University of Helsinki
Viestinnän opintojen aikana olen kuullut monen suusta että Veikko Pietilän kirja Joukkoviestinnän valtateillä on tuskaista ja puuduttavaa lukemista. Sen verran täytyy asenteita yrittää muuttaa ja innostaa muitakin kirjan lukijoita että sieltä kaiken tekstimassan joukosta löytyy uskomattoman paljon mielenkiintoisia avauksia ja näkökulmia ja itse olen ainakin saanut useita kimmokkeita etsiä lisää tietoa viestinnän oppihistorian tiimoilta.
Tässä yksi esimerkki: Viestinnän aineopintojen Pietilän teoksen pohjautuvia luentoja kuunnellessa tajuntaani hiipii opettajan avustuksella aihe, jonka olen sivuuttanut aiemmilla itseohjautuvilla lukukerroilla. Innostun pyörittelemään aihetta ja yllätän mieheni kesken työpäivän hulluuskohtauksella. Viestittelemme työpäivän aikana pikaviestiohjelmilla yleensä vain tärkeimmistä arjen asioista, kuten lasten hakemisesta päiväkodista ja kaupassakäyntivuoroista. Tällä kertaa keskustelu etenee suunnilleen näin:
Minä:
“Et ikinä arvaa?!?”
Mies:
“No mitä nyt on sattunut”
Minä:
“Tiesitkö että Matrixin tarinan taustalla on postmodernin viestintäajattelun teoreetikon Jean Baudrillardin ajatus hypertodellisuudesta, jossa mediatodellisuus on todempaa kuin todellisuus itse?”
Mies:
“Öööö – siismitä?”
Minä:
“Taajuutsä että se on kirjottanu tästä jo 70-luvulla, sen mielestä viestimet ovat metaforisesti osa valtavaa tietokonetta, jossa on matriisi – Matrix!”
Mies:
“O-okei. Mitä sä oikein puuhaat? Olin menossa lounaalle, oliko nyt jotain oikeesti tärkeetä?”
Minä:
“No ei. Mä haen lapsen tarhasta.”
Keskustelun jälkeen käytän opiskeluun tarkoitettua aikaa googlettamalla kaikenlaista Baudrillardista ja Matrixistä ja lupaan itselleni katsoa koko elokuvatrilogian aivan uudesta lähtökohdasta. Tenttiin ei tule kysymystä aiheesta mutta innostus tarttuu muuhunkin lukemiseen ja suoritan tentin omasta mielestäni loistavasti oivallusten voimalla.