Tekijä: Roosa M Kontiokari
Skandaali, tuo journalismin henkireikä
Maaliskuun alussa mediapersoona Axl Smith nousi otsikoihin koko suomalaista mediakenttää ravisuttaneen skandaalin voimin. Aiemmin reilun ja sympaattisen miehen maineesta nauttinutta Smithiä syytettiin seksivideoiden salakuvaamisesta. Puhtoinen julkisuuskuva oli yhdessä yössä pelkkä muisto ja skandaalin ainekset valmiit.
Skandaali lähti liikkeelle 9. maaliskuuta Smithin tuodessa salakuvaussyytteensä julkisuuteen itse. Julkaisemassaan videoblogissaan hän perusteli salakuvaustaan pyrkimyksellään välttää Music Television -aikaisen kollegansa, Peterin, kokema kohtalo: perättömät raiskaussyytteet, lehdistön viha, työpaikan menettäminen, vankila ja lopulta itsensä juominen hengiltä. Kaikki ei mennyt kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan: Smithin varovaisesti paljastama vyyhti alkoikin aueta vauhdilla ja levitä hallitsemattomasti.
Vain kaksi päivää Smithin paljastuksen jälkeen poliisi oli haastatellut jo 20 salakuvauksen uhria. Seuraavaksi Ilta-Sanomat julkaisivat Smithin salakuvauksen uhriksi joutuneiden naisten haastatteluja ja Smith vetäytyi RadioAwardsien juontajan tehtävästä. Skandaalin neljäntenä päivänä Nelonen ilmoitti, ettei Smith juontaisi enää The Voice of Finlandin suoria lähetyksiä. Viidentenä päivänä Smith ilmoitti Instagram-tilillään luopuvansa tehtävästään Unicefin Hyvän tahdon lähettiläänä. Lopulta tiedotettiin Smithin jättävän tehtävänsä myös Jook Joint Movement -nuorisoverkoston johdossa.
Viikon sisällä skandaalin alusta Smith oli joutunut luopumaan kaikista työtehtävistään. Samalla kun Smithin ura rapistui, lehdet porskuttivat eteenpäin paljastaen ja spekuloiden päivittäin skandaalin yksityiskohtia. Asiasta kohistiin kovin sanoin myös sosiaalisessa mediassa, eivätkä sivullisetkaan säästyneet vammoitta: esimerkiksi Jounin Kaupan Sampo Kaulanen sai vihapostia aina tappouhkauksia myöten puolustettuaan Smithiä Facebook-päivityksessään.
Pikkuhiljaa skandaali laantui, joskaan ei unohtunut. Kun tapahtuneesta alkoi mennä maku, median huomio kiinnittyi muihin asioihin, kuten uusiin potentiaalisiin skandaaleihin. Tästä huolimatta Smithin tapauksesta uutisoidaan silti yhä tasaisin väliajoin: aallonharjaltaan laskenut kohu jatkuu tasaisena, ja kovan kolauksen ottaneelle Smithille paluu myönteiseen julkisuuteen tulee olemaan vaikea, ellei jopa mahdoton.
Skandaalien logiikka notkeassa yhteiskunnassa
Anu Kantolan toimittamassa kirjassa Hetken hallitsijat: julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa (2011) käsitellään julkisen elämän ja erityisesti politiikan skandaloitumista yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Kuten Smithin esimerkki osoittaa, skandaloitumista tapahtuu kuitenkin myös politiikan ulkopuolella, kaikkialla mediassa ja julkisuudessa. Osin tätä trendiä selittää 90-luvun mediamarkkinoiden avautuminen ja kilpailun lisääntyminen: median kriisi ja pula varoista lisäävät skandaalien määrää medioissa, sillä mediat taistelevat yleisöidensä huomiosta ja skandaalit myyvät hyvin. Millään medialla ei ole varaa asettautua skandaalien yläpuolelle ja jättää niitä huomiotta, sillä se tarkoittaisi lukijoiden siirtymistä muiden lähteiden luokse. Kiinnostavuudesta tuntuu tulleen tärkein uutiskriteeri. Skandaalit kiinnostavat ihmisiä ja siten myös myyvät, joten miksi niitä ei huomioitaisi – tai jopa luotaisi keinotekoisesti?
