Pitääkö lapsia opettaa?

EmailsOma vastaukseni on, että pitää. Seuraavaksi pitääkin sitten pohtia, mitä asioita pitää opettaa. Siihen se mustavalkoisuus loppuukin.

HS sunnuntailiitteessä (22.4.) toimittaja Veera Luoma-aho toi esille ongelman, jota ei olisi arvannut olevan. Lapset ja nuoret eivät osaa tietotekniikkaa, jota me aikuiset pääasiassa käytämme työssämme. Sitä pitäisi nyt alkaa opettaa. Minua lähestyi myös yrittäjä samasta huolesta. Hän on palkannut jo vuosia kesätyöntekijöitä, ja nämä nuoret eivät osaa sähköpostissa perusjuttuja kuten tervehdyksiä ja toivotuksia.

Sähköpostikonventiot ovat täysin hyvä opetussisältö koulussa, mutta siihen se annettava saattaa jäädäkin, erityisesti verkkoviestännän kysymyksissä. Aikuiset eivät useinkaan näe missä mennään. Nuoret ovat luoneet vanhan päälle uutta viestintäkulttuuria, ja siinä ei ole mitään pahaa.

Sähköposti ja liitetiedostot ovat vaan saaneet valtavan aseman nykyisessä työkulttuurissa. Esimerkiksi tietotyön tekeminen sähköpostein on kuitenkin aivan out. On lukuisia helppokäyttöisiä palveluita (yleensä vielä organisaation tarjoamana), joilla esimerkiksi yhteinen teksti kannattaa tuottaa sähköposti-liitetiedosto-rumban sijaan.

Samalla ei tässä keskustelussa osata käsitellä oppimisen sisältöjä suhteessa oppimisen tapoihin. Tieto- ja viestintätekniset (tvt) taidot eivät siis meinaa hahmottua ainedidaktiseksi ulottuvuudeksi. Lehtijutuissa voidaan samassa virkkeessä olla huolissaan lasten ja nuorten tietoteknisistä taidoista ja samalla siitä, miten Suomi on pudonnut puusta tvt:n opetuskäytössä. Nämä tavoitteet kuitenkin muotoutuvat aika eri tavoin.

Mitäpä siis jos mietitään pedagogisesti a) tarvitseeko tietotekniikkaa opettaa koulussa vai olisiko esim. mediakasvatus kokonaisvaltaisempi sisältölähtökohta ja b) jos tietotekniikkaa tarvitsee opettaa niin mikä ero on tietotekniikan opettamisella omana sisältöalueenaan ja sen kytkemisessä aihekokonaisuuksien tavoin muuhun koulussa opetettavaan sisältöön.

Antti Pirhonen ottaa Opettaja-lehdessä (16/2012) voimakkaasti kantaa siihen, kuinka paljon turhaa häsläystä tvt-asioiden ympärillä on. Järki pitäisikin pitää mukana. Monet kansainväliset vertailut, joita tuijotetaan, eivät kerro koko totuutta. Suomessa on lukuisia vähälläkin rahalla aikaansaatuja ratkaisuja, joissa pedagogiikka on lapsen ja opettajan lähtökohdat huomioivaa ja oppimisen tutkijoidenkin mieleen.

Kertauksena siis: Pyritään muistamaan, koska on kyse oikeasti teknologisista laitteista ja sovelluksista ja koska jostain muusta, kenties ylevämmästä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän viestinnästä, (työskentely)tekniikoista ja vuorovaikutuksen ja oppimisen tavoista.

Ja ne sähköpostitaidot – aivan kuten Hesarin jutun lopussa tuodaan pohtien esille, pitäisi riittää, että nuorilla on valmiudet oppia. Kun nuorille tulee tarve käyttää jotakin tietotekniikkaa, taito opitaan nopeasti ja tervehdykset ja toivotuksetkin tulevat kyllä tutuiksi. Omaa oppiainetta tähän ei tarvita.

Teknologiavetoisuus kouluissa

http://www.flickr.com/photos/heycoach/

Photo by Mark Brannan

Tieto- ja viestintätekniikan hyödyntäminen kouluissa jaksaa puhuttaa. Viimeksi Eppie Eloranta TIEKEstä (HS 14.11.) toi esille ristiriidan tietoyhteiskunnan kansalaistaitojen vaatimuksen ja koulun toteutuvien käytänteiden välillä. Miksi koulu ei sitten muutu?

