Hain yliopistomme rehtoriksi marraskuussa 2017 – siksi tässä pitkän akateemisen matkani varrelta valikoima kirjoittamiani (yliopisto)poliittisia artikkeleita ja kolumneja. Monet niistä edelleen ajankohtaisia. Joitakin esille nostamiani ongelmia on ratkaistu – mutta monissa asioissa on vielä paljon tehtävää
Yliopistojärjestelmämme tienhaarassa (HS 4.2.2006)
”Edessä on isoja ongelmia, jotka väistämättä heijastuvat koulutussektoristaan ylpeään suomalaiseen yhteiskuntaan.”
Arvoitus: mikä instituutio?
Tehdään isoja rakenteellisia, toiminnallisia ja henkilöstöä koskevia uudistuksia lyhyellä aikavälillä. Uudistuksiin ei valmistauduta ajoissa ja huolellisesti.
Toimintaa arvioidaan jatkuvasti – ilman, että sillä on vaikutuksia resursseihin. Jatkuvaa tuottavuuden kasvua ei palkita.
Ohjeet muutoksista ja uudistuksista ovat epäselviä. Johtohenkilöstön rekrytoinnissa käytetään eri kriteerejä kuin mitä heidän todellinen työnkuvansa on.
Suuri osa henkilöstöstä ei tee sitä työtä, jossa he ovat parhaita (ja joita hoitamaan heidät on myös valittu). Suuri osa henkilöstöstä on lyhytaikaisissa työtehtävissä ilman urakehityksen mahdollisuuksia.
Työaika menee kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä rekrytoinnissa painotettiin – lyhytaikaisissa työsuhteissa usein palkan tai rahoituksen jatkon varmistamiseen.
Myös vakinaisen henkilöstön on haettava jatkuvasti rahoitusta organisaation ulkopuolelta varsinaisten työtehtävien, kuten tutkimuksen, hoitamiseen.
Vastaus on: suomalainen yliopistolaitos.
Maamme yliopistoissa on kuluvan vuoden aikana sisäänajettu sekä isoa tutkinnonuudistusta (niin sanottu Bologna-prosessi) että uutta palkkajärjestelmää.
Viimeisen vuosikymmenen aikana myös tulosohjauksen ideologia on ajettu instituutioon, jossa sitä on ilmeisen vaikea soveltaa.
Huikeasti kasvanut tutkintojen määrä – samaan aikaan kun opettajien määrä on pysynyt lähes samana – ei kasvata yliopistojen resursseja. Seurauksena on laadun heikentyminen määrän kustannuksella ja akateemisen kutsumustyön mielekkyyden kyseenalaistaminen.
Edessä on isoja ongelmia, jotka väistämättä heijastuvat koulutussektoristaan ylpeään suomalaiseen yhteiskuntaan.
Ratkaisut moneen yllä esitettyyn ongelmaan löytyvät suhteellisen helposti, ja maassa on myös rahaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Seuraavaksi joitakin ehdotuksia tilanteen muuttamiseksi.
Suuri osa kilpailutetusta rahoituksesta annetaan suoraan ainelaitoksille. Akateemisen urakehityksen niin sanottu Tenure-Track -järjestelmä rakennetaan tutkijakoulutettavista professoreihin.
Kaikille karsinnan jälkeen valituille jatko-opiskelijoille järjestetään kunnollinen ohjaus ja rahoitus (rahoitus on käytännössä olemassa tutkimushankkeissa, tutkijakouluissa ja apurahajärjestelmässä).
Vanhoista hierarkkisista virkanimikkeistä luovutaan. Yliopistossa on opiskelijoita ja opettajia (jotka tutkivat), meritoituneimmat ja laadukasta tutkimusta tekevät tohtorit voivat saada professorin nimikkeen – jos siitä haluaan pitää kiinni – ja ansioihin perustuva palkkahaitari otetaan käyttöön.
Akateemisista ja hallinnollisista johtotehtävistä maksetaan kunnollinen korvaus, ja johtotehtävissä olevat akateemiset vapautetaan suureksi osaksi, ei kuitenkaan kokonaan, esimerkiksi opetustyöstä.
Tutkimuksellinen sapattivuosi -järjestelmä otetaan käyttöön tai tutkimusjaksot rakennetaan muulla tavalla opetusperiodijärjestelmän sisään.
Yliopiston autonomia taataan nykyistä paremmin, ja yliopistolaitos irrotetaan hallinnollisesti muualla julkisella sektorilla jatkuvasti tehtävistä huonosti suunnitelluista ja hallitsemattomista reformeista.
Opiskelijat opiskelevat, ja opettajat tutkivat ja opettavat. Paremmin, tehokkaammin, mielekkäämmin ja kriittisemmin. Yliopiston perustehtävän mukaan.
Jussi Pakkasvirta, professori (mvs.), johtaja, Kehitysmaatutkimuksen laitos Helsingin yliopisto
Natinan kulttuurimme? (Yliopisto 4-2011)
Yliopistoyhteisöön on aina kuulunut kriittinen keskustelukulttuuri, jossa kyseenalaistetaan myös omaa instituutiota. Yliopistojen toiminnassa on aina parantamisen varaa, ja organisaation on pystyttävä arviomaan itseään kriittisesti.
J.V. Snellman erosi Helsingin yliopistosta vuonna 1839, kun ei saanut opettaa haluamallaan tavalla. Tutkinnonuudistuksia on pyritty kaatamaan ja hallintorakennuksia ja ylioppilastaloja on vallattu. Maailman yliopistoissa autonomiaa on puolustettua myös armeijan kampusinvaasioita vastaan, kuten El Salvadorissa 1980-luvulla. Muistan hyvin nämä taistelut, ja monissa olin itsekin mukana.
Joskus kritiikissä on myös turhaa natinaa. Tukija saattaa kirjoittaa tuohtuneena, kuinka ”nykyinen yliopistopolitiikka ei erityisesti arvosta x tai y tyylistä tutkimussuuntausta tai analyysityyliä”. Tällaisien kritiikin kohdalla kannattaa kuitenkin valpastua. Miksi yliopisto tai joku politiikka ei ”tue” jotain? Kuka, missä ja mitä? Yliopistossa on edelleen ihan siedettäväpalkkaisissakin töissä paljon ihmisiä, jotka saavat aivan vapaasti tutkia mitä haluavat – ja etsiä hankkeilleen resursseja, vapaassa kilpailussa.
Nurinan sijaan kannattaisikin koota tutkimusryhmiä, suunnitella hankkeita ja verkostoitua uusiin suuntiin. Tehdä sitä yliopistolaisen perustyötä: keksiä, miettiä, tutkia – ja vaikuttaa.
Välillä voi myös pysähtyä ja ajatella, että yliopistoni on upea paikka, jossa saa pohtia yhdessä, keskustella, debatoida sekä kuunnella mainioita kotimaisia ja kansainvälisiä vierailijoita. Istua ja lukea kirjastojen rauhassa (tai käyttää niissä verkon kautta yliopistoon hankittuja − ja kalliisti maksettuja − materiaaleja).