Journalismin muutokseen on vaikuttanut myös internetin ja sosiaalisen median kehitys: journalismista on tullut ihmislähtöisempää, merkityksellisyys on korvautunut kiinnostavuudella ja iltapäivälehdistölle ominainen skandaalihakuisuus on levinnyt kaikkialle journalismin piiriin. Asiakaslähtöisyys ja ihmiskeskeisyys ovat ottaneet vallan: journalismi henkilöityy, mikä näkyy myös skandaaleissa, jotka usein pyörivät yksittäisten ihmisten ympärillä. Skandaaleja myös pitkitetään, jolloin syntyy niin kutsuttuja pseudoskandaaleja, jotka paisuvat, eskaloituvat ja elävät omaa elämäänsä skandaalin todellisesta luonteesta piittaamatta. Kohuun lisätään tulta päivittäisillä uusilla paljastuksilla ja mielenkiintoa pidetään yllä jatkokertomuksilla. Mediat toimivat ikään kuin skandaalikoneina, joissa kaikkien on juostava mukana ja joita kukaan ei pysty pysäyttämään.
Julkinen anteeksipyyntö
Skandaalit aina lopulta hiljenevät – viimeistään silloin, kun lukijoilta loppuu mielenkiinto. Kirjan mukaan skandaalin lopputulos riippuu usein siitä, miten kohun kohde toimii. Julkinen anteeksipyyntö on yksi keino selvitä skandaalista. Se saattaa johtaa skandaalin laantumiseen; toisaalta, kuten vaikkapa Smithin tapauksessa, väärin tehty julkinen anteeksipyyntö voi myös pahentaa tilannetta. Se millainen anteeksipyyntö on sitten oikea ja millainen väärä, on taas toinen kysymys, johon on vaikea löytää oikeaa vastausta.
16. maaliskuuta Smith julkaisi Facebook-sivullaan julkaisun, jossa hän otti kantaa mediassa esitettyihin vaatimuksiin anteeksipyynnöstä. Julkaisussa Smith ihmetteli sitä, kuinka hänen lukuisat sosiaalisessa mediassa esittämänsä anteeksipyynnöt tuntuvat kaikuneen kuuroille korville.
Sosiaalisen median hienous onkin siinä, että Smith pystyi puolustamaan itseään julkisesti ilman median välitystä ja riskiä vääristetyistä lausunnoista. Tästä huolimatta tärkein yleisen mielipiteen muodostaja tapauksesta tuntuu olleen perinteinen media, ei se, mitä Smith on itse sanonut tai mitä hänestä on sosiaalisessa mediassa kirjoitettu. Sosiaalisen median sisällöt ovat olleet pikemminkin raaka-ainetta, jota on sittemmin analysoitu, tulkittu ja tuomittu perinteisissä medioissa. Smithin tapaus ja skandaalit yleensä heijastelevatkin perinteisen median valtaa. Joukkoviestimet kykenevät yhä vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, ja näin esimerkiksi pilaamaan julkisuuden henkilön maineen yhdessä yössä.
Siinä missä skandaalit sekä myyvät että vaikuttavat, joukkoviestinten on kuitenkin varottava inflaatiota. Jatkuva skandaalimylly heijastelee myös sitä, kuinka journalismin merkittävyys heikkenee kiinnostavuuden kustannuksella. Journalismilla on valtaa saada koko Suomi paheksumaan yksittäisen ihmisen kyseenalaisia yksityiselämän valintoja, mutta onko se menettämässä valtaansa herättää keskustelua ja muokata mielipiteitä yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista?
– Annika ja Saana
Huonoa johtamista
Millaista on hyvä johtaminen?
Kas siinäpä kysymys, joka on herättänyt pohdiskelua iät ja ajat, ja johon ei lopullista vastausta ole aikojen saatossa löytynyt. On helpompaa varmastikin määritellä se, millaista on huono johtaminen. Useimmiten se yhdistetään vanhakantaiseen käskytystyyliin: uskomukseen, että koska minä olen johtaja, tiedän aina kaiken paremmin kuin alaiseni. Haluan, että alaiseni tekevät aina kuten käsketään ja jos joku menee vikaan, syy ei ole minussa vaan siinä, että alaiset eivät ole joko tajunneet mitä ajan takaa määräyksilläni, tai ovat vain toteuttaneet ne huonosti.
