa. Sen sijaan en osannut varautua vertaistuen puutteen ongelmiin. Minulle on tullut yllätyksenä se, miten voimakkaasti opiskellut asiat saattavat muuttaa omaa mielenmaisemaa. Varsinkin teologia on ymmärrettävästi sellainen aine, jossa ollaan tekemisissä melko syvien asioiden kanssa. Niinkin ”vaatimaton” asia kuin oma maailmankuva on mennyt remonttiin, jossa kukaan ei kuitenkaan ole mukana antamassa kommenttia tapetin kuviosta. Eikä onnittelemassa siitä, että sain listat asennettua viivasuoraan. Ei saa edes porakonetta lainattua, jos oma menee rikki. Kyllä on kuulkaa ollut välillä aika orpo olo läppärin ruudun takana istuessa.

Toki Moodlen kurssisivulla on sekä yleinen keskustelufoorumi, että ryhmätehtäviä, joissa on suorastaan pakotettu kommunikoimaan muiden opiskelijoiden kanssa. Varmasti joku saakin tätä kautta tarvitsemansa jakamisen kokemuksen tai ei edes osaa kaivata sellaista. Itse kuitenkin koen nettikeskustelun käytännössä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa aika näennäiseksi jakamisen muodoksi. Omien ajatusten testaus ja kehittäminen vuorovaikutuksessa on oikeastaan mahdotonta, koska vuorovaikutus on niin hidasta ja vaatii jo jonkinlaista muodollista esitystapaa (vrt. keskustelukumppanin välittömät reaktiot). On vähän vaikea esittää kirjallisia kysymyksiä, kun ei oikein itsekään tiedä, että mitä haluaa kysyä.

Tarkoitukseni ei ole lobata verkko-opiskelua vastaan. Itsenäisille oppijoille se on loistava vaihtoehto. En itsekään vaihtaisi tällä hetkellä verkkokurssejani luentoihin muun elämän kiireisten aikataulujen takia, mutta neuvo niille, jotka tietävät itsensä vahvasti sosiaalisiksi oppijoiksi: käykää se kurssitarjonta vielä kerran läpi. Jos sittenkin löytyisi luentoversio.

Valoisaa joulunodotusta kaikille, terveisin yksi jouluhullu ja adventtiaddikti (:

-Taru

Posted on

Ryhmässä vai yksin, virtuaalisesti vai luokkaopetuksessa?

Viime viikkoina olen miettinyt, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos olisin osallistunut tenttiin kurssini osalta, enkä verkkokurssille. Minulle oli kovat odotukset verkkokurssin suhteen, ja idea ja toteutus itsessään olivat todella mielenkiintoisia, joita halusin kokeilla. Kurssin vetäjä oli valmistellut tämän kurssin loistavasti ja miettinyt erilaisia luovia tapoja toteuttaa, joten malli itsessään on loistava, mutta…pohdin jo toukokuun puolessa välissä blogissani miten ryhmäytyminen tapahtuu verkkokurssien osalta. Nyt muutaman viikon kokemuksen myötä täytyy sanoa, että ei ole ollut helppoa. Ihmisten aikataulut, tekemisen syklit ja järjestäytyminen on erilaisia ja tuntuu, että yhdessä tekeminen on melko kaoottista. Ajattelin itse, että aloitan keskustelun ja teen yleisraamin ja sitten luotan ihmisiin, että he hoitavat oman osuutensa ja järjestäytyvät itsestään ennen eräpäivää. Neljä päivää ennen yhden tehtävä alustusta, yksi henkilö ilmoitti, että lopettaa kurssin kesken. Tämä tuntui jotenkin siltä, kuin matto olisi vedetty alta. Loppuporukalla sitten luovimme tehtävän palautuksen ajallaan. Toista tehtävää emme olleet edes aloittaneet, jonka palautus oli viikon päästä. Nyt olemme sitä työstäneet kolmen hengen voimin Etherpad alustalla ja palautus on kolmen päivän päästä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan esseetä ryhmänä. Mielenkiintoista tulee olemaan se, miten saamme muodostettua punaisen langan esseeseen.