Helsingin yliopiston kaltaiset yliopistot ovat harvinaisia metropoliyliopistoja. Opintoja tuetaan, ja myös jatko-opiskelu on ilmaista – monet jatko-opiskelijat saavat lisäksi ilmaisen työpisteen siihen liittyvine etuineen.
Helpommin ymmärrettävä kritiikki liittyy yliopistoihin työnantajina. Vakituista tai edes pitkäaikaista työtä ei ole aina tarjolla kaikille halukkaille. Moni akateeminen elää ikävässä pätkätöiden viidakossa. Tutkimustyö on kuitenkin usein valitettavan projektiluonteista. Eikä projekteihin palkattuja ihmisiä voida kaikkia vakinaistaa − ellei yliopistojen perusbudjetteja jollain taikatempulla kaksinkertaisteta.
On myös totta, että nuoria tutkijoita on saatettu rekrytoitu akateemiselle uralle liian ruusuisin tulevaisuudenkuvin. Olisikin parempi kertoa rehellisesti, että jos hankkii asunnon moottoritien varrelta, ei voi heti alkaa valittaa liikennemelusta.
Apurahalla tutkivien kohdalla monet yllä kuvatut asiat vielä moninkertaistuvat. Suuri osa yliopistoissa tällä hetkellä vakituisissa työsuhteissakin olevista on joskus tutkinut pelkän apurahan turvin.
On harmillista, että monet lahjakkaat ihmiset eivät ilman epävarmuuden hetkiä tai raakaa taistelua löydä akateemista pysyvää oksaansa. Pelkkä valitus ei kuitenkaan tällöinkään yksin auta. Jos on heikolla oksanpätkällä, pitää vain jaksaa ponnistella hankkeiden suunnittelun ja keksimisen kimpussa. Sama koskee vakituisia paksulla oksalla istujia. Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta nyky-yliopistossa lähinnä opetetaan – ja tehdään kirjoituspöytätutkimusta. Se ei oikein riitä.
Yliopiston johtotehtävissä toimivan näkökulmasta on selvää, että jos yllä kuvaillut ongelmat olisi helppo ratkaista, niin olisi jo tehty. Kriittisen akateemisen yhteisön perinteinen natinan kulttuuri onkin erityisen hankala johtamisen näkökulmasta. Strategiakyselyissä on peräänkuulutettu johtajuutta – samaan aikaan sitä vaaditaan, mutta myös voimakkaasti vieroksutaan.
Kesällä luin HS kuukausiliitteestä (7/2011) Seija Sartin artikkelin ”Poispilatut”. En sano, että se kuvaisi yliopistoa, mutta joku siinä kyllä aidosti osui yhteiskuntamme yhteen. Tunnistin itseänikin. Itsekriittisesti.
Jussi Pakkasvirta
politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, Helsingin yliopisto
Kaneja, lampaita ja susia (Yliopisto 56/2008)
Minua pyydettiin protestiehdokkaaksi Helsingin yliopiston kanslerinvaaliin. En lähtenyt. Olisi pitänyt. Uuden yliopistolain tiimoilta käydään suurta yhteiskunnallista keskustelua.
Yliopistolaitosta on viime aikoina muutettu, kilpailutettu, arvioitu, laadutettu, tehostettu ja rahastettu hurjalla vauhdilla. Akateemisia on viety kuin kanilaumaa korvista. Ja kanithan eivät edes vikise.
Yliopistojärjestelmä on muuttunut pitkän historiansa aikana. Muutoksia on syytä tehdä silloin tällöin, ja aika ajoin on tärkeää katsoa kriittisesti peiliin. Saattaa olla esimerkiksi järkevää yhdistellä samankaltaisia yksikköjä rakenteellisesti isomman katon alle. Yhteistyössä on voimaa − niin tieteiden rajoilla kuin yliopistojen välilläkin. Autonomista yliopistolaitoksen sisältä lähtevää rakenteellista muutosta ja yhteistyötä on syytä tehdä koko ajan.
Nykyhetkessä monia muutoksia tehdään kuitenkin aivan turhaan. Usein muutoksilla on myös ideologisia ja poliittisia päämääriä. Lyhyen tähtäimen rahastaminen ja siihen liittyvä keinotekoinen tehokkuusajattelu on vallitseva ideologia. Tällä ideologialla on hegemoninen asema.
Muutama vuosikymmen sitten opiskelijat reagoivat − joskus ehkä liiankin paljon ja kaikkeen. Nyt yliopistolaiset tuntuvat elävän poliittisesti passiivista ja fragmentoitunutta hetkeä. Tuhatvuotisen akateemisen instituutiomme paras henki tuntuu tukehtuvan. Jupinoita kuuluu, mutta barrikadeja ei rakennu. Ei ylioppilastaloilla, ei laitoksissa, ei tiedekunnissa, ei konsistoreissa.
Syytä olisi. Meidän yliopistolaisten olisi taas astuttava muutoksen ideologeiksi ja johtajiksi. Demokraattisesti ja omaamme enemmän luottaen. Meillä on parhaat asiantuntijat, käyttäkäämme itseämme enemmän. Autonomian vahvistamista ei voi olla se, että toteutamme lammasmaisesti ulkoa tulevia määräyksiä. Kun yhteistä poliittista tahtoa periaatteessa edustava julkinen sektori hellittää pikkuriikkisen kontrolliaan − eli alistuu vallitsevan hegemonian henkeen − vapautuneeseen tilaan tulee tietysti muita. Yliopistolaitoksen haaskalla on nyt useita lisäarvoa saalistavia susia.
***
Ennen vanhaan yliopisto oli kuin kone, johon laitettiin resursseja, ja sijoitetut resurssit tuottivat tietoa. Nyt yliopistosta halutaan kone, jonka tiedosta etsitään nopeasti ja tehokkaasti rahaa.
Tuottaakseen toivottua tulosta kone kuitenkin tarvitsee huoltoa ja energiaa. Samalla on tärkeää muistaa, että parhaassa tiedon perinteessä kaikki tieto on arvokasta. Emme voi tietää milloin esimerkiksi hieroglyfi-tekstin ratkaiseminen tai yhteiskunnallisen liikkeen analyysi tuottaa taloudellista(kin) hyötyä. Tieteelliseen tiedon tuottamiseen sijoittaminen voi olla riskihanke. Tavalla tai toisella sijoitus silti aina maksaa itsensä: tietona, oppimisena tai… innovaationa.
Nykypolitiikassa konservatiivinen tuntuu yllättävän radikaalilta. Vanhan säilyttäminen on arvokkaampaa kuin kaikenlaisten muotisuuntausten perässä hötkyminen. Ministerit ja hallitukset vaihtuvat, uusia direktiivejä ja innovaatio-oppeja tulee koko ajan. Meidän ei silti tarvitse totella pyörän uudelleen keksijöitä − varsinkin kun renkaista tuntuu amatöörien käsissä tulevan soikeita tai muuten vaan toimimattomia.