Otetaanpa vaikka tällainen kuvitteellinen tapaus, jota voisi kutsua huonojen johtamistapojen karikatyyriksi. Tässä tapauksessa kyse on media-alan yrityksestä, koska tuskin on olemassa alaa, joka olisi ollut yhtä voimakkaan muutoksen kourissa viimeiset pari vuosikymmentä. Tämä on tietysti yliampuvan liioiteltu kuvaus – tuskin (toivottavasti) löytyy enää sellaisia johtajia, jotka olisivat aivan näin pihalla kaikesta kuin Pertti.
Pertti on johtaja. Hän johtaa keskikokoista media-alan yritystä Suomessa. Yritys julkaisee sanomalehteä ja on ollut olemassa jo pitkän aikaa. Pertin yrityksellä on mennyt viime vuodet suhteellisen jyrkkää alamäkeä. Tilaajamäärät ovat olleet laskussa, mainostajat vähentyneet. Pertti on tästä kaikesta ihmeissään, hän on kuitenkin ollut firman johdossa jo lähes kolme vuosikymmentä, eikä varmasti ole omasta mielestään tullut ainakaan huonommaksi työssään. Mitä ihmettä on tapahtunut?
Pertti tulee aamulla aikaisin toimistolle ja avaa tietokoneensa. Sieltä hän tarkistaa Helsingin Sanomien etusivun nähdäkseen, onko yön aikana tapahtunut jotain merkittävää, jonka pitäisi päätyä hänenkin julkaisuunsa. Tietysti se ehtisi vasta seuraavan päivän lehteen, sillä tämän päivän lehti on jo painettu ja jaettu. Mutta jutun voi aina laittaa tietysti myös lehden verkkosivulle. Niitä päivitetään sentään vähän useammin, siitä Pertti on pitänyt huolta. Hän on värvännyt tähän tehtävään ihan erityisen työntekijän. Tosin päivitykset voi tehdä vasta kun tuo työntekijä tulee töihin, Pertti kun ei itse sellaisia osaa tehdä. Ja sitä ennen työntekijän pitää tietysti käyttää uutiset Pertin kautta hyväksyttävänä.
Pertti on näet päättänyt, että jokainen päivitys tai juttu, mikä hänen yrityksestään menee ulos, kulkee hänen hyväksyntänsä kautta. Eihän siitä mitään tulisi, jos kuka tahansa pääsisi pistämään ulos lehden nimissä mitä tahansa. Tulee huono maine vielä! Eikä hän voi luottaa siihen, että alaiset osaisivat päättää mikä on oikea uutinen ja mikä ei. Sitä varten johto on olemassa, tekemässä päätöksiä.
Tarkistettuaan uutiset Pertti avaa Twitterin, senkin tietokoneen ruudulla. Hän ei ole ikinä oikein pitänyt siitä, koska sen jutut ovat niin lyhyitä ja niitä tulee ruudulle niin nopeaa tahtia. Entä jos jää jotain tärkeää näkemättä? Ei hänellä ole aikaa rullailla sitä listaa alaspäin. Sama juttu Facebookin kanssa. Pertti on ollut siellä jo pari vuotta, liittyi kun kaverit sanoivat, että sieltä löytää vanhoja tuttuja. Ja niin on käynytkin: on ollut kiva nähdä mitä vanhat kaverit puuhailevat.
Mutta sitä Pertti ei tajua, että jotkut katsovat sieltä uutisiakin. Miten ihmeessä? Kuka niitä sinne laittaa? Ja kenen luvalla? Hän on päättänyt. että jos näkee ikinä oman lehtensä jutun niin hän tekee ilmiannon tai valituksen, mikä se nyt ikinä onkaan. Hänen juttujaan ei ilmaiseksi levitellä! Ja kuka niitä muka oikeastaan edes siellä lukee? Ei hänen tuttavistaan ainakaan kukaan, he haluavat lehden kotiinsa, painettuna. Kunnon painomusteen tuoksuisena.
