Vain vapaalla ja kriittiseen otteeseen pystyvällä yliopistolla on menestymisen mahdollisuudet. Suomessa on menty takapakkia yliopistojen hallinnon ja rahoituksen uudistusten myötä, tutkimus on ollut kaikkinensa laskussa. Suomalaisen tutkimuksen ja opetuksen alamäkeä on kestänyt jo yli pitkälti toistakymmentä vuotta. Asia on kuitenkin korjattavissa. Pidin tämän esitelmän ”Mihin menossa yliopisto?” keskustelutilaisuudessa Oulun yliopistossa perjantaina 14.3. ja julkaisen sen tänään 19.3.2014, kun Helsingin yliopiston uusi kollegio kokoontuu ensimmäistä kertaa.

Johdanto

Luonnehdin ensin vapaan yliopiston ja kriittisen järjen ideaa ja tuon idean historiallista syntyä ja nousua. Kun perusta on näin rakennettu, esitän sen pohjalta kaksi argumenttia:

1. Uusi yliopisto on epäonnistuneeksi osoittautunut yhteiskunnallinen kokeilu. Tulosjohtaminen, uushierarkiat ja tutkimuksen alistaminen ulkoisille intresseille aiheuttavat täysin vastakkaisia vaikutuksia kuin mitä on tavoiteltu. Epäonnistunut kokeilu tulisi korvata yliopistojen vapaudella ja kollegiaalisella itsehallinnolla.
2. Niin kriittisen järjen logiikka itsessään kuin yleisemmät yhteiskunnalliset näkökohdat tukevat paitsi julkista ja kaikille yhtäläistä ilmaista koulutusta niin myös vapaata ja omaehtoista tutkimusta.

Yliopisto-idean historia

Eurooppaan perustettiin joukko yliopistoja 1100- ja 1200-luvuilla. Universitas magistrorum et scholarium oli opettajien ja oppilaiden yhdyskunta, jonka tehtävät, oikeudenkäyttö ja vapaudet määrittyivät keskiaikaisen kiltalaitoksen sisällä.

Latinankielinen universitas-sana viittaa paitsi yhdyskuntaan niin myös johonkin, millä on yleispätevää, universaalia merkitystä (lat. ”kokonaisuus, universumi, maailma”; mutta myös sukua suomen kielen yleissanalle ”kunta”). Jo varhain tähän yhdyskuntaan kuuluminen takasi erityisiä vapauksia. Bolognan yliopiston Constitutio Habita asetettiin 1150-luvulla ja Authentica Habita 1188. Ne olivat vastauksia tilanteeseen, jossa yliopisto kokosi ihmisiä ympäri Eurooppaa oppimaan, mutta ilman paikallisten ihmisten yhteiskunnallista asemaa (ja usein ilman kunnollista rahoitusta).

Tuo yhteiskunnallinen innovaatio oli varsin menestyksekäs. 1200-luvun loppuun mennessä oli syntynyt useita yliopistoja, jotka edesauttoivat roomalaisen oikeuden ja antiikin filosofien uudelleen löytämistä ja siten veivät osaltaan Eurooppaa kohti renessanssia, uskonpuhdistusta ja Euroopan tieteellisiä ja poliittisia vallankumouksia.

Keskiajan disputationes-instituutio eli julkiset ja kriittiset väittelyt korostivat sokraattisia hyveitä ja parhaan argumentin voimaa. Tämä vei yhteiskunnallista oppimista eteenpäin. Yliopistoille annettiin omaisuutta taloudellisen toiminnan ja itsenäisyyden turvaamiseksi; ja niillä oli pitkään myös omaa tuomiovaltaa.

Ensivaiheessa vapaudet suojelivat ”eräänlaista kirkollista instituutiota” maallisen vallan (myös omistajien ja muiden herrojen) mielivaltaa vastaan. Uudella ajalla asteittain yliopistojen opetuksen ja tutkimuksen vapaus alkoi suojella tiedettä myös kirkkoa vastaan. Ensi vaiheessa modernit luonnontieteet tosin kehittyivät yliopistolaitoksen ulkopuolella, joka varsinkin 1600-luvulla koki rappion kauden.