Yksi hyvistä selitysmalleista teki minuun vaikutuksen jo kymmenen vuotta sitten. Gavriel Salomon (2002) kuvasi ongelmaa kolmesta näkökulmasta. Ensimmäinen on teknologian domestikaatio eli tieto- ja viestintätekniikan potentiaalin hukkaaminen sen sovittamisessa perinteisiin opiskelu- ja opetustapoihin. Opettajankoulutuksen tavoitteena kuitenkin on pedagogiseen ajatteluun tukeutuva opettaja, joka soveltaa käyttöteoriaansa eri konteksteissa, myös tieto- ja viestintätekniikan kohdalla. Toiseksi Salomonin mukaan teknologiavetoisuus rasittaa uudistuksia. Itse näkisin että, opettajat eivät pääse vaikuttamaan eivätkä aina osaakaan määritellä, mitä hankintoja pitäisi tehdä. Toimintakulttuurin muutosta ajavat tahot eivät vastaavasti tunnu pystyvän selittämään riittävän hyvin, mitä opettajat tarvitsevat. Laitteet ja uudistukset vieläkin tiputetaan syliin ja toivotaan parasta. Kolmanneksi Salomon tuo esille, miten tieto- ja viestintätekniikan kohdalla arvioidaan vain oppimisen nopeutta, helppoutta tai hintaa. Kysymys on pedagogisesti väärä. Perinteiset arviointitavat eivät päde tai ne rajoittavat sitä, mihin tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisellä pitäisi pyrkiä eli hyvään pedagogiikkaan ja toimiviin käytänteisiin, jotka saisivat mielestäni “neuvotella” myös lasten omien mediakäytänteiden kanssa. Tässä mielessä OECD/PISA-vertailun tuijottaminen vie kehitystä väärään suuntaan. Pitäisi olla rohkeutta katsoa ranking-vimman yli ja ohitse.

Miksi kehitys edelleen kouluissa menee laitteet edellä? Pedagogiikan konkretisoituminen on hyvin tilannesidonnaista eivätkä hyvät käytänteet ole siirrettävissä niin helposti. Tekniset välineet ja sovellukset ovat siinä mielessä konkreetteja, että niitä voidaan ostaa muihinkin kouluihin, jos joku on jo osoittanut niiden toimivan toisessa kontekstissa. Myös hankintojen tekeminen on monen asian summa, ja on aina edullisempaa ottaa uusia välineitä isolle porukalle kerralla kuin kysyä jokaiselta opettajalta, mitä sinä toivoisit omaan opetukseesi, puhumattakaan, että kysyttäisiin oppilailta, mitä he toivoisivat omaan koulunkäyntiinsä.

Järjestys voisi myös olla niin, että katsotaan, millaista pedagogiikkaa tavoitellaan ja millaisten välineiden voidaan realistisesti ajatella tukevan tätä pedagogiikkaa. Silloinkin pitäisi miettiä, miten samaa pedagogista ajatusta ilman laitteita voitaisiin toteuttaa. Itse olen miettinyt, miten toimintakulttuurin muutoksessa näyttäisi tällä hetkellä teoreettinen tuki olevan melko heikkoa. Harva muutosesitys kytkee opetustyön yhteiskunnallis-historiallista tehtävää mukaan. Ei teknofobiaa teknofilialla voiteta. Tarvitaan teknosofiaa (Mikko Lehtosen ajatusta mukaellen). Loppujen lopuksi vahvistuneet puheet koulun toimintakulttuurin muutostarpeesta tuntuvat kimpoavan omaa historiallista ja yhteiskunnallista tehtäväänsä toimittavasta koululaitoksesta. Jonkinlaista viisautta tarvittaisiinkin hyvin jämähtäneiksi nähtyjen koulun käytänteiden ja futurististen oppimisvisioiden yhteen sovittamisessa.

Learning Bridges – it does!

Photo by *m22

I have moved on to a new project called Koulu Kaikkialla, a follow-on for Learning Bridges project, funded by the Ministry of Education and Culture.  This is an extremely interesting project which focuses on ubiquitous learning (oppimisen kaikkiallisuus), its pedagogic implications and support for that certain type of agency. In the context of school learning, we are seriously trying to look beyond short school projects and boundaries of learning.