Pertti on vakaasti myös sitä mieltä, että työntekijöiden taso on laskenut vuosien saatossa. Nykyään ne jopa sanovat vastaan, kun hän yrittää selittää miten asiat pitää hoitaa. Ikään kuin he tietäisivät miten lehteä julkaistaan. Hemmetin kakarat! Yrittävät väittää, että pitäisi näkyä enemmän sosiaalisessa mediassa. Höpön löpöä. Sosiaalinen media muka. Haluavat vaan tekosyyn, että saavat roikkua siellä työaikana sen sijaan, että tekisivät oikeita töitä.
Pertti ei käsittänyt mikä nykypäivän työntekijöitä muutenkin vaivasi. Eivät enää tee niin kuin käsketään, vaan sanovat vastaan. Eihän tavallinen työntekijä voi olla mitenkään selvillä siitä, miten yritystä johdetaan tai mitä suunnitelmia johtoportaassa on firman varalle tehty. Nyt jokainen toimittajanplanttukin muka kuvittelee tietävänsä miten firman toimintaa tulisi kehittää. Ihan kuin tietäisivät mitä yrityksen johtamiseen vaaditaan!
Pertti on tehnyt tätä työtä niin kauan, että hän on varma siitä, että hän tietää kyllä mitä ihmiset haluavat. Nyt on mennyt vähän huonommin, mutta kunhan aika kuluu ja ihmiset väsähtävät kaiken maailman hömpötyksiin, niin lukijat ja sitä myöten mainostajat kyllä tulevat takaisin. Se on vaan tämä talouden huono tila, joka karkottaa heitä pois. Kunhan se hellittää, niin kaikki palaa ennalleen. Hänen lehtensä on vakaa ja tunnettu, ihmiset ovat aina luottaneet siihen ja siinä julkaistuihin uutisiin. Ja luottavat jatkossakin. Pertti on siitä varma.
Aivan varma.
Onko Pertin kaltaisia dinosauruksia sitten oikeasti enää olemassa suomalaisessa mediakentässä? Edes sellaisia, joilla olisi joitain Pertin piirteitä?
Johtajia, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat aina oikeassa? Varmasti.
Johtajia, jotka eivät ole tajunneet, että ”uusi media” on ollut täällä jo hyvän aikaa, eikä sitä voi mitenkään sivuuttaa? Toivottavasti ei, ihan yritysten työvoiman kannalta. Johtajia, jotka luottavat siihen, että hyvät ajat vielä palaavat, kunhan vain on kärsivällinen ja jaksaa odottaa? Vaikea uskoa, mutta ei mahdotonta.
Toivottavasti tällainen johtaminen on kuitenkin katoavaa kansanperinnettä, ainakin media-alalla: nopeasti muuttuva ala tarvitsee myös muuttuvaa johtamista ja kehittyvää ja keskustelevampaa otetta sekä työhön että alaisiin. Maailma sosiaalistuu ja verkostoituu kovaa kyytiä, ja yhteistyöllä on yhä enemmän merkitystä – myös johdon ja alaisten välillä. Julkisuudessa onkin puhuttu paljon siitä, että perinteisen käskytysjohtamisen aika alkaa olla ohi. Toivottavasti asia on myös näin.
Media-ala on siinä mielessä erityinen esimerkki muutenkin, että se on ollut valtavassa muutoksessa viime aikoina – ja on edelleenkin – mutta myös sen takia, että usein väitetään, että mediayritysten työntekijät eroavat niin sanotuista normaaleista työntekijöistä. Tällä tarkoitetaan lähinnä media-alan niin kutsuttua luovaa osastoa: journalisteja, muita kirjoittajia, elokuvantekijöitä, muusikkoja ja niin edelleen.
Monen mielestä nämä media-alan työntekijät, olivatpa he töissä isossa tai pienessä mediassa, ovat lähinnä kiinnostuneita siitä, miten heidän oma työnsä otetaan vastaan, eivät niinkään siitä, miten heidän työnantajansa menestyy taloudellisesti. Kun taas näiden yritysten johtoporras on yhä enemmän ja enemmän samanlaista kuin muissakin yrityksissä, eli talouskoulutuksen saaneita ammattilaisia. Heissä on yhä vähemmän niitä, jotka ovat joskus toimineet itse media-alalla tuotteen tekijöinä, minkä vuoksi kytkös luovaan työhön on heikentynyt.