Vielä 1990-luvun alussa yliopisto-opettajilla oli aikaa ajatella, lukea, miettiä ja tutkia. Nyt tutkimusta voi tehdä käytännössä vain ja ainoastaan ulkopuolisella rahoituksella. Olemme juuri selviytyneet huonosti meillä sovelletusta tutkinnonuudistuksesta, uudesta palkkajärjestelmästä sekä opetuksen, tutkimuksen ja laadun arvioinnista. Tulosta on syntynyt ja tehokkuus on kasvanut, mutta millä hinnalla? Onko laatu edes parantunut, jos sitä mitataan kokonaisvaltaisesti? Ja… surkuhupaisaa, kaiken ajatteluajan vieneestä ”parantuneesta” tuloksesta ei käytännössä edes palkita.
Turhanpäiväiset muotimuutokset eivät uuteen yliopistolakiin lopu. Suunnittelijat ja koulutuskonsultit suunnittelevat itselleen taas uusia töitä ja laittavat professorit ja yliopistonlehtorit tekemään nämä työt. Uusliberaalit new public management -hankkeet tulevat varmasti jatkumaan. Uusi yliopistolaki antaa näille pelottavan otollisen kasvualustan.
Herätkäämme! Tehkäämme omat asiamme paremmin. Ei anneta niitä muiden hoitoon. On varmaa, että suurimmalle osalle meistä Alma Mater on yhä rakas. Jos emme sitä pian pelasta, sitä ei enää tunnista. Ja tuntematonta on vaikea aidosti rakastaa.
Jussi Pakkasvirta
Virkasuhteinen (?) dosentti ja yliopistonlehtori
Lukukausimaksut voivat tahrata Suomen brändiä (HS 7.3.2016)
Korkealaatuinen ja maksuton koulutus on luonut maineen, josta olisi syytä pitää kiinni.
Kaikki suomalaiset yliopistot ovat kansainvälisissä vertailuissa maailman 500 parhaan joukossa, kun mukana on yli 16 000 yliopistoa.
Rankinglistat mittaavat yleisesti yliopistojen tutkimustulosta ja tutkimuksen vaikuttavuutta. Näitä ilmentävät esimerkiksi vertaisarvioidut julkaisut ja viittaukset niihin sekä merkittävät tiedepalkinnot.
Yliopistojen tehokkuutta on myös se, mitä rahalla saadaan – siis se, paljonko koulutus yhtäältä maksaa ja toisaalta antaa yhteiskunnalle. Jos kansainväliset rankinglistat ottaisivat laadun ja hinnan suhteen huomioon, suomalaiset yliopistot nousisivat vielä selvästi nykyistä paremmille sijoille.
Pohjoismaiset yliopistot ovat olleet pitkään julkisia, eivätkä ne ole perineet lukukausimaksuja. Nyt myös Suomi on seuraamassa Tanskan ja Ruotsin hiljattain valitsemaa mallia, jossa lukukausimaksuilla pyritään hankkimaan varoja yliopistoille. Koulutuksen maksullisuutta ajetaan Suomessa monin keinoin – sekä yliopistojen sisäisten että ulkopuolisten paineiden vuoksi.
Muut Pohjoismaat ovat kerryttäneet kokemuksia uudistuksesta vasta lyhyen ajan, mutta koulutuksen kaupallistamisessa on ollut ongelmia ja ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä on vähentynyt.
Maksuttomuus on perinteisesti ollut pohjoismaisten yliopistojen valtti. Pohjoismaat on tunnettu korkealaatuisesta mutta edullisesta koulutuksesta, ja aiemmin tämä kirkas ja helposti esitettävä brändi on vedonnut ulkomaalaisiin opiskelijoihin Pohjoismaiden suurehkoista elinkustannuksista huolimatta.
Vuoden 2017 alussa uusi lainsäädäntö tekee mahdolliseksi lukukausimaksujen perimisen EU- ja Eta-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta, ja yliopistomme ovat innokkaasti hyödyntämässä tätä mahdollisuutta. Lukukausimaksut on nähty tärkeänä tulevaisuuden voimavarana, kun tutkimuksen ja koulutuksen valtionrahoitus on – vuonna 2010 toteutetun yliopistouudistuksen lupauksista huolimatta – ollut laskussa.
Ryhtymällä kansainväliseen kilpaan maksullisessa koulutuksessa suomalaiset yliopistot hyppäävät uuteen ja kovaan kilpasarjaan, jossa on vahvoja perinteisiä toimijoita.
Koulutusta hyvin suunnittelemalla ja valmistelemalla markkinoilta saattaa toki olla vallattavissa tilaa, mutta voi myös käydä niin, että odotukset eivät täyty.
Vaarana on, että Suomi alkaa näyttää entiseltä koulutuksen suurvallalta. Hyvillä Pisa-tuloksilla ratsastaminen alkaa käydä aiempaa vaikeammaksi – tehdyt koulutusleikkaukset näkyvät väistämättä kaikilla koulutusasteilla.
Jo vuonna 2015 Helsingin yliopiston kansainvälisten maisteriohjelmien hakijamäärä laski selvästi, kun aiemmin maksuttomasta hakemuksen jättämisestä perittiin sadan euron korvaus. Myös keskustelut ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa osoittavat lukukausimaksujen puuttumisen olleen tärkeä syy siihen, että opiskelijat ovat halunneet tulla Suomeen.
Maksuttomuuden avulla maailmalta saadaan lahjakkaita opiskelijoita, ei vain niitä joilla – tai joiden vanhemmilla – on varaa maksaa koulutuksesta.
Ruotsissa on jo nähty tapaus, joissa ulkomaalainen opiskelija on valittanut oikeusteitse maksullisen opetuksen huonosta laadusta. Tällaiset uutiset ovat yliopistobrändeille erittäin haitallisia.
Jos lukukausimaksuilla halutaan vahvistaa yliopistojen taloutta, solidaarisempi tapa olisi periä kaikilta opiskelijoilta pieni lukukausimaksu. Tällä päästäisiin vähintään samoihin tuloihin kuin EU- ja Eta-maiden ulkopuolisia opiskelijoita laskuttamalla, eikä raha jäisi esimerkiksi apurahajärjestelmän hallinnointiin. Lukukausimaksuilla saadut varat voitaisiin käyttää aidosti opetuksen parantamiseen.
Ulkomaalaisille opiskelijoille asetetut lukukausimaksut vähentävät heidän määräänsä Suomessa. Se olisi Suomen kansantalouden etujen vastaista. Suomalaisten yliopistojen kannattaisikin kirkastaa perinteistä laadun ja edullisuuden yhdistävää brändiään. Pohjoismaisen yliopistomallin menestysmahdollisuudet eivät ole ratkaisevasti muuttuneet.
Pahimmassa tapauksessa muutokset johtavat siihen, että halvasta ja hyvästä yliopistokoulutuksestamme tulee kallista ja keskinkertaista.
Jussi Pakkasvirta
Kirjoittaja on alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.
Akateeminen rekrytointi on vaikea laji (HS 23.2. 2017)
Silti väitän, että omassa yliopistossani tehtäviin saadaan henkilöitä selkein säännöin ja käytännöin – myös reilusti valittujen asiantuntijoiden ja tunnollisesti toteutettujen ansioiden vertailujen kautta.