I am personally interested in what happens after these school projects when an external resource, for example a project researcher, leaves the school and the innovative practice should emerge with a dominant activity in the school (see Sannino, 2008). In addition to research on learning, we are exploring and building many types of support for a teacher agency, one of these supports to be a social network service around topics of ubiquitous learning and pedagogy in line with those ideas. I am sure there is a lot to learn here and, for sure, this learning will bridge me with many new social connections and a better understanding of ubiquitous learning phenomenon :)

Join us in exploring all this on Twitter.com #learningbridges #oppimisensillat

Defending PhD

I will defend my PhD at the Faculty of Behavioural Sciences on April 29, 2011. What will I defend then? I think there are some important thoughts that are already presented by other (media) educationalists, too. Here are my ideas about these issues.

First, the concept of media education should not be confined any longer to ‘learning about media’ only. A wider understanding is needed and other media contextual aspects must be taken into account, too. This relates to the problem of using information and communication technologies (ICTs) in school. This area should not be left to technological examination only. The focus should be in better study processes and people’s non-institutional media use, too.

Second, media literacy is not just measurable knowledge and skills that can be acquired in institutional settings of education. With the current social media scene, media literacy is most of all about attitude, sometimes critical, towards learning and experiencing the world with and through media. Media literacy should be seen as a process of active involvement with a volition to produce, construct, share and categorize knowledge, opinions and experiences.

Third, media educational situations in school are manifold. A student is using his cell phone during the lesson and what is teacher saying to that? What if the student was using it for his learning task? It is important to gain a wider insight into the levels and aspects that are involved in suddenly emerging but typical situations that involve media educational aspects. It is crucial to understand the complexity of the circumstances as well as teachers’ thinking and reasoning involved media educational situations. This is, what I would call, Episodic Media Education. It can be seen in every situation where media content or tools are present.

The place for the public examination is Psykologia Sali 1, Siltavuorenpenger 1A. PhD summary will be published in ethesis.helsinki.fi. The PhD articles are:

Vesterinen, O., Vahtivuori-Hänninen, S., Oksanen, U., Uusitalo, A., & Kynäslahti, H. (2006). Mediakasvatus median ja kasvatuksen alueena: Deskriptiivisen mediakasvatuksen ja didaktiikan näkökulmia. Kasvatus, 37(2), 148–161.

Kynäslahti, H., Vesterinen, O., Lipponen, L., Vahtivuori-Hänninen, S., & Tella, S. (2008). Towards Volitional Media Literacy through Web 2.0. Educational Technology, 48(5), 3–9.

Vesterinen, O., Toom, A., & Patrikainen, S. (2010). The stimulated recall method and ICTs in research on the reasoning of teachers. International Journal of Research and Method in Education, 33(2), 183–197.
http://dx.doi.org/10.1080/1743727X.2010.484605

Vesterinen, O, Kynäslahti, H., & Tella, S. (2010). Media educational situations and two primary school teachers’ practical reasoning. International Journal of Learning and Media, 2(2–3), 123–139.
http://dx.doi.org/10.1162/ijlm_a_00047

Media Literacy Conference 2010

Media Literacy Conference 2010 was held in London. Great conference with great presentations and great debates. Great to meet Jenkins, Buckingham, Burn, Potter and many great names in this field. Once more, Great!

I presented a case study related to my PhD. The slides are here.

Conference was held in Queen Elizabeth II Conference Centre

Arto Alhosta Vuoden mediakasvattaja 2010

Aikakausmedia myönsi Vuoden mediakasvattaja 2010 -tunnustuksen Vuosaaren peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Arto Alholle. Onnea!

arto_alho_vuoden_mediakasvattaja

Arto Alho

Vuotta aiemmin mietin tunnustuksen jakamista ja mietin tämän Aikakausmedian (ent. Aikauslehtien liitto) luoman perinteen asemoitumista mediakasvatuksen näkökulmasta. Tänä vuonna ajatuksia herätti Arno Kotron puhe mediakritiikistä. Tilaisuuden aikana syntynyt tunnelma, jossa aikakauslehtien tärkeys oli todettu moneen kertaan, latistui puheen myötä. Mutta nostan hattua tilaisuuden järjestäjille siitä, että myös tämä mediakasvatuksen näkökulma nostettiin esille.