Onko tämä sitten kehityssuunta, joka on hyvästä? Onko niin, että johtaminen pitää jättää johtamisen ammattilaisille, niille jotka tajuavat numeroiden päälle, ja muun tekemisen hoitakoon sitten se joukko, joka on koulutettu siihen työhön? Nykypäivänä media-alan ammattilaiselta vaaditaan monialaosaamista: saman henkilön pitää olla usein kirjoittaja, kuvaaja ja editori ja pahimmillaan vielä taittajakin. Eikö olisi järkevää, että myös johtoportaassa olisi ainakin joitakin sellaisia, jotka osaavat ja tuntevat sitä alaa, jonka asioista he päättävät – niin että pelkkä talousosaaminen ei olisikaan se ainoa kriteeri?
Toisaalta ei tietenkään ole yritykselle hyväksi, jos johdossa on Pertin kaltainen jäärä – oli sitten vaikka vuosikymmeniä alalla ollut – joka kuvittelee, että hänen vanha tapansa tehdä asioita on se ainoa oikea. Ehkä siksi olisikin hyvä saada myös johtoportaaseen kaikenlaista osaamista, monipuolisuutta myös päättäjien joukkoon.
– Marko
Parasmaineisimmat yritykset eri maanosissa
Muutosvastarinta somessa: inise ensin, sopeudu sitten
15. maaliskuuta Instagramin käyttäjien keskuudessa kuohui. Noin 400 miljoonaa kuukausittaista käyttäjää keräävä kuvanjakopalvelu julkaisi tiedotteen tulevasta muutoksesta: Instagram on siirtymässä algoritmimalliin, jonka myötä palvelussa jaetut kuvat ja videot järjestetään jatkossa kronologian sijaan käyttäjän aiempaan toimintaan perustuvaan tärkeysjärjestykseen. Instagram perusteli päätöstään muun muassa palvelun suosion kasvulla, mikä on johtanut jaettujen kuvien ja videoiden määrän moninkertaistumiseen ja siihen, että käyttäjät “ohittavat kokonaan keskimäärin 70 prosenttia syötteensä kuvavirrasta”. Tämän vuoksi “käyttäjän kannalta tärkeimmät kuvat ja videot jäävät usein näkemättä”. Uusi algoritmi optimoikin julkaisut, joiden Instagram uskoo olevan käyttäjälleen merkittävimpiä, suoraan syötteen alkuun.
Uutiset uudistuksesta olivat hädin tuskin tulleet julki, kun se jo sai sovelluksen käyttäjät raivon partaalle.
Tuhannet Instagramin käyttäjät haukkuivat uudistuksen typeräksi ja tarpeettomaksi omilla sosiaalisen median kanavillaan. Instagramin tuhoa povaava aihetunniste #RIPInstagram ponnahti nopeasti eri sosiaalisten medioiden kärkeen. Vetoomus, joka haluaa säilyttää Instagramin syötteen täysin kronologisena, on kerännyt jo yli 300 000 tukijaa. Muutos tuomittiin myös monessa perinteisessä mediassa, kuten talouslehti Forbesissa.
Sosiaalisen median uudistusten vastustaminen ei ole mikään uusi ilmiö. Facebookin aikajana-uutuutta vastustettiin jo 2012 ja blogipalvelu Tumblr on saanut useaan otteeseen kritiikkiä käyttäjiltään lanseeratessaan muutoksia. Vastustuksesta huolimatta sosiaaliset mediat muuttuvat, kehittyvät ja uudistuvat jatkuvasti. Niiden on pakko, mikäli ne haluavat pysyä mukana kovassa kilpailussa käyttäjien suosiosta.
Voisi kuvitella, että käyttäjät kyllä sisäistävät muutospakon. Miksi uudistuksia silti niin hanakasti vastustetaan? Ovatko syynä kenties perustavanlaatuiset eroavaisuudet sosiaalisen median käyttäjien ja ylläpitäjien käsityksissä siitä, millaisia sosiaaliset mediat oikeastaan ovat?
