Ryhtyessäni jälleen kerran opiskelemaan minulle täysin vierasta aihepiiriä vientikauppaa, pakotin itseni pohtimaan motiivejani. Miksi minulle ei riitä se, että olen jo kannukseni hankkinut? Olen ammattitaitoinen aikuiskouluttaja, monissa liemissä keitetty. Uusia ongelmia olisi ollut ratkottavaksi entisessäkin elämässä erilaisissa hoiva-alaan liittyvissä hankkeissa. Tajusin, että olen noudattanut elämässäni samaa kaavaa; suunnitelmista ruohonjuuritason kokeiluihin.

Aloitin urani vastavalmistuneena valtiotieteiden maisterina suoraan huipulta opetusministeriön suunnittelusihteeristössä vuonna 1973. Se oli hulppeaa aikaa. Oli peruskoulu-uudistusta, keskiasteen koulunuudistusta ja korkea-asteen tutkinnonuudistusta. Pääsi todella barrikadeille vaikuttamaan koko maan koulutuksen kehittämiseen. Totta kai se hiveli, mutta miksi se ei riittänyt?

OLEN SITTENKIN TOIMIJA

Mikä tahansa uudistus vaatii ensin suunnittelua ja vasta sitten toimeenpanoa. Niinpä päätin kahdeksan vuotta opetusministeriössä työskenneltyäni, että on aika mennä kentälle katsomaan, miten suunnitelmat toimivat käytännössä. En heti päässyt toteuttamaan unelmaani kouluttajana, mutta muutaman vuoden työkokemus hallinnollisista tehtävistä kirjeopiston rehtorina sai minut vakuuttuneeksi, että olen sittenkin parhaimmillani suoraan asiakasrajapinnassa opiskelijoiden kanssa. Niin käynnistyi ura aikuiskouluttajana, jolla uralla olen vieläkin.

ASIAKASRAJAPINTA VAIHTUU

Kun päätin ilmoittautua työvoimakoulutukseen ”Gateway to Asian Business” vuoden 2011 lopulla, olin edellisenä vuonna 2010 päättänyt Palmenian koordinoiman HoivaRekry –hankkeen vetämisen. Mielessäni oli jo tuolloin ajatus siitä, että meillä on Suomessa vahvaa osaamista muuallakin kuin ICT-alalla. Yhä enemmän ja voimakkaammin aloin kuunnella ääniä ihan valtakunnan huipulta, kuinka Suomella ja muilla Pohjoismailla olisi annettavaa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Tosin olin kiusallisen tietoinen tämän hyvinvointiyhteiskunnan kipupisteistä esimerkiksi vanhushoivan suhteen, mutta juuri se auttoi minua tarkastelemaan meidän vahvuuksiamme realistisesti. Kun vielä törmäsin jatkuvasti siihen, että delegaatio toisensa jälkeen marssi tutustumaan ”Suomen ihmeeseen” niin opettajankoulutuksessa kuin muussakin, päätin ryhtyä tutkailemaan mahdollisuuksia osaamisen vientiin vähän tarkemmin. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että hyvinvointimme perusta lepää osaamisessa.

PROJEKTI-SUOMI

Koska olin jäänyt työttömäksi palkkatyöstä määräaikaisena ESR-projektin vetäjänä, minun oli mahdollista hakeutua työvoimakoulutukseen. Olin aikaisemmin vetänyt ”työkkäkoulutuksia”, enkä väitä, että se olisi ollut aina ruusuista. Nyt oli minun vuoroni tarkistaa ennakkokäsityksiäni ja tarkastella asenteitani täysin uusien silmälasien läpi. Jos nämä kurssitoverini Aasia-kurssilla eivät työllisty Suomen maassa, niin ketkä sitten? Kurssi on täynnä toinen toistaan vahvempia ja kokeneempia osaajia eri aloilta. Huomasin, että Suomi on muuttunut hitaasti, mutta vääjäämättä projekti-Suomeksi.  Kun yksi projekti päättyy, päättyy samalla työsuhde ja työantajan rahat. Otetaan hengähdystauko ja tutkaillaan, mitä seuraavaksi ryhdyttäisiin tekemään. Tämä näyttää olevan tyypillistä erityisesti luoville aloille. Se on niin tavanomaista, etteivät sitä ihmetelleet muut kuin minä. Vanhemmillani yksi työnantaja saattoi säilyä samana läpi ammattiuran. Minulla ammatti pysyy, mutta työnantajat ovat vaihtuneet. Kahdella aikuisella tyttärelläni on ilmeisesti sitten edessään määräaikaiset projektit, jossa vaihtuvat niin ammatti kuin työnantajatkin.

Työvoimatoimistot ovat toki tämän huomanneet ja käynnistäneet mm. erilaisia F.E.C.-koulutuksia, jossa kurssilaisille haetaan yhteistyöorganisaatio jo ennen koulutuksen alkamista. Minun yhteistyökumppanini ei vaihtunut. Se on edelleen Palmenia, mutta nyt uudessa roolissa työharjoittelijana koulutusvientitiimissä. Opintomatka Kiinaan on edessä toukokuussa. Siitä kerron lisää tuonnempana. Jännittää kovasti!

Riitta Välke