Hienoa, että mediakasvatus on esillä. Hienoa, että meitä muistutetaan kuinka hyviä mediakasvattajia Suomessa on. Vielä kerran onnea Artolle!

Stimulated recall method and ICTs

Data gathering methods such as interview and video observation are employed a lot in research on teaching. Stimulated recall interview method (which is widely used at the University of Helsinki Department of Teacher Education, e.g. Toom 2006) combines video and interview so that when interviewing a teacher, a video of her/his lesson is displayed for closer focus on teacher’s actions during the teaching. However, there is a risk of concentrating too much on teacher and forgetting the most important aspect of all classroom activities – the student learning. Therefore, in addition to video-stimuli, another valuable cue for interview situation can be screenshots from the student desktops.

In a computer lab environment (as partly in my PhD project), some practical advices for data gathering with stimulated recall method were spotted:

  • The video recording of the lesson gives a good overview of the classroom situations but does not necessarily highlight the students’ learning processes.
  • Where students are using ICTs, there is special screenshot software (e.g. InstantShot! for Mac) for capturing all the events on the computer screens. However, integrating that data into the interview situation might need quite a lot of data processing on the computer before the data are in a sensible format for stimulated recall purposes.
  • When the software that students are using, has a playback or recorder function as in CmapTools software, the process is very easy to recall by opening the file saved by the student and playing the recorded steps of the process. With the recorder function, both interviewer and interviewee can ‘play’, ‘pause’, or navigate to particular steps in the recording using the ‘back’ and ‘forward’ buttons.
  • During the interview, the actual interplay between video and concept map recordings takes place as ‘diving’ into a student’s learning process. The concept map recordings are used to get closer to the student’s learning process when the student is on the video or the interviewed teacher is recalling something from the lesson related to that student.

>> An example of (fast forwarded) CmapTools playback of student’s concept map process.

Read more:

Vesterinen, O., Toom, A. & Patrikainen, S. (2010). The stimulated recall method and ICTs in research on the reasoning of teachers. International Journal of Research & Method in Education, 33(2), pp. 183–197.

Tuntijakotyöryhmän esitys ja mediakasvatus

Perusopetuksen yleisiä valtakunnallisia tavoitteita ja tuntijaon uudistamista valmistellut työryhmä luovutti ehdotuksensa opetusministeri Henna Virkkuselle tiistaina. Pika-analyysina mediakasvatuksen näkymisestä tässä esityksessä voidaan katsoa minkälaisissa yhteyksissä media-sana esiintyy. Pitkälle meneviä tulkintoja seuraavasta kokoelmasta on turha vetää mutta oma mielenkiintonsa sillä mielestäni on.

“Kehittämistä ohjaavina linjauksina esitetään: (…) monipuoliset tietoyhteiskuntavalmiudet, medialukutaitoa sekä kriittinen suhtautuminen median tuottamaan informaatioon” (s. 28; Matti Vanhasen II hallituksen hallitusohjelma sekä Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosiksi 2007–2012)

“Tietoverkot ja sosiaalinen media ovat avanneet kokonaan uusia mahdollisuuksia kulttuurien ja erilaisten osa- ja alakulttuurien muodostumiseen ja keskinäiseen vuorovaikutukseen – niin hyvässä kuin pahassakin.” (s. 34)

“Opiskellessaan esimerkiksi sosiaalisen median avulla, lapset ja nuoret rakentavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (s. 36)

“Hyvätkään tekniset valmiudet tieto- ja viestintävälineiden ja sosiaalisen median käyttöön eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä.” (s. 36)

“Virtuaalisilla oppimisympäristöillä ja sosiaalisella medialla on kaiken kaikkiaan oppimisen ja opiskelun luonnetta olennaisella tavalla muuttava vaikutus, mikä näkyy myös opettajan roolin muutoksena.” (s. 36)

“Tarvitsemme entistä parempaa kykyä seuloa tietoa, suodattaa nopeasti olennaiset viestit ja muokata niistä itsellemme merkityksellistä tietoa; tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa.” (s. 37)

“Esimerkiksi median ja mainonnan vahva vaikutus lapsiin ja nuoriin edellyttää vanhemmilta uudenlaisia tietoja, tietoja ja kasvatusvalmiuksia.” (s. 38)