1500- ja 1600-lukujen tieteelliset vallankumoukset eivät siis tapahtuneet yliopiston suojissa. Yliopistoista oli tullut eliitin koulutuspaikkoja, jossa antiikin opeista ja erityisesti Aristoteleesta oli kehkeytynyt dogmi, uskonkappale.

Yliopistojen uusi nousu alkoi seuraavalla vuosisadalla, kun Göttingenin yliopistossa 1734 ja muualla pian sen jälkeen otettiin käyttöön opetuksen vapauden periaate. Myös tämä menestyksellinen innovaatio levisi suhteellisen nopeasti.

Berliinin (vapaa) yliopisto perustettiin 1810 ja samalla luotiin vielä uusi periaate: vapaan tutkimuksen ja opetuksen elimellinen yhteys. Opetus perustuu tutkimukseen.

Friedrich Schleiermacher, Wilhelm von Humboldt ja muut olivat visioimassa ajatusta yksilöiden vapaasta kehittymisestä vapaassa yliopistossa. Nämä ideat ja vapaudet sekä Saksan yhteiskunnallinen kehitys tekivät saksalaisista yliopistoista maailman tieteen keskuksen aina tammikuuhun 1933 saakka.

Esimerkiksi yhdysvaltalaisten yliopistojen nousu ja menestys alkoi kun ne (i) alkoivat uudelleen järjestää itsensä humboldtilaisten periaatteiden mukaan ja (ii) kun saksankielisen maailman monet parhaat tutkijat päätyivät Yhdysvaltoihin 1933-45.

Yliopistojen demokratisaatio

Ajatus opiskelijoiden vapaasta kasvamisesta yksilöinä ja kansalaisina nousi siis jo 1800-luvulla. Pitkään yliopisto-opiskelu oli kuitenkin harvojen etuoikeus. Yliopistojen vapaus ja itsehallinnollisuus pyöri lisäksi professorien ympärillä.

Maailmansodan jälkeinen demokratisaation toinen aalto sekä 1960-luvun kansalaisoikeustaistelut ja uusvasemmiston nousu johtivat uuteen asetelmaan: alettiin vaatia yliopistojen laajamittaista demokratisaatiota.

Opiskelijämäärät lisääntyivät. Demokraattiset hyvinvointivaltiot lännessä ja kansandemokratiat idässä tasa-arvoistivat korkeinta koulutusta, mutta samalla esimerkiksi Suomessa otettiin käyttöön numera clausus -periaate. Opinto-oikeuden sai vain menestymällä ylioppilaskirjoituksissa ja pääsykokeessa.

Suomessa demokratisaatiokehitys kulminoitui kaudella 1975-1991 (kolmikantaperiaate ja ”valta neuvostoille!”), samalla kun yliopistojärjestelmä laajeni voimakkaasti. Parhaimmillaan vapaan kehityksen ja sivistyksen ideaalit yhdistyivät demokraattisiin pyrkimyksiin; välillä eri pyrkimysten välillä käytiin myös kamppailuja, samalla kun tieteestä tuli yhä ”suurempaa” ja kalliimpaa. Monet tutkija-opettajat tekivät vain kuhnilaista normaalitiedettä.

Myös ajatus tieteestä tuotantovoimana oli osa todellisuutta (ja monissa maissa osa tieteestä oli kylmän sodan aikana alisteista aseteollisen kompleksin intresseille). Vaikka yliopisto ei ehkä voi koskaan olla täysin vapaa ja omaehtoinen, utopia vapaasta tarvitaan, ilman sitä ei olisi mitään oikeata itsehallintoa ja kriittisyyttä.