Ryhmässä ja virtuaaliopiskelussa on kyllä paljon mahdollisuuksia, mutta se vaatii kyllä opiskelijoilta vahvaa motivaatiota ja luottamusta. Kun ollaan yhteydessä virtuaalisesti, niin on vaikea arvioida, että kuka on tosissaan ja keneltä voi odottaa kuinka paljon. Luokkaopetuksessa saa paljon vinkkejä ihmisten käyttäytymisestä ja ajattelumalleista ja oman kokemuksen mukaan ryhmäytyminen on helpompaa ja nopeampaa. Olisi todella kiva kuulla hyviä kokemuksia, kuinka virtuaaliopetuksessa on ryhmäydytty onnistuneesti. Olisko esimerkiksi jotkut tietyt pelisäännöt tai raami, joka tulisi kurssin ohjaajan puolelta, että vastuita pitää selvittää etukäteen tai testata motivaatiota jotenkin matkan varrella, ennenkuin pystyy jatkamaan kurssia.

Tämä verkkokurssi, jossa on tehty tehtäviä ryhmänä on ollut varsin mielenkiintoinen. Välillä motivaationi on laskenut ihan käytännön haasteiden ja hallitsemattomuuden myötä, ja huomioni on kiinnittynyt pois varsinaisesta aiheesta vaikka se kovin mielenkiintoinen onkin.

Seppo-Hannu käyttää blogissaan vertauskuvaa tuntematon pilvi, johon ihminen astuu. Tämä verkkokurssi on ollut minulle sellainen oppimisen saralla. Ehkä tämä pilvi alkaa kohtapuoliin hälvetä, ja olen saanut paljon kokemusta verkkokurssilla oppimisesta. Kurssin loputtua hieman hengähdän ja vietän ihanan kesän. Pari herkullista kirjaa odottaa minua yöpöydälläni, joita olen lykännyt lukemasta, jotta saan nämä opiskelutehtävät ensin tehtyä. Kohta on aika keskittyä myös niihin ja loikoilla riippukeinussa.

Oikein nautinnollista kesää kaikille!

 

Posted on

Miten ryhmäytymien tapahtuu verkko-opinnoissa?

Sosiaalinen kehitys, emootiot ja minuus – verkkokurssi on alkanut, ja ryhmät jaettu. Noin kuukausi on aikaa järjestäytyä, tehdä alustus tietystä teemasta kurssiin liittyen, tehdä essee ryhmänä sekä käydä keskustelua foorumilla. Sinänsä kuulostaa hauskalta ja mielenkiintoiselta, mutta miten se käytännössä toteutuu onkin oma juttunsa. Materiaalin hankinnassa oli haasteita, ja nyt vihdoinkin alkaisi olla kaikilla materiaalit kasassa.

Ryhmän muodostumisvaihe on siis käynnissä, mielenkiinnolla odotan kokemusta, että miten saamme tehtävät tehdyksi. Mitä ilmeisemmin emme aio ryhmänä tavata vaan tehdä kaiken verkossa. Saa nähdä tuleeko joku storming vaihe tässä prosessin aikana vai ähiseekö jokainen itse omassa kotonaan tai tietokoneen takana haasteiden kanssa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa päästä normiutumisvaiheeseen ja suoritusvaiheeseen, koska aikataulut tulevat vastaan.

Kai tämä on omaa muutosvastarintaisuuttani, että ei näe ihmistä kenen kanssa tekee työtä eikä pääse sopimaan työtavoista. Toiset ihmiset kun lähestyvät asioita yksityiskohdistsa ja toiset kokonaisuuksista, ja mielenkiinnolla odotan, että miten tämä ryhmä lähtee toimimaan.

Tämä on ensimmäinen puhdas verkkokurssini, jossa tehdään ryhmätyöt tuntemattomien ihmisten kanssa verkon välityksellä. Hieman ahdistaa ja jännittää, mutta eihän tässä auta kuin yrittää parhaansa. Eniten jännittää videon välityksellä pidettävä ryhmäalustus, miten se hoidetaan. Uskon että tästä tulee kuitenkin hyvä oppimiskokemus.