“Lasten ja nuorten maailmassa monenlaiset verkkoyhteisöt ja liikkuminen sosiaalisessa mediassa on entistä tärkeämpää.” (s. 39)

“Koulun pitäisi myös aiempaa paremmin sekä ymmärtää että ohjata ja hyödyntää oppimisessa nuorten toimintaa tietoverkoissa ja sosiaalisessa mediassa.” (s. 39)

“Samalla lapsiin ja nuoriin kohdistuu kuitenkin erityisesti median kautta runsaasti paineita, jotka ikään kuin hoputtavat varhaiseen aikuistumiseen ja itsenäisyyteen ja luovat illuusion valinnan vapaudesta ja mahdollisuudesta itse päättää asioistaan, hankinnoistaan ja toiminnastaan.” (s. 40)

“Etenkin Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet oppimiseen ja opiskeluun aivan uudenlaisen ulottuvuuden, ja mobiilioppimisen mahdollisuudet ovat vielä hyödyntämättä.” (s. 41)

“Sosiaalinen media onkin nähtävä oppimisympäristön laajentamisen mahdollisuutena.” (s. 41)

“Työryhmä on saanut myös ehdotuksia uusien oppiaineiden ottamisesta opetussuunnitelmaan. Niitä ovat: Etiikka, filosofia, keksintöala, mediakasvatus, tanssi, teatteritaide ja tieto- ja viestintätekniikka.” (s. 48)

“Myös median käytön mielekäs, kriittinen ja riittävä opetus esiopetuksesta alkaen nähdään tärkeänä.” (s. 49)

“Ratkaisuaan odottaa joukko vanhoja kiistakysymyksiä kuten oppiainejakoinen opetussuunnitelma ja toisaalta uudempikin ilmiö kuin sosiaalinen media.” (s. 56)

“Koulu voi vahvistaa resurssejaan myös sosiaalisesta mediasta lainatuilla yhteistuottamisen ja -jakamisen toimintatavoilla.” (s. 56)

“Lähes yksimielinen raati on siitä, että sosiaalinen media tulee mullistamaan opetuksen.” (s. 56)

“Kompetenssit, joissa informaatio on lähteenä liittyvät informaation etsimiseen, valikointiin, arviointiin ja organisointiin. Silloin puhutaan informaatiolukutaidosta, medialukutaidosta ja tutkimustaidoista.” (s. 60)

“Kyseessä on siis kommunikaation näkökulmasta tarkasteluna informaatio- ja medialukutaito, kriittinen ajattelu ja kommunikointitaito.” (s. 61)

“Osallistumisen ja vaikuttamisen taidot

  • yhteisön ja yhteiskunnan hahmottaminen
  • aloitteellisuus ja johtamisen taidot
  • kyky toimia rakentavasti ja ratkaista ristiriitoja
  • erilaisuuden ja erilaisten näkökulmien hyväksyminen
  • mediataidot
  • tulevaisuuden ajattelemisen ja rakentamisen taidot” (s. 85; Kansalaisen taidot)

“Oppiainekokonaisuuksien ja oppiaineiden tavoitteisiin ja sisältöihin sisällytetään myös nykyisissä aihekokonaisuuksissa kuvattuja ajankohtaisia teemoja kuten kestävä kehitys, kansainvälisyys, media, yrittäjyys, turvallisuus ja hyvinvointi sekä teknologia.” (s. 87)

“[Kieli ja vuorovaikutus -o]ppiainekokonaisuus tarjoaa mahdollisuuksia harjoitella vuorovaikutusta eri kielillä, vertailla omaa ja muita kieliä ja tunnistaa niiden erityispiirteitä ja yhtäläisyyksiä sekä harjaannuttaa mediataitoja.” (s. 109)

“Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen tehtävänä on perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2004 määrittelyn mukaan kehittää oppilaan kielellisiä perustaitoja: suullista ja kirjallista ilmaisutaitoa eri tekstilajeineen sekä lukutaitoa (lukutekniikkaa ja luetun ymmärtämisen taitoa, lukemisen strategisia taitoja, medialukutaitoa).” (s. 111)