Jaana Haapasalo esitti ankaraa kritiikkiä yliopistojen rekrytointikäytäntöjä kohtaan. Pitkähkön rekrytointikokemuksen valossa Haapasalon syytteet tuntuvat kohtuuttomilta .
Kirjoituksesta löytyy tunnistettavia ongelmia. Silti väitän, että omassa yliopistossani tehtäviin saadaan henkilöitä selkein säännöin ja käytännöin – myös reilusti valittujen asiantuntijoiden ja tunnollisesti toteutettujen ansioiden vertailujen kautta.
Akateemisessa työympäristössä vallitsee ankara kilpailu. Hyvin koulutettujen, lahjakkaiden ja taitavien joukossa parhaiden valinta ei ole helppoa. Siksi on tärkeää, että valintaprosessit ovat selkeitä ja avoimia – erityisesti, kun kyseessä on pääosin julkinen sektori.
Täysin aukotonta ja totaalisen objektiivista rekrytointiprosessia on erittäin vaikea toteuttaa. Tehtäviin valittujen joukossa on lähes poikkeuksetta enemmän hyviä kuin on mahdollista ottaa.
Kansainvälistyneet akateemiset rekrytointiprosessit ovat monimutkaisia, ja esimerkiksi esteellisyyskysymyksiä omassa yliopistossani noudatetaan jopa ylitiukasti. Professorien tehtävien valmisteluryhmissä on yliopistossani viisi professoria, jolloin myös erilaiset paradigmat tulevat rekrytointikeskusteluissa usein esille.
Asiantuntijoiden valintaan vaikuttaa myös se, miten heitä saadaan näihin aikaa vieviin ja hankaliin tehtäviin. Aina ei saada, eikä aina saada parhaita, mutta lähes aina kuitenkin riittävän hyvät. Kokemukseni mukaan viiden viime vuoden aikana rekrytoinneissa on menty selvästi parempaan suuntaan.
Se, että yliopistoissamme 2010-luvulla olisivat vallalla korruptio, akateeminen vehkeily ja hyvä veli -verkostot, kuulostaa populistiselta ylilyönniltä. Akateemisessa rekrytoinnissa ollaan juuri näissä asioissa huomattavasti tarkempia kuin monella muulla alalla.
Jussi Pakkasvirta
alue- ja kulttuurintutkimuksen professori
Tutkijat haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin (HS 15.10.2014)
Viime aikoina moni on vaatinut tieteelliseen tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Tietoverkosta helposti saatavan tiedon sulattaminen haastaa myös poliittisen päätöksenteon. Kun nopeus on muodikasta ja tehokkaan näköistä, ei poliittisissa keskusteluissa usein osata suhtautua kriittisesti informaation taustoihin ja edustavuuteen.
Emerituskansleri Kari Raivio on työstänyt valtioneuvoston kanslialle selvitystä päätöksenteon neuvonannosta. Myös Tieteen tiedotus ry:n Tiedebarometri osoittaa, että suomalaisten vahvan enemmistön mielestä päätöksenteon olisi pohjauduttava tieteelliseen tietoon.
Raivion selvitys liittyy valtion tutkimusrahoituksen uudistukseen. Resursseja siirretään Suomen Akatemian hallinnoimaan strategiseen tutkimukseen. Myös perustutkimusta suunnitellaan siten, että se tukisi paremmin päätöksentekoa. Sama suuntaus näkyy myös EU:n massiivisen Horizon 2020 -tutkimusohjelman runkona olevissa ”suurissa haasteissa”, joita Suomen Akatemia nimesi jo vuonna 2011.
Tulevaisuuden ongelmien tieteelliseen tietoon perustuva ennakointi on olennainen poliittisen päätöksenteon perusta. Kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta tai väestön ikääntymisen haasteista. Jo havaittavissa olevien ongelmien ratkaisematta jättäminen aiheuttaa sekä riskejä että kuluja yhteiskunnille ja vaikuttaa elämänlaatuun sekä paikallisesti että globaalisti.
Selvityksissä välähtelee myös poliitikkojen ja vaikuttajien kritiikki ”päivystäviä dosentteja” kohtaan. Toisaalta päivävirrassa liikkuva media perinteisesti etsii jostain tutkijan, joka vahvistaa toimittajan selvitystyön. Dosentteja ei voi tästä syyttää, pikemminkin mediaa itseään – joka joko haluaa kaksi vastakkaista mielipidettä tai tutkijan vahvistuksen usein itsestään selvälle asialle.
Yliopistojen tutkijat pitävät yhteiskunnallista vaikuttamista luontevana ja tärkeänä. Kilpaillussa tutkimusmaailmassa on silti tehtävä päivittäin ajankäytön valintoja. Tutkimusrahoituksen jatkuva haku syö kohtuuttomasti parhaiden tutkijoiden aikaa. Uudet rahoitusinstrumentit, joita luodaan esimerkiksi Suomen Akatemian yhteyteen perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, virittävät aktiivisesti yhteiskunnallisiin haasteisiin tarttuvat tutkijat taas yhteen lisähakuun.
Tutkijat toimivat asiantuntijoina ohjelmien suunnittelutyössä – ja toiset hankkeiden arvioijina. Tämäkin vie aikaa. Olisi tärkeää, että Suomen Akatemian päätöksentekoa tukevien tutkimushankkeiden haku ja arviointi pystyttäisiin hoitamaan nykyisten hakuprosessien yhteydessä – esimerkiksi sähköisen lisälomakkeen muodossa. Näin saataisiin konkreettisesti tutkijoille lisäaikaa vaikkapa juuri yhteiskunnallisen päätöksenteon tukemiseen.
Raivion selvityksessä on monia mainioita ja konkreettisia näkökulmia. Pahimmassa tapauksessa ideoista voi syntyä uusi hallinnollinen rakenne, jossa tiedeasiantuntijoista tulee epätarkoituksenmukaisia tiedon suodattajia. Tehtävä ei nimittäin ole helppo. Joidenkin korvissa päättäjien tarpeita palveleva tiedeanalyysiyksikkö saattaa kuulostaa myös orwellilaiselta.
Jussi Pakkasvirta
politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, Helsingin yliopisto
Yliopistouudistus liittyy tiukasti politiikkaan HS 25.5.2014
Henrikki Tikkanen tarttui Vieraskynässään (HS 21. 5.) rakentavalla ja kriittisellä otteella yliopistouudistuksen ongelmiin.
On totta, että strategista johtajuutta tarvitaan, kun yritetään päästä irti vanhoista ja monin tavoin kankeista toimintatavoista.
Samalla on hyvä muistaa, että yliopisto on instituutiona paljon valtioita vanhempi. Yliopistolaitos on kestänyt vallankumouksia ja talouskriisejä – ja uskomattoman määrän toinen toistaan kiihtyvällä vauhdilla seuranneita uudistuksia. Turnauskestävyyttä on varmasti parantanut se, että ihan kaikissa asioissa ei aina hötkyillä liikaa. Sekin voi olla strategista pitkän aikavälin johtajuutta.