Posted on

Yksinpuurtajan itsetunto

Muutama viikko sitten olin menettää uskoni itseeni aivan kokonaan. Olin aloittanut 4 op verkkokurssin arvosanan määrittävän analyysin valmistelun ajoissa ja lukenut analyysin pohjaksi tarkoitettua materiaalia useaan kertaan ja tutustunut taustamateriaaliin muutenkin laajalti. Viime metreillä usko alkoi loppua, alun muistiinpanot ja analyysin runko tuntui järjettömältä sekamelskalta ja aihekin alkoi tuntua käsittämättömältä. Kolme päivää ennen analyysin palautusta olin tilanteessa, jossa vakavasti harkitsin analyysin palauttamatta jättämistä. Puursin epätoivoissani analyysin jonkinlaiseen pakettiin ja joka kerta sen lukiessani tunsin myötähäpeää itseni puolesta. Teksti oli poukkoilevaa, ydin kateissa ja tuntui etten ole sisästänyt mitään itse aiheesta saati kurssin tavoitteista muodostaa koherentti kuvan jostain tutkimusmenetelmästä ja sen soveltamisesta. Tuntia ennen palautusaikaa tein päätöksen ja tallensin kirjoituksen palautustilaan, suljin koneen ja mietin tilannetta, jossa kurssin opettaja lukee analyysiani ja suorastaan säälii asioita sekoittavaa opiskelijaa. Hävetti, paljon..

Eilen osallistuin kurssin palauteluennolle hieman myöhässä, priorisoin jumpan luentoa tärkeämmäksi, olin varma etten tulisi pääsemään kurssista läpi ja palautteen kuuleminen ahdisti. Opettaja ei ollut antanut arvosanoja suoritussivuille ja soitin luennon jälkeen tuttavalleni, jonka tiesin osallistuneen verkkoluennolle. Järkytyksekseni hän sanoi opettajan sanoneen että kaikki olivat suoriutuneet kurssista kiitettävästi ja että huonoin arvosana olisi nelonen! Jäin miettimään miksi omasta mielestäni surkea suoritus oli opettajan mielestä kiitettävä. Onko itsenäisesti opiskelevan omakuva jotenkin pienempi kuin ryhmässä opiskelevan, koska vertailukohtaa ja tukiverkkoa kokemuksille ei ole? Kurssien oppimisympäristöissä tarjotaan mahdollisuus keskustella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta harvoin siellä syntyy keskustelua epävarmuuksista ja heikoista hetkistä. Monesti verkkokeskusteluissa halutaan nostaa esille asiakysymyksiä ja niihin vastataan vain nokkelilla asiavastauksilla. Miten keskustelujen ja keskustelijoiden rimaa saisi alemmaksi, jotta keskustelut tukisivat yhteisöllistä opiskelua myös itse asian ulkopuolella?

Posted on

Mulla on tentti!

Suuren alkuinnostuksen vallassa ja sen jälkeisessä seesteisessä mielentilassa olen kuunnellut kaikki ääniluennot, lukenut tenttikirjan ja palauttanut oppimispäiväkirjan. Pikku hiljaa ajatukset alkavat suuntautua tenttiin. Ei ehkä olekaan tarpeeksi, että on lukenut kirjaa tiedonhalun ja uteliaisuuden kannalta. Vai onko? En tiedä, millainen on verkkotentti. Siinähän kaikki oppimateriaali saa olla mukana. Päättelen siis, että tentti tulee olemaan erittäin vaikea, ja alan stressaantua.