“Tästä on seurannut, että koulun tekstimaailma on yksimediaista ja lineaarista, mikä ei vastaa nyky-yhteiskunnan tekstimaailmaa. Median ja kriittisen lukutaidon osuus tulee esiin vasta ylemmillä vuosiluokilla, vaikka sitä olisi syytä opiskella alemmilta luokilta alkaen. Media ja erityisesti uusmedia on vähäisessä roolissa äidinkielen opetussuunnitelmassa. Koulun teksti- ja media-arki on näin ollen erkaantunut oppilaiden koulun ulkopuolisesta media-arjesta; oppilaiden omaa muualta hankittua viestintätietoa ja -taitoa ei riittävästi arvosteta eikä hyödynnetä.” (s. 113)

“Kirjallisuus ja erityisesti mediakasvatus sekä teatteritaide tai draama ovat alueita, joihin kohdistuu aiempaa suurempia odotuksia.” (s. 114)

“Kannanotoissa on korostettu, että äidinkieli on kuvataiteen rinnalla keskeisin mediakasvatuksen oppiaine. Opetuksessa käsiteltävien ja tekstien multimodaalisuutta ja monimediaisuutta tulee korostaa entisestään.” (s. 114)

“Äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen tavoitteissa tulisi työryhmän näkemyksen mukaan painottua laaja-alainen lukutaito sekä hyvä ja monipuolinen kirjoitustaito, mediataidot sekä vuorovaikutus- ja kommunikointitaidot.” (s. 114)

“Opetuksessa tulee hyödyntää mediaa sekä tieto- ja viestintätekniikkaa entistä paremmin.” (s. 118; toisen kotimaisen kielen opetus)

“Opetuksessa tulee hyödyntää mediaa sekä tieto- ja viestintätekniikkaa entistä vahvemmin.” (s. 125; vieraiden kielten opetus)

“Opetukseen parhaiten liittyvät aihekokonaisuudet ovat ihmisenä kasvaminen, kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys, viestintä ja mediataito sekä aktiivinen kansalaisuus ja yrittäjyys.” (s. 147; historian opetus)

“Yhteiskuntaoppi rakentuu yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden, oikeustieteiden ja mediakasvatuksen sisällöistä.” (s. 150)

“Yhteiskuntaopin sisällöt keskittyvät erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen ja politiikan lukutaitoon, yrittäjyyteen, talous- ja kuluttajaosaamiseen, viestintä- ja mediaosaamiseen, oikeuskasvatukseen sekä eri kulttuurien tuntemiseen ja kansainvälisyyteen.” (s. 150)

“Yhteiskuntaoppi kytkeytyy useisiin aihekokonaisuuksiin, erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen ja yrittäjyyteen, viestintään ja mediataitoihin, turvallisuuteen ja liikenteeseen sekä vastuuseen kestävästä ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta.” (s. 150)

“Sosiaalisen median käytössä tärkeiksi ovat myös nousseet juridiset taidot. Yhteiskuntaopilla nähdään olevan paljon mahdollisuuksia syvempään yhteistyöhön erilaisten tekstilajien oppimisessa esimerkiksi yhdistettynä median tuottamiseen ja vaikuttamiseen sosiaalisen median kautta sekä kriittiseen näkemykseen omia ja muiden tuotoksia kohtaan.” (s. 153)

“Vähemmälle jäävät tärkeätä ajankohtaiset ilmiöt kuten ympäristö, energia, EU:n rooli, työmarkkina ja työttömyys, sosiaalipolitiikka ja hyvinvointi ja jossain määrin myös media.” (s. 153; yhteiskuntaopin sisältöjen kritiikkiä)

“Oppilaanohjauksessa tulee hyödyntää sosiaalista mediaa ja ylipäätään tieto- ja viestintätekniikan nykyistä paremmin.” (s. 157)

“Koska digitaalisen median aikakaudella ilmaisu- ja vuorovaikutustavat ovat moniaistisia käsittäen kuvallisen ilmaisuin lisäksi myös musiikin, on lasten ja nuorten koulutuksessa kiinnitettävä huomiota näiden viestintätapojen lukutaitoon ja käyttöön.” (s. 161)

“Jo perusopetuksessa oppilaalla tulee olla mahdollisuus opiskella musiikkia muun muassa digitaalisissa verkkoympäristöissä siten, että musiikkiteknologisten taitojen ja mediakasvatukseen painottuvan musiikillisen lukutaidon kehittyminen olisi mahdollista.” (s. 162)