Viimeisimmän yliopistouudistuksen suurin kipukohta on ollut samaan aikaan osunut taloudellinen laskukausi. Yliopistoissa on ollut kyllä leikattavaa ja rakenteita on muokattu, mutta ankara kuuri on kestänyt nyt liian pitkään.
Toimintaa leikkaava strateginen johtajuus on yliopiston kaltaisessa organisaatiossa harvinaisen kova laji. On vaikeaa samaan aikaan sekä palkita erinomaisuudesta että varmistaa kokonaisvaltaisesti riittävä laatu.
Myös ulkoiset paineet ovat kovat. Perustehtävien lisäksi yliopistojen on oltava koko ajan ketteriä, työelämäorientoituneita, vaikuttavia, moneen suuntaan vastuullisia ja lähes kaikkia yhteiskunnan sektoreita palvelevia. Vaikka parasta tulosta tekeville pyritään takaamaan resurssit ja tutkimisen rauha, on ylläpidettävä myös laaja-alaista perustehtävien kirjoa. Ei myöskään voida tietää etukäteen, mikä tieteenala tekee merkittävät uudet löydöt – ja on tieteenaloja, joita ei yksinkertaisesti voi lakkauttaa.
Yliopistoissa ei myöskään ole lähdetty laajoihin irtisanomisiin, toisin kuin esimerkiksi monella teollisuuden alalla.
Tikkasen mukaan strategisen muutoksen avainhenkilöitä ovat laitosten johtajat ja professorit. Näin on toki yksittäisten yliopistojen sisäisessä maailmassa. Pienessä maassa pitäisi kuitenkin katsoa resursseja yksittäisten yliopistojen yli ja tarkastella koko yliopistokenttää.
Jos yliopistot eivät erikoistu, parhaita palkitsevia muutoksia ei voi tehdä kunnolla ja nopeasti. Jos koulutuksen ja tutkimuksen pienessä suurvallassamme olisi vaikka vain kuusi yliopistoa, maailman sadan parhaan yliopiston joukossa voisi Suomessa olla yhden sijaan muutama muukin.
Maassa, jossa pääosa ohjaavasta rahoituksesta tulee valtiolta, yliopistorahoitus on politiikkaa, joka ei riipu vain laitosten johtajista, dekaaneista tai rehtoreista.
Apurahatutkijoiden asema ei parane lakia muuttamalla (HS 24.3.2012)
Forsberg Ulla-Maija, Mauranen Anna, Jussi Pakkasvirta
Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (HS Mielipide 20.3.) tarttui apurahatutkijoiden asemaan. Helsingin yliopiston näkökulmasta on korjattava muutamia hänen väitteitään.
Apurahatutkijoiden asemaa on parannettu yhteisillä pelisäännöillä ja tekemällä yliopiston tiloissa työskentelevien apurahatutkijoiden kanssa sopimukset. Apurahan turvin työskentelevät tutkijat osallistuvat yliopistojen opetukseen. Heille maksetaan tästä tuntiopetuksena toisin kuin työsuhteisille tutkijoille. Helsingin yliopisto ei teetä apurahatutkijoilla lainvastaista ilmaista työtä työtilan vastineeksi.
Suurin osa apurahan turvin tutkimusta tekevistä Alanko-Kahiluodon esiin nostamista tutkijoista on jatko-opiskelijoita, joiden tehtävänä on opiskella ja tutkia. Väitöstutkimukseensa he saavat yliopistolta opetusta ja ohjausta, kirjasto- ja atk-palveluja, laboratorioita ja muuta tutkimukselle välttämätöntä fyysistä ja henkistä infrastruktuuria. Väitöskirja ei siis synny tyhjästä, jolloin sen tuottamat ”tulospisteetkään” eivät ole vain apurahan tuottamia.
Yliopistot eivät halua karkottaa tutkijoita, saati sisään otettuja jatko-opiskelijoitaan. Useat jatko-opiskelijat saavat työsuhteisen tutkijakoulupaikan, monet apurahaa, ja jotkut opiskelevat ja tutkivat ilman rahoitusta. Helsingin kampusten yhteistilat ovat jatko-opiskelijoiden käytössä. Kaikille ei voida osoittaa henkilökohtaisia työtiloja.
Helsingin yliopisto ei voi painostaa yksityisiä säätiöitä, jotka antavat merkittävää tutkimusrahoitusta yksityishenkilöille. Yliopiston johto on esittänyt useissa yhteyksissä, että säätiöt voisivat hakemusten perusteella kohdentaa varoja yliopistolle, joka ottaisi sitten tutkijat työsuhteisiin ja tiloihinsa. Tällöin rahoitusta saaneiden tutkijoiden asema paranisi – mutta samalla määrä vähenisi.
Tämä olisi yksi keino saattaa kaikki yliopistossa tutkimustyötä tekevät samankaltaiseen asemaan – ja tehokkaampi kuin Alanko-Kahiluodon ehdottama yliopistolain muutos. Jotkut säätiöt tekevätkin jo näin. Asia riippuu kuitenkin edelleen säätiöiden ja lahjoittajien tahdosta.
Kahiluodon huoli tutkijanuran ongelmista on aiheellinen, mutta kysymys ei ole yliopistolaista vaan resursseista ja niiden kohdentamisesta – tilanteessa, jossa hallitus pohtii leikkauslistoja.
Sopiiko markkinatalouden malli julkiselle sektorille? (HS 16.10.2006)
”Virkamiesten puheista paistaa, etteivät he ymmärrä, mitä liike-elämästä lainatut käsitteet ja ideat tarkoittavat alkuperäisessä ympäristössään eli markkinoilla.”
Arppe Antti, Arppe Tiina, Pakkasvirta Jussi, Vainio Martti
Runsaat 30 vuotta sitten Nobel-palkittu amerikkalainen fyysikko Richard Feynman varoitti sortumasta rahtikultti-tieteeseen. Feynmanin mukaan tällaisessa tieteessä noudatetaan tieteenteon ulkoisia muotoja, muttei säännöllisesti kyseenalaisteta saatuja tuloksia ja niiden pohjalta rakennettuja teorioita.
Feynman viittasi Tyynellä valtamerellä länsimaisten löytöretkeilijöiden jäljiltä syntyneisiin kultteihin, joissa paikalliset uskoivat saavansa saarilla käväisseiden länsimaalaisten materiaalista hyvää apinoimalla pilkuntarkasti ”rituaaleiksi” tulkitsemaansa länsimaalaisten toimintaa sekä näiden käyttämiä rakennelmia ja varusteita.
Suomalaisessa julkishallinnossa liike-elämästä ja vapaasta markkinataloudesta on tullut tämän ajan rahtikultti. Johtavien virkamiesten ja heitä myötäilevien politiikkojen usko on järkkymätön: suomalaisen yhteiskunnan tuleva menestys turvataan myllertämällä yhteiskunnan toiminnot ja organisaatiot kauttaaltaan väärin ymmärrettyjen markkinatalousmantrojen mukaisiksi.
Virkamiesten puheista paistaa, etteivät he ymmärrä, mitä liike-elämästä lainatut käsitteet ja ideat tarkoittavat alkuperäisessä ympäristössään eli markkinoilla. He eivät myöskään tajua, millaisia olosuhteita ja reunaehtoja niiden toteuttamisen logiikka edellyttää.