Tällä kaudella Suomessa panostettiin koulutukseen ja yliopistojen kehitykseen. Väkilukuun suhteutettuna Suomen yliopistot ovatkin kehittyneet erinomaisesti. 2000-luvulla, kun erilaiset yliopistorankingit yleistyivät vallankäytön muotona, Suomi näyttäisi olevan mukana Pohjoismaiden kanssa viiden kärjessä, jota johtaa Sveitsi. Vasta sitten tulevat Britannia ja Yhdysvallat.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa on suuri määrä yliopistoja, joista valtaosa on huonompia kuin yliopistot Suomessa. Vertailu johonkin MIT:hen ei ole mielekästä. MIT-yliopiston resurssit ovat noin puolet Suomen koko opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan resursseista. 

Kriittisen järjen intressit

Teoksessaan Erkenntnis und Interesse (”Tieto ja inhimilliset intressit”, 1968) Jürgen Habermas esitti, että on olemassa kolme yleispätevää tiedonintressiä:

• tekninen tiedonintressi perustuu säännönmukaisuuksien etsimiseen, tavoitteena on luonnon tai yhteiskunnan yhteyksien hallinta
• käytännöllinen intressi: menetelmänä on perinteen välittäminen, historian tutkimus, tekstien systemaattinen tulkitseminen ja niitä koskeva kriittinen keskustelu; tavoitteena on käytännöllinen viisaus eli tilannekohtainen kyky toimia oikein; kyky toimia oikein perustuu sekä menneisyyden opetuksiin että taitoon eritellä omaa historiallista tilannetta
• emansipatorinen tieto pyrkii paljastamaan tarpeettomat herruuden suhteet ja yhteiskunnallisen määräytymisen mekanismit: epäsymmetrisiä herruuden suhteita oikeutetaan dogmeilla ja ideologioilla, joiden olemassaolo tulee käytännössä mahdolliseksi vain vääristyneen kommunikaation ja patologisten oppimisprosessien takia

Habermasin esitys on puutteellinen. Esimerkiksi tekninen intressi ei voi nojata yksinkertaisiin säännönmukaisuuksiin, sillä luonnon ja yhteiskuntien avoimissa järjestelmissä sellaisia ei juuri ole. Tiede etsii mekanismeja, joilla on kausaalisia voimia ja kykyjä, joiden vaikutukset riippuvat siitä, mitkä muut asiat vaikuttavat kiinnostuksen kohteena olevaan ilmiöön. Mekanismit voivat myös muuttua.

Habermasin jaottelu auttaa kuitenkin ymmärtämään sitä, mitä eri tieteet tekevät. Esimerkiksi tämän esitelmän pointti on paljolti käytännöllinen. Menetelmänä on perinteen välittäminen, historian tutkimus, tekstien systemaattinen tulkitseminen ja niitä koskeva kriittinen keskustelu, ja tavoitteena on ymmärrys ja järkevä arvostelma siitä, miten yliopistolaitosta pitäisi kehittää. Toisaalta pyrkimykseni on myös emansipatorinen eli vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä, vääristyneestä kommunikaatiosta ja uusliberaalin aikakauden patologioista. Mahdollisuus vapautua vääristä välttämättömyyksistä pätee sekä luonnon että yhteiskunnan prosesseihin.

Tiede ei ole mikä tahansa instituutio, vaan siitä on varsinkin valistuksen jälkeen tullut olennainen osa koko ihmiskunnan kehitystä. Tiede perustuu vastavuoroiseen, vapaaseen kritiikkiin ja oppimiseen. Tieteen ja tutkimuksen alistaminen lyhytnäköisille teknisen tiedon, vallan ja rahan intresseille sotii tieteen itsehallintoa ja menettelytapoja vastaan ja murentaa yhteiskunnallisen ja yleisinhimillisen oppimisen ja vapautumisen perusteita.