Erilaiset arjen tilanteet kasaantuvat ja aika ei tunnu millään riittävän tenttiin valmistautumiseen. Tuttuuden tunne valtaa mielen, kun huomaan 2 päivää ennen tenttiä, että en olekaan ehtinyt kertaamaan kaikkia tenttikirjan aiheita. Vielä edellisenä iltana valvon yli puolenyön ja kuvittelen, että viime hetken lukemisesta jää jotain mieleen. Niinhän sitä tuli tehtyä silloin joskus päätoimisena opiskelijanakin, vaikka silloin ajanhallinnan olisi pitänyt olla helpompaa. Kyseessä taitaa olla vain luonteenpiirre, eikä kissa karvoistaan pääse, vaikka ikää tulisikin lisää.

Puolisen tuntia ennen tentin alkua varmistelen, että nettiyhteys toimii ja pääsen Avoimen yliopiston sivuille. Nyt en kaipaa mitään IT-ongelmia, tahdon vaan päästä tekemään tenttiä ilman häiriöitä. Tenttikysymykset saapuvat sisäpostissa muutamia minuutteja etuajassa, ja pää tuntuu täysin tyhjältä, kun tuijotan viestin sisältöä. “Vastaa kahteen  valitsemaasi kysymykseen alla olevista vaihtoehdoista”. Vaihtoehtoja on kolme. Eikö kysymyksiä olekaan enempää? Eivätkö ne olekaan tämän vaikeampia? Olen niin helpottunut, että en melkein malta alkaa miettimään vastauksiani. Vaikka minulla on tenttikirja mukana, tahdon kuitenkin vastata niin pitkälti omaan tietooni tai muistiini pohjautuen kuin mahdollista – vain joitakin asioita tarkistan kirjasta.

Kirjoitan vauhdilla ja mietin, riittääkö aika. Ei mitään hätää, kolme tuntia kahden vastauksen kirjoittamiseen on loppujen lopuksi pitkä aika, ja lopetan hyvissä ajoin. Tarkistan vielä Opintokansiosta, että vastaus on tallentunut, ja suljen kurssisivut. Noin. Tehty. Minun ensimmäinen verkkotenttini!

Posted on

Perhosia vatsassa

Avoimen yliopiston WWW-palvelusta tulee viesti: verkkokurssi alkaa. Mielessäni häivähtää ajatus siitä, että minusta on taas tulossa opiskelija. Hymyilen itselleni, ja klikkaan viestissä olevaa linkkiä.

Kehitysmaatutkimuksen johdantojakso. “Lue opettajan tervehdys Foorumilta”, kehottaa etusivulla oleva kalenteri. Heti lukemaan, katsotaanpa mistä löydän sen foorumin. En malta odottaa päästäkseni tutustumaan verkkoympäristöön ja kurssimateriaaleihin. Jokainen ääniluento kuulostaa toinen toistaan houkuttelevammalta. Valitsenko ensin Ympäristön ja kestävän kehityksen vai tutustunko Valtioon ja kehitykseen? Tahdon tehdä kaiken yhtä aikaa, tahdon alkaa jo kirjoittaa oppimispäiväkirjaa ennen kuin olen edes osallistunut aloituskeskusteluun.

Vedän syvään henkeä. Ei minulla ole mitään kiirettä. Verkko-opinnoissa aikataulustaan voi päättää itse. Alkuinnostuksen vallassa voi tietysti kuunnella vaikka monta luentoa peräkkäin, mutta rauhoituttuaan kannattaa miettiä, miten paljon aikaa tarvitsee mihinkin tehtävään, ja missä järjestyksessä ne tahtoo tehdä. Aloitan siis lukemalla ohjeet ja kirjoitan ensimmäisen viestini aloituskeskusteluun. Sitten tilaan nettikaupasta tenttikirjan, ja päätän kuunnella yhden ääniluennon seuraavana päivänä, kun tiedän minulla olevan siihen sopivasti aikaa.

Tunnen oloni jo melkein oikeaksi opiskelijaksi!

Jo muutaman päivän kuluttua tiedän, että olen tehnyt oikean valinnan. Töiden lomassa ei luennoilla käymiseen jää juurikaan aikaa, erityisesti kun kotona odottavat alle kouluikäiset lapset. Netissä opiskelu sen sijaan sujuu joustavasti ja ylimääräisen stressin sijasta saan siitä piristystä ja lisämaustetta elämään.