Virkamiehet ja poliitikot kopioivat sokeasti ihannoimaltaan yksityissektorilta kerta toisensa jälkeen ”uudistuksina” toimintamalleja, arvostuksia ja käsitteitä, jotka ovat julkiselle sektorille sovellettuina tämän päivän liikkeenjohdon teorian ja käytännön irvikuvia.
”Tuottavuuden lisääminen” tarkoittaa käytännössä työtekijöiden määrän dramaattista vähentämistä samaan aikaan, kun tulosvaatimuksia jatkuvasti kasvatetaan.
”Kannustavuus” ja ”palkitseminen” tarkoittavat korkeintaan yksikköjen rahoituksen ja työntekijöiden palkkojen reaalitason säilymistä tuotosten eli ”tuloksellisuuden” pitkäaikaisesta ja jatkuvasta kasvusta huolimatta.
”Tulosohjaus” merkitsee työn tulostavoitteiden ja toteutustapojen yksityiskohtaista määräämistä. ”Dynaamisuus” ja ”laatutyö” puolestaan uusien raskaiden seuranta- ja valvontaprosessien sisäänajoa jo mittavan paperisodan päälle.
”Kilpailuttamista” ja ”ulkoistamista” esitetään ratkaisuina sinnekin, missä tarjonta on käytännössä monopolisoitunut, ja yhteiskunnan alun perin yleishyödyllisten organisaatioiden oletetaan lähtökohtaisesti tuottavan ”voittoa”, jolloin kokonaiskustannukset odotettujen säästöjen sijaan lähtevätkin kasvuun.
Kansallisesti elintärkeille yleishyödyllisille resursseille, joita ei olisi niiden kalleuden takia konsanaan yksityisesti luotu, määrätään keinotekoinen ”hinta”.
Oireellista on, että markkina-aatteen nimiin vannovista johtavista virkamiehistä harva on koskaan toiminut johtavassa asemassa tai ylipäätään missään tehtävissä yksityissektorin kaupallisissa organisaatioissa tutkimuslaitoksista puhumattakaan.
Kritiikkiä esittävät puolestaan ne, joiden luulisi riemumielin ulottavan markkinatalouden mekanismit yhteiskunnan joka kolkkaan (Björn Wahlroos, HS 5.4.).
Yliopistotutkijoina ja yrityselämässäkin toimineina olemme pohtineet ajatusleikkinä, mitä kauheaa seuraisi, jos nykyisen puolitiehen jäävän liike-elämän leikkimisen sijaan omaksuisimme vapaan markkinatalouden esikuvaksi siekailematta ja täysin rinnoin.
Entäpä jos ulkoistaisimme itsemme ja oman tutkimustoimintamme halvemman kustannustason maahan kuten Viroon? Tulosneuvotteluissa akateemisten kriteerien mukaan sovitut tutkimustavoitteet täyttyisivät.
Voisimme itse päättää, miten tutkimustyömme käytännössä järjestäisimme ja siten samalla säilyttää innovatiiviselle tutkimukselle elintärkeän toimintavapauden ilmapiirin.
Viime aikoina tämä alun perin leikillinen idea on valitettavasti alkanut tuntua entistä vähemmän vitsiltä. Nykyisen julkishallintoon ja valtion laitoksiin pesiytyneen suuntauksen vaarana on, että se ohjaa keskittymään sisällön ja laadun sijasta muotoon ja määrään, jotta seuraavan ”viisivuotiskauden” viralliset tavoitteet saavutettaisiin.
Yhtä lailla uhkana on, että kiristyvän valvontailmapiirin seurauksena ulkomaille pakenevat ne, jotka siihen vain pystyvät eli nuorimmat ja pätevimmät. Tätä menoa heidän paluustaan ei liene pelkoa.
Onko Suomen etujen mukaista, että yritykset sijoittavat ulkomaille, eivätkä anna osinkoja kotimaahan? (HS 28.2.2016)
Jussi Pakkasvirta ja Markku Kuisma
Pääministeri Juha Sipilä (kesk) on luvannut panna valtion taseen töihin Suomen uuden nousun vauhdittamiseksi.
Ajatus on mainio. Oikein toteutettuna se avaa myönteisiä näkymiä ja parantaa niitä vahvuuksia, joita Suomella kaikesta marinasta huolimatta on.
Pääministeri ei ole vielä tarkentanut aikeitaan. Siksi kansalaisten on syytä olla varuillaan ja toivoa, ettei tarkoitus ole jatkaa aiempien hallitusten linjalla.
Lypsävien lehmien teurastus ei ole järkevää taloudenpitoa, vaikka lihan hinta sattuisikin olemaan korkea. Asia on toki toinen, jos lehmät – eli valtion tuottava omaisuus – inhottavat ja halukkaat ostajat ovat ystäviä, joita on halu miellyttää.
Tehtyjä virheitä ei saa tekemättömiksi. Historiasta oppiminen ei ole silti kielletty. Muotia se ei ole, ja vaikeaa. Silti on hyvä yrittää – jos ei kuulu ideologisiin lehmänvihaajiin. He eivät ole tehneet virheitä valtion taseita tyhjentäessään, vaan inhonsa ohjaamina.
Nyt lienee sopiva hetki pohtia vakavasti, miten pääministerin idea olisi tehokkaimmin toteutettavissa yhteiseksi eduksi.
Otamme esimerkin valtion taseen lihavimmasta päästä, Fortumista. Valtio on liudentanut yhtiön omistustaan paljon. Tämä tuskin on ollut taloudellisesti viisasta. Silti valtio omistaa edelleen pörssiyhtiöstä puolet.
Fortumilla on tiettävästi kahdeksan miljardin euron kassavarat, osin seurauksena valtion harkitsemattomasti hoitamista sähköverkkokaupoista. Tästä puolet kuuluu Suomen valtiolle, jolla on valta maksattaa miljardit osinkoina ulos osakkeenomistajille pörssisäädöksiä loukkaamatta.
Juuri nyt on paikallaan kysyä, onko Suomen etujen mukaista, että Fortumin varoja suunnitellaan käytettäväksi investointeihin ulkomailla, kuten aurinkosähköön Intiassa, eikä osingonmaksuun omistajille.
Onko Fortumilla todella muuta annettavaa maailman energiateollisuudelle kuin sähköverkoista rahastetut miljardinsa? Aurinkosähköprojektin Fortum sai tarjottuaan parhaan hinnan, ei teknologista ylivertaisuuttaan.
Fortumin kassa, väen vähennys opetus- ja tutkimustoiminnasta sekä nuorten asuntopula kasvukeskuksissa ovat osa samaa kokonaisuutta. Fortum käyttää investointeihinsa samanlaisia euroja kuin millä esimerkiksi yliopistot maksavat palkkojaan. Yhtiön miljardeista puolet kuuluu Suomen valtiolle, joka voi ohjata ne mihin tahtoo, vaikka asuntopulan poistamiseen, ja purkaa näin kasvun esteitä.