Tieteen mallit ja tiede mallina

Suomalaisissa yliopistoissa otettiin käyttöön tulosjohtaminen 1990-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen on seurannut pitkä sarja samansuuntaisia ”uudistuksia”. Kilpailua lisättiin ja ekonomistisia kannustinjärjestelmiä kehitettiin, samalla kun mm. opetuksen määrää vähentänyt Bologna-prosessi ajettiin läpi 2000-luvun alkuvuosina. Vuonna 2005 otettiin käyttöön uusi palkkajärjestelmä, laajasta vastarinnasta huolimatta. Uusi yliopistolaki astui voimaan 2010 ja riisui neuvostot vallasta.

”Työurien pidentämisen” nimissä yliopistokoulutusta ollaan tekemässä edelleen ammattisuuntautuneemmaksi, opetus on asteittain irtautumassa tutkimuksesta, ja myös julkaisufoorumit on asetettu hierarkkiseen järjestykseen. Globaali rahoituskriisi ja eurokriisi ovat aiheuttaneet pitkän taantuman ja säästöjä ja leikkauksia on kohdistettu myös opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnon alalle.

Tässä konkekstissa on syytä kysyä uudelleen: mitä ovat ne tekniset, käytännöllis-poliittiset ja institutionaaliset edellytykset, jotka antaisivat parhaat mahdollisuudet moraalisen ja teoreettisen järjen autonomiselle kehitykselle? Tiede edellyttää yhteiskunnallisesti tuotettuja voimavaroja, tiedeinstituutioita täytyy hallita ja lailliset suhteet muuhun yhteiskuntaan täytyy myös järjestää jotenkin. On useita tieteen ja tutkimuksen organisoimisen malleja. Kysymys tavasta järjestää tieteen yhteiskunnallisia suhteita tulee lähelle politiikan teorian tyypillisiä kysymyksiä vapaudesta, instituutioiden toimivuudesta, demokratiasta ja oikeudenmukaisuudesta.

Taulukoissa 1 ja 2 esitetään näiden mallien keskeisiä oletuksia tieteellisen toiminnan luonteesta. Onko tiedeinstituutio järjestetty niin, että se kannustaa ottamaan riskejä ja sallii myös väärässä olemisen? Oletetaanko, että tieteellinen toiminta on yhteisöllistä ja perustuu julkisen hyvän tavoitteluun? Luonnehtiiko tieteellistä toimintaa pyrkimys kansalaishyveiden – joiden ydin on yhteisessä pyrkimyksessä totuuteen – toteuttamiseen? Vai onko tavoitteena yksityinen hyvä, esimerkiksi rahan muodossa?

Taulukko 1: Riskinotto ja julkinen hyvä

 

Kannustetaanko riskin ottoa?	Kyllä	Onko tavoitteena julkinen hyvä?
		Kyllä	Ei
		Popperilainen uusien teorioiden kehittäjä; tieteen vallankumouksellinen.	Schumpeteriläinen yrittäjä
	Ei	”Normaalitieteilijä”	Kartesiolainen ego

Aikauden ihanteena saattaa olla schumpeteriläinen yrittäjä, mutta käytännössä rahoittajat, arvioijat, auditorit ja managerit ymmärtävät parhaiten ”normaalitiedettä”. Rahoitusta myönnetään hankkeille, jotka vastaavat tarkasti rahoittajainstituutioiden ennalta asettamia kriteerejä ja arvioitsijoiden ennakkokäsityksiä. Paras hakemus kuvaa tutkimusta, joka on käytännössä jo tehty, sillä näin koko prosessi voidaan kuvata yksityiskohtaisesti, eikä epävarmuutta ja improvisaatioita tarvita.

Mitä siis jää jäljelle? Pelkkä kartesiolainen ego, joka tekee yksin itsekeskeistä palkkatyötä omassa rauhassaan. Sama asia voidaan esittää myös etiikan ja politiikan teorioiden näkökulmasta, kuteen teen kuviossa 2.

Kuvio 2: Riskinotto ja kansalaishyveet

 

Kannustetaanko riskin ottoa?	Kyllä	Perustuvatko käytännöt kansalaishyveille?
		Kyllä	Ei
		Republikaaninen	Liberalistinen
	Ei	Kommunitaarinen	”Robinson Crusoe”

NPM-opin mukaisesti järjestetty tulosohjattu yliopisto on liberalistisen mallin yksi sovellus. Tulosjohdetuissa yliopistoissa, jossa tutkimus toimii lyhytaikaisten projektien pohjalta ja joihin on sisäänrakennettu riippuvuuden ja esimiesvallan suhteet, toiminnan motivaationa on ainakin virallisesti vain yksityinen hyvä. Sisällöllisten riskien ottamista ei myöskään kannusteta, koska jokainen yksilö on yksin vastuussa välittömästä tuottavuudestaan vallitsevien (ja osin tieteelle ulkoisten) kriteerien valossa. Periaate on, että ”olet vapaa tekemään mitä tutkimusta haluat, kunhan vain löydät jonkun, joka haluaa maksaa siitä”.

Tyypilliset maksajat eivät kuitenkaan halua tuhlata rahojaan, ja siksi he haluavat olla varmoja, että tutkimus tuottaa (mieluiten välittömiä) tuloksia. Tarkka seuranta ja valvonta takaavat, ettei aiotulta polulta poiketa. Jos liberalistiseen järjestelmään kuitenkin yritetään rakentaa edes muutamille tutkijoille mahdollisuus ottaa riskejä, voi palkkatyötä tekevien ja rahoittajien tahdosta riippuvaisten atomististen yksilöiden seasta nousta aika ajoin joku innovaattori (schumpeteriläinen yrittäjä), joka löytää tarvittavan tilan ja rohkeuden yrittää ja kokeilla jotain uutta teknologiaa taloudellisen menestyksen toivossa.

Hiljainen kommunitarismi kuitenkin ajaa kohti ”Robinson Crusoe”-mallia, jossa kukin yksin aiempien hankkimiensa tietoja ja taitojen pohjalta yrittää vain selviytyä kuten parhaiten taitaa. Yliopistoelämästä tulee yksityistä selviämistä jotenkin.

Seuraukset

Periaatteessa ihanteena on siis schumpeteriläinen yrittäjä, mutta käytännössä jää jäljelle jää usein vain pelkkä kartesiolainen ego, joka tekee yksin itsekeskeistä palkkatyötä omassa rauhassaan ja yrittää jotenkin selvitä. Sellainen hahmo tuskin saa aikaan tieteellisiä, teknologia tai eettis-poliittisia innovaatioita, vallankumouksista puhumattakaan.

Tämä on luonnollisesti ”vain” eri konteksteissa vaikuttava tendenssi. Tosiasiassa käytäntöjen muuttaminen tapahtuu hitaasti, ja yliopistolaisten vaihtuminen kestää vuosikymmeniä ja monet pitävät sitkeästi päänsä ja ihanteistaan kiinni.

Vallitsevaa varsin huolestuttavaa ja ongelmallista tendenssiä kuitenkin tukee kuitenkin myös ajankäytön muuttuminen. Kun suunnittelu ja arviointi, kaikenlainen itsensä parhain päin esittäminen sekä kulissien rakentaminen ja jatkuva ”tulosten” raportointi vie yhä suuremman osan ajasta, huomio suuntautuu pois sisällöistä.

Kehitys opetuksen määrän suhteen on ollut sekavampi ja vaihtelevampi, mutta ainakin vuosiin 2007-8 saakka myös opetuksen määrällä oli taipumusta lisääntyä, joissakin paikoissa voimakkaasti. Uudet säästötoimet toimivat samaan suuntaan. Massaopettajille ei ole aikaa tutkimukseen ja ajatteluun.

Lisääntyykö tehokkuus?

Tavoite tehostaa tutkimustuotantoa ekonomistisin keinoin on itsessään teknologia, jonka tavoitteena on lisätä teknisesti hyödyllisen tiedon tuotantoa. Käytännössä kilpailu laajenee koskemaan myös sitä, kuka tehokkaimmin onnistuu panemaan toimeen teknologisen ja ekonomistisen rationaliteetin mukaisia ”uudistuksia”, koska niiden vain oletetaan tuottavan parhaimmat tulokset.

Kun prosessia itseään evaluoidaan, näkökulmana on useimmiten vain toimeenpanon tehokkuus. Kriittistä järkeä ei saisi soveltaa prosessin itsensä kyseenalaistamiseen, sen perusteiden arvioimiseen. Yliopistolaisten oletetaan samaan aikaan olevan rohkeita innovaattoreita ja nöyriä alamaisia, jotka tottelevat kyselemättä johtajia.

Ovatko ekonomismi, hierarkia ja markkinakilpailu sitten parantaneet tehokkuutta?

Tekno-loogiset johtamisjärjestelmät perustuvat pohjimmiltaan epäluottamukseen. Oletuksena on, että juuri kukaan ei ole halukas tekemään mitään mielekästä ilman rahamittaisia tai muita konkreettisia palkkioita tai rangaistuksia.

Tulos: suomalaisen tutkimuksen määrä ja laatu on ollut laskussa jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Tähän viittaavat monet indikaattorit. Kun kirjoitin Yliopisto OYJ kirjaa vuonna 2005, sain opetusministeriöstä tilastoja, jotka kertoivat tutkimusten suhteellisen määrän vähenneen. Sittemmin sama tulos on nähty useassa yhteydessä: Helsingin yliopiston sisäisten tilastojen trendeissä, Tampereen yliopistossa tehdyssä selvityksessä, rehtorien neuvoston raportissa jne. Tutkimuksen suhteellinen lasku on jo ollut kääntymässä absoluuttiseksi laskuksi.

Vapaan ja kriittisen yliopiston hyveet

Kuten Aladair MacIntyre esitti teoksessaan Hyveiden jäljillä (suom. 2004), kuhunkin käytäntöön osallistumalla tavoitellaan sille ominaisia sisäisesti hyviä asioita. Käytännöt perustuvat aina yhteistoimintaan; niihin kuuluu yhteisiksi koettuja päämääriä, keskinäistä ponnistelua, avunantoa ja kilpailua suoritusten erinomaisuudesta tai niitä koskevien argumenttien pätevyydestä.

Yliopistollisten käytäntöjen tärkeimmät hyveet ovat vapaus, totuus ja oppiminen; rohkeus kyseenalaistamisessa ja uusien näkemysten esiin tuonnissa; oikeudenmukaisuus tasavaltaisuutena ja niin edelleen. Totuus itsessään on hyve. “Riippumatta kuinka paljon olen panostanut johonkin ajattelutapaan ja teoriaan, jos evidenssi viittaa siihen, että maailma onkin erilainen kuin mitä teoriani olettaa, minulla on moraalinen velvollisuus muuttaa käsityksiäni.”

Klassisessa politiikantutkimuksellisessa mielessä käynnissä olevaa prosessia voisi parhaiten luonnehtia korruptioksi. Yksi republikaanisen politiikan teorian ikoneista, Niccolo Machiavelli esitti, että poliittiset yhteisöt käyvät läpi hyveiden ja korruption syklejä. Korruptio on hyveiden ja vapauden puutetta ja siitä seuraa alamäki. Tämä sopii hyvin kuvaamaan myös suomalaisen yliopistolaitoksen kehittymistä.

Vapaan ja kriittisen yliopiston arvo

Tieto on kaikille yhteistä. Tavoitteena on ihmiskunnan yhteinen oppiminen. Haluamme saada tietoa maailmankaikkeudesta ja sen toiminnasta, ja myös omasta paikastamme siinä. Yhteiskunnallinen kehityksemme on olennainen osa kokonaisuutta. Kollektiivinen oppiminen tapahtuu myös eettis-poliittisten kamppailuiden kautta, joissa yliopistoilla on tärkeä sijansa.

Klassinen ajatus siitä