“Kuvataiteen opetuksen tehtävänä on perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2004 mukaan antaa oppilaalle monipuolisia tietoja ja taitoja visuaalisen kulttuurin eri osa-alueista, joita ovat kuvataide, muotoilu, arkkitehtuuri, esineympäristö, rakennettu ympäristö ja visuaalinen media.” (s. 162)

“Tutkijat korostavat, että visuaalisuus hallitsee median maailmaa.” (s. 163)

“Korkealle kehittyneessä yhteiskunnassa tarvitaan luovan talouden tekijöitä; audiovisuaalisen median, arkkitehtuurin, tuotesuunnittelun sekä muun visuaalisen sisällön- ja tuotesuunnittelun osaajia.” (s. 164)

“Monissa kannanotoissa ja kansalaiskeskustelussa on painotettu kuvataiteen keskeistä roolia mediakasvatuksessa. Kuvataideopetuksessa painottuukin yhä enemmän visuaalisen viestinnän taidot, joiden harjaannuttamiseksi opetusta tulisi lisätä erityisesti 8.–9. luokille, jolloin nuori elää voimakkaasti mediavälitteisessä ja verkottuneessa maailmassa.” (s. 164)

“Opettajat tarvitsevat jatkossa entistä enemmän taitoja myös oppilaiden yksilölliseen ohjaamiseen ja tukeen, monikulttuuristen ryhmien opettamiseen sekä monipuolisten oppimisympäristöjen ja tieto- ja viestintäteknologian ja sosiaalisen median, hyödyntämiseen opetuksessa.” (s. 181)

Lähde: Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Koulutus- ja tiedepolitiikan osasto, 2010.

Voihan kiusaus

Törmäsin Facebook-ryhmään Koulukiusaamisen ehkäisy sosiaalisessa mediassa. Ryhmän kuvauksessa lukee: “Koulukiusaamista tapahtuu sosiaalisissa medioissa. Kuinka kiusaamista voitaisiin ennalta ehkäistä? Ryhmän tarkoituksena on keskustella siitä ja löytää yhdessä ratkaisuja.” Ryhmän taustalla taitavat olla lastensuojelu- ja nuorisotyöjärjestöt.

On tärkeää, että koulussa tapahtuvasta kiusaamisesta ei vaieta ja kiusaamisen ehkäisy saa tukea. Mutta miksi ryhmän nimessä ei tyydytä kiusaamisen ehkäisyyn vaan nostetaan koulu esiin? Jos kerran kiusaamista kuvauksen mukaan tapahtuu sosiaalisissa medioissa, mikä siitä tekee juuri koulukiusaamista? Mikä oikeastaan tekee kiusaamisesta koulun kysymyksen?

Juha Kokkila Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla tuo hyvin esiin, miten kyse ei ole koulun synnyttämästä kiusaamisesta vaan kiusaamisen kulttuurista, jonka kaikkialla sallimme ja johon yhteiskunta ja media jopa kannustavat (‘Koulukiusaaminen on osin myös median syytä’, HS-mielipide 6.5.2010). Mediakasvatuksen näkökulmasta viihteen ja median parjaaminenkin tuntuu turhalta. Mediataitoa on hahmottaa myös ongelmalliset yhteiskunnan ilmiöt mediassa ja pystyä näkemään, miksi “näin huonoa” viihdettä meille tarjotaan ja miksi sitä kulutamme.

Puolustan siis koulua. Liian suuri joukko mediassa (ja sosiaalisessa mediassa) jeesustelee tällä asialla. Minä tiedän kiusanneeni koulussa kavereitani ja minua kiusattiin myös. Se on tietysti ollut typerää ja tuomittavaa. Mutta en myöskään muista yhtään lasta, joka ei olisi kiusannut joskus jotakuta. Milloin siis ilmiöstä tulee tiettyihin lapsiin systemaattisesti kohdistuvaa ja milloin koulu on vastuussa siitä? Mielestäni tulisi myös miettiä, milloin minä aikuinen olen siitä vastuussa.