Osakemarkkinatkaan eivät näytä innostuneen Fortumin strategiasta. Jos Fortumilla olisi vahva, eduistaan kiinnipitävä omistaja, uskoisiko se yhtiön suunnitelmiin?
Fortum on investoinut miljardeja Venäjälle. Kannattaisi varmaan katsoa, tulevatko rahat takaisin ennen kuin rynnätään suuren innostuksen vallassa muualle.
Fortumia on toki syytä kehittää. Kannattava liiketoiminnan kasvu on tervetullutta niin ulkomailla kuin Suomessa. Yhtiön kannaltakin olisi silti terveellisempää investoida pääosin velalla. Kannustimet huolellisuuteen toimivat paremmin, kun ei ole kiirettä keventää ylipursuilevaa kassaa. Esimerkillä haluamme osoittaa mahdollisuuksia, joita valtion omaisuuteen ja ennen muuta sen tuottoihin sisältyy.
Valtiolla on muitakin lypsylehmiä, ja osa niistä kaivannee myös kovakätistä leikkauslinjaa. Paljolti tarpeettomaksi käynyt Suomen pankki voisi olla juuri tällainen rivakkaa rakenneuudistusta kaipaava kohde.
Arvokiinteistöjä ja tasetta kunnolla puristamalla entisestä keskuspankista olisi kanavoitavissa välineitä kotimaisiin uudistuksiin.
Toivomme pääministerin kyseenalaistavan aiempien hallitusten harjoittaman lehmänlahtauslinjan.
Jokaisella valtion osinkoeurolla on periaatteessa kevennettävissä esimerkiksi verotusta tai vauhditettavissa myönteistä kehitystä osuvin infra- ja koulutusinvestoinnein.
Rohkeaa kasvupolitikkaa tarvitaan juuri nyt. Kun velkafobia perisuomalaisena erikoisuutena tuntuu estävän hyödylliset julkiset investoinnit halvalla lainarahalla, ehkä osinkomiljardit kelpaisivat.
Kannattavia kohteita ei tarvitse kaukaa etsiä: raideliikenne sekä opetus ja tutkimus sekä pääkaupunkiseudun vuokra-asuntorakentaminen ovat tyypillisiä hankkeita, joissa viisaalla ja aktiivisella valtiolla on kannattavaa tekemistä. Myös hyvään kotouttamispolitiikkaan kannattaa juuri nyt investoida kunnolla.
Pelkästään syömäviljaksi tuloja ei ole hyvä käyttää. Työkalupakista kannattaa tyhjentää myös veroetuja ja subventioita. Ne synnyttävät pelkästään lohduttomia ja kalliiksi käyviä hallintohimmeleitä, väärää byrokratiaa ja korruptoivia rakenteita.
Yritteliäisyyttä ymmärtävä ja markkinataloutta edistävä valtio voi ja sen kannattaa tehdä jotkut asiat itse.
Euroopan unioni on syytä palauttaa rauhanprojektiksi HS 27.7.2017
EU voi edustaa maailmassa edelleen yhtä parasta 60-vuotista traditiotaan, eli demokraattista kulttuuria, jossa toisenlaisia ei alisteta, tapeta tai syrjitä.
Euroopan unioni perustettiin ideologialtaan vapaan kaupan ja liikkumisen projektina. Myös maanosaa vaivaavien sotien lakkauttaminen ja demokratian kehittäminen olivat EU:n perustamisen ytimessä. Toisen maailmansodan kauhut saivat riittävän määrän kansalaisia, talouselämää ja poliitikkoja uskomaan siihen, että rauhan oloissa vallitsevat ihmisoikeusperiaatteet saadaan toimimaan aiempia kokeiluja paremmin integraation hengessä säännellyssä markkinataloudessa.
Naton perustaminen oli yksi elementti EU:ssa mutta ennen muuta osa Yhdysvaltojen johtamaa uutta maailmanjärjestelmää. Nato oli alussa toisen maailmansodan yhden voittajapuolen ”rauhanprojekti”.
Naton historia esimerkiksi Balkanin sotien jälkeen on silti osoittanut, että Nato on myös sodan toteuttaja ja Yhdysvaltojen turvallisuusteollisuuden hanke. Erityisesti vuonna 2003 alkaneen Irakin sodan jälkeen käynnistyi prosessi, joka synnytti nykyisen terrorismin vastaisen sodan. Sillä kehotetaan EU:ta lisäämään sotilas- ja turvallisuusmenoja.
Euroopan viimeaikaiset terrori-iskut johtuvat monelta osin lännen virheistä – niin historiallisesti kuin viime aikojen virhearvioinneista. Globaalia turvattomuutta luovat konfliktit Lähi-idässä ratkeavat vain väliaikaisesti sotimalla. Kyynisesti voi myös väittää, että Yhdysvallat varmistaa sotaprovokaatioilla ja uhkakuvilla pysyvät markkinat kannattavimmille vientituotteilleen eli aseille.
Venäjä toimii osittain samalla tavalla, mutta loppujen lopuksi Venäjän turvallisuusstrategia kymmenen viime vuoden aikana ei ole juuri muuta kuin Naton laajentumisen estämistä vanhoilla Neuvostoliiton rajoilla – joiden perään suurvenäläisessä ajattelussa on perinteisestikin haikailtu. Euroopassa ja Yhdysvalloissa myös unohdetaan kovin helposti, että lännen suunnasta on hyökätty Venäjälle useaan kertaan 200 viime vuoden aikana.
EU voi edustaa maailmassa edelleen yhtä parasta 60-vuotista traditiotaan, eli demokraattista kulttuuria, jossa toisenlaisia ei alisteta, tapeta tai syrjitä; jossa rauha ja diplomatian keinot takaavat kestävimmän turvallisuuden.
Historia osoittaa, että ihmisryhmät, jotka pyrkivät yhteistyöhön ja toisilta oppimiseen, menestyvät parhaiten. Erilaisuutta vähän suvaitsevat kulttuurit ovat lopulta heikkoja. Siksi eurooppalaisten on syytä muistaa, että populistisilla uhkakuvilla, joita luodaan historiattomilla yksinkertaistuksilla, tuotetaan huonoa politikkaa.
Euroopan olisikin syytä juuri nyt luottaa parhaaseen traditioonsa ja esimerkiksi pyrkiä Yhdysvaltojen vaatimasta kahden prosentin puolustusmenosta kohti yhtä prosenttia. Tuo valtava summa rahaa pitäisi käyttää kestäviin rauhanponnisteluihin ja suurten globaalien ongelmien kuten ilmastonmuutoksen torjumiseen.
EU onkin syytä palauttaa rauhanprojektiksi. Oikeistopopulismin torjunnassa menestyneet demokraattiset eurooppalaiset liikkeet voivat reilusti olla eurooppalaisia ja unohtaa sotavoimien kasvattamisen – Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin painostuksesta ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin provokaatioista huolimatta.
Näin myös tuotetaan kestävää turvallisuutta – integraation, demokratian, erilaisuuksien suvaitsemisen ja ihmisoikeuksien hengessä – ja edistetään parhaiden länsimaisten arvojen menestystä globaalisti.
Koko EU:n laajuinen äänestys toimisi paremmin (HS 16.6.2005)
”Nyt tiedämme jotain Ranskasta, Hollannista ja briteistäkin. Eurooppa kokonaisuudessaan on kuitenkin edelleen demokraattisesti mittaamatta.”
Immanual Wallerstein – yksi aikamme tunnetuimmista yhteiskuntatieteilijöistä – on esittänyt kirjassaan ”The End of the World As We Know It” näkemyksen 2000-luvun isoista sosiaalisista kysymyksistä ja konflikteista.
Wallersteinin mukaan eteemme avautuu kolme suurta ongelmaa: köyhän Etelän ja rikkaan Pohjoisen konflikti, maailman johtavien talousblokkien – maaryhmien kuten EU:n ja esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan – kilpailukonflikti ja kysymys siitä, mihin suuntaan tulevaisuuden yhteiskuntia aletaan kehittää.
Viimeinen kysymys koskee sitä, kumpaan suuntaan kehityksen tulisi tapahtua akselilla liberaali talouspolitiikka vastaan keynesiläinen markkinoita ohjaava ja sääntelevä talous, jota voitaisiin nimittää myös hyvinvointiajatteluksi.
Keskustelu ja äänestykset EU:n uudistuksesta asettuvat wallersteinilaisessa visiossa maailman tulevaisuuden suunnan ja blokkien kamppailun yhteyteen – vaikka maailman suurin ongelma, etelä-pohjoinen -kysymys myös varjostaa taustaa.
Eräs ”voittaja” Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä oli nykyisenlaista hyvinvointiyhteiskuntaa puolustava ja uusliberalistista ”talousmainstreamia” vastustava vasemmisto.
Toinen ”voittaja” oli kansallisvaltion ja oman kansakunnan pyhyyden nimiin vannova, kaikkea vierasta – myös Itä-Eurooppaa – ja ennen muuta siirtolaisuutta vastustava radikaali tai perinteinen oikeisto.
Näiden voittajien epäpyhä ja kaiken todennäköisyyden mukaan myös toimimaton hetkellinen liittoutuminen osoittaa, miten vaikeasta asetelmasta Euroopan tulevaisuuden kohdalla on nyt kysymys.
Jos puhtaasti taloudellisen näkökulman – keynesiläisyys vastaan uusliberialismi – irrottaa perustuslaillisen sopimuksen yhteydestä, kyseessä on avoimen ja suvaitsevan monikulttuurisen yhteiskuntamallin ja ”etniseen” kansakuntamalliin vannovan nationalistisen vision yhteentörmäys.
Lyhyesti sanottuna, joudumme katsomaan Euroopan 1900-luvun koko historiaan. Nämä eri visiot ovat törmäilleet toisiinsa maailmansodissa, niitä ennen ja niitten jälkeen.
Äänestysten häviäjät – pääosin talouden ja politiikan nykymenoa kannattava osa vasemmistosta ja avoimemman globalisaation puolesta liputtava markkinaliberalismi taustavoimineen – sopivat jo vähän paremmin yhteen.
Ainakin nämä toimijat tuntuvat jatkuvasti löytävän toisensa, ja välillä ne myös yhdistävät voimansa EU:n nimissä. Kyse on sen kaltaisesta ajattelusta ja politiikasta, jota Suomessa on edustanut muiden muassa Paavo Lipponen.
Ranskalaiset ja hollantilaiset äänestäjät muistuttavat silti, että EU:n on kyettävä olemaan muutakin kuin vain tämä etäinen, hajuton ja mauton ”mainstream”.
Mistä löytää paremmin uuden Euroopan ”hyvä” ydin? Miten ”rakastaa” EU:ta – kansallisvaltioiden yhteenliittymää, jolla ei ole kansallisvaltion edellyttämää poliittisen yhteisön sydäntä?
EU:n integraatio on poliittisuuden asteessaan erilainen kuin muut maailman talousintegraatiot ja vapaakauppasopimusalueet. EU:ssa on jotain enemmän kuin Amerikkojen Naftassa ja Mercosurissa tai Aasian ja Afrikan integraatiohankkeissa.
EU:n uudella perustuslaillisella sopimuksella tätä poliittisuutta yritettiin etsiä tai ainakin profiloida selvemmin, mutta Eurooppa osoitti taas kompleksisen ja heterogeenisen historiansa.
Ranskalaisten ja hollantilaisten enemmistö muistutti maanosamme monimuotoisuudesta. Samalla äänestettiin myös hyvinvointivaltion tilasta ja tulevaisuudesta sekä nopeaa laajentumista vastaan.
Uudenlaisen ja ehkä myös demokraattisemman EU:n suuntaan olisi kuitenkin parhaiten vienyt koko EU:n tasolla järjestetty suuntaa antava kansaäänestys. Koko EU:n laajuinen äänestys olisi myös politisoinut positiivisesti koko EU:n ideaa, luonut poliittista yhteisöä.
Nyt tiedämme jotain Ranskasta, Hollannista ja briteistäkin. Eurooppa kokonaisuudessaan on kuitenkin edelleen demokraattisesti mittaamatta.
Koko EU:n laajuista kansanäänestystä edeltävän keskustelun kuluessa myös suuret asiat olisi voitu ottaa kunnolla esiin kaikissa Euroopan maissa samaan aikaan.
Visiot siitä, miten ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa globaalikilpailussa , ilman täystyöllisyyttä ja ikääntyvän väestörakenteen paineessa, olisi voitu nostaa pöydälle kaikissa EU-maissa.
Samalla olisi pystytty avoimesti keskustelemaan maailman ja globalisaation suunnasta. Tämän keskustelun kautta olisi voinut miettiä vaikkapa sitä, mitä tarkoittaa, että rikkaissa maissa on enemmän rahaa kuin koskaan, mutta että tämä raha ei tihku valtiontalouksien hoitoon, julkiselle sektorille.
Maailman varallisuus kun on aiempaa selvemmin yksityisellä poikkikansallisella sektorilla. Keskustelun kautta olisi voitu myös miettiä, onko eurooppalainen yhteiskuntamalli mukavampi kuin vaikkapa kiinalainen tai yhdysvaltalainen.
Olisimme voineet miettiä elämmekö paremmin suvaitsevassa yhteiskunnassa, jossa vapautta ja tasa-arvoa on riittävästi, jossa taloja tai kortteleita ei tarvitse aidata, ja jossa julkinen terveydenhoito ja koulutus toimivat, vaikka sitten rykien.
Koko EU:n yhteistä kansanäänestystä edeltänyt keskustelu olisi ollut esimerkki siitä, miten avata integraatio avoimelle ja demokraattiselle päätöksenteolle.
Eurooppalaisten – ja EU:n – on aika keskustella yhdessä ja poliittisesti Wallersteinin ja muiden poikkitieteisesti suuntautuneiden yhteiskuntatieteilijöiden esittämistä 2000-luvun isoista kysymyksistä Jussi Pakkasvirta
dosentti, yliopistonlehtori
Renvall-insituutti Helsingin yliopisto
JA LISÄÄ TEKSTEJÄNI TUHAT järjestelmässä (199 nimikettä):