Sosiaalisesta mediasta tuli osa elämäämme nopeasti, muttei suinkaan kertarysäyksellä. Sosiaalisen median mutkikasta matkaa ja kehityksen suuntaviivoja on kartoitettu esimerkiksi teoksessa Sosiaalisen median lyhyt historia (Suominen, Östman, Saarikoski ja Turtiainen. Gaudeamus 2013), jossa käydään läpi sosiaalisen median syntyhistoriaa vuosituhannen alusta vuoden 2013 korville. Pikkuhiljaa blogien, virtuaalimaailmojen, nettikeskustelupalstojen, kuvajakelun, laajakaistaverkkojen, sosiaalisten verkostointipalvelujen ja mobiilisovellusten myötä sosiaalinen media on liittynyt yhä kiinteämmin osaksi ihmisten ja organisaatioiden jokapäiväistä kommunikaatiota sekä näin myös yhteiskunnan rakenteita.
Samalla kun sosiaaliset mediat ovat integroituneet yhteiskuntaan, ne ovat läpikäyneet monta sisäistä muutosvaihetta. Monet nykypäivän suosituitut sosiaaliset mediat muuttuivat ensin opiskelijoiden kokeiluista akateemikkojen ja älymystöjen kommunikaatiokanaviksi, sitten koko kansan viihteeksi ja lopulta vakavasti otettaviksi yrityksiksi sekä opetus- ja markkinointivälineiksi. Ajatellaanpa vaikka Facebookia: vuonna 2004 kolme Harvardin yliopistonörttiä koodasi opiskelija-asuntolassaan yhteisöpalvelun koulunsa opiskelijoille. Kahden vuoden kuluttua palvelulla oli lähes 13 miljoonaa käyttäjää ympäri maailmaa. Tänä päivänä yli 3000 ihmistä työllistävä Facebook on maailman kymmenenneksi arvokkain brändi.
Sosiaaliset mediat ovat siis suuryrityksiä, joissa pyörivät suuret rahat. Tuotot kerätään mainostajilta, joita varten palvelut keräävät tietoja käyttäjistään. Moni lukuisista uudistuksista, kuten Instagramin algoritmimuutoskin, liittyy pohjimmiltaan tavalla tai toisella taloudellisiin seikkoihin.
Sosiaaliset mediat mielletään usein vapaiksi, omaehtoisiksi ja käyttäjälähtöisiksi: verrattuna vaikkapa perinteiseen mediaan, niissä ohjat ovat käyttäjillä. Tästä näkökulmasta tarkasteltaessa unohdetaan usein se, että sosiaaliset mediat ovat voittoa tuottavia yrityksiä, jotka käyttävät valtaa ja määrittelevät itse, mitä ominaisuuksia ja mahdollisuuksia ne käyttäjilleen tarjoavat. Ehkä tässä ristiriidassa piilee syy siihen, miksi erityisesti käyttäjien valtaa kaventavat muutokset aiheuttavat suurta kiukkua ja kränää: jokaisen uuden muutoksen myötä illuusio omaehtoisesta mediasta järkkyy. Kun vaikkapa Instagramin kohdalla käyttäjä on saanut itse aiemmin hallita uutisvirtaansa, ei hän suostu luopumaan tästä oikeudesta helpolla. Ristiriita yrityksen ja käyttäjien välille syntyy, kun yrityksen liiketoiminta ja käyttäjien halu luoda ja käyttää vapaasti sosiaalista mediaa eivät kohtaa.
Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, miten Instagramin uudistuksen käy. Usein epämiellyttävien muutosten tullessa käyttäjät ensin protestoivat, mutta lopulta kuitenkin sopeutuvat uusiin ominaisuuksiin, kuten vaikkapa Facebookin aikajanan tapauksessa. Harva enää edes muistaa, miltä Facebook näytti ennen aikajanaa. Instagram on kuitenkin luvannut kuunnella käyttäjiensä palautetta, ja mahdollisesti algoritmi-muutos voisi olla vapaaehtoisesti valittava.
Käyttäjän paras mahdollisuus taistella muutosta vastaan ja osoittaa valtansa taitaa silti olla oman käyttäjätilin poistaminen. Mittavasta vastarinnasta huolimatta suhtaudumme kuitenkin varauksella massojen Instagram-lähdölle, joten yritys taitaa tässäkin vetää lopulta pidemmän korren.
– Roosa, Ripsa ja Anni