Pari viikkoa sitten ruokakauppaan mennessäni huomasin poikajoukossa nujakointia tien toisella puolella ja ymmärsin, että nyt minä saatan olla vastuussa kiusaamisen sallimisesta. Menin kysymään pojilta riidasta, ja siinä selviteltiin tilannetta muutama minuutti, jonka jälkeen kaksi pojista lähti toiseen suuntaan. (Nyt taitaa tulla yksi jeesustelija lisää…)

En usko, että poikien asia selvisi. Lähinnä sain fyysisen väkivallan rauhoitettua ja huomautettua henkisestä väkivallasta, jota erityisesti yksi poika käytti vielä selvittelyn aikanakin. Tärkeää oli se, että aikuiset välittivät. Olen oppinut sen muutettuani nykyiselle asuinseudulleni. Täällä lapsista ja nuorista välitetään niin omalla pihalla kuin muuallakin.

Koulun osalta suosittelen tutustumista KiVa-kouluun. Kyseessä on “uusi kiusaamisen vastainen toimenpideohjelma.” Huomatkaa, ei “koulukiusaamisen vastainen”. Tämä toimenpideohjelma liittyy kouluun, mutta KiVa-koulun asiantuntijat ymmärtävät, että kyse on kiusaamisesta eikä vain koulukiusaamisesta. Jos tarkkaan ajatellaan, koulukiusaamisella pitäisi ymmärtää koulujärjestelmän systemaattinen mielipahan aiheuttaminen ja ihmisarvon alentaminen. Sitä ilmenee myös ja kyseessä on vakava asia, jota on myös tutkittu.

Facebook-ryhmän kuvaus päättyy: “Yksikin kiusattu on liikaa!” Liian monelle ihmiselle jää haavoja kouluajoilta. Ollaan siis jokainen mukana ehkäisemässä niiden syntymistä heti kun huomaamme pienen lapsen tai isomman nuorenkin tarvitsevan aikuista tuekseen.

Eheyttämistä vai tiedonalalähtöistä eheyttämistä

Vastaperustetun Helsingin yliopiston Ainedidaktiikan tutkimusyksikön perustajat ovat ottaneet osaa keskusteluun oppiainejaosta ja oppiaineiden asemasta (HS mielipide, 14.4.2010). Kirjoituksessa tuodaan esille oppiainerajat lävistävän eheyttävän lähestymistavan vaaroja ja peräänkuulutetaan tiedonalalähtöisyyttä. Lausumassa ensin todetaan eheyttämisen ongelmat.

Tutkimuksissa on huomattu, että oppiainerajat hämärtävä tai rikkova opetus on haastavaa. Se vaatii opettajalta laaja-alaista ammattitaitoa ja oppilailta sellaista oma-aloitteisuutta ja kypsyyttä, johon suurella osalla peruskouluikäisistä ei ole vielä valmiuksia.

Mielipidekirjoituksen lopussa sitten ehdotetaan toisenlaista eheyttämisen mallia.

Opetuksessa suunnan tulisi pikemminkin olla kohti tiedonalalähtöistä eheyttämistä. Siinä opiskeltavaa ilmiötä pyritään selittämään mahdollisimman monen tiedonalan näkökulmasta, sillä tavoitteena on ilmiön laaja-alainen ymmärtäminen: opitaan sekä tiedonalojen keskeisiä periaatteita että ymmärretään paremmin todellisten ilmiöiden monimutkaisuus.

Tiedonalalähtöinen eheyttäminen vaatii vankkaa eri tiedonalojen hallintaa. Siksi perusopetuksessa opetuksen pitäisi edelleen rakentua oppiainejakoisuuden varaan.

Mitä eroa siis on niin sanotulla perinteisellä eheyttävällä opetuksella ja tiedonalalähtöisellä eheyttämisellä? Perinteisen eheyttämisen ongelmathan ovat vaatimuksena myös tiedonalalähtöiselle eheyttämiselle? Tämä ehkä jää kirjoituksessa hieman epäselväksi.

Itselleni herää tietysti kysymys ainedidaktiikan ymmärtämisestä teoreettisena kysymyksenä. Sitä itse viime vuosina pohtineena saman laitoksen tohtorikoulutettavana olisi kiinnostavaa kuulla lisää laajasti tutkitun eheyttävän opetuksen ja tämän uuden avauksen eli tiedonalalähtöisen eheyttämisen eroista ja yhtäläisyyksistä niin koulun oppiaineiden tuntijaon, perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden kuin käytännön koulutyönkin kannalta. Aiemman merkintäni Ainedidaktiikka I ja Ainedidaktiikka II tuntuisivat myös asemoituvan mielenkiintoisesti tämän eheyttämiskeskustelun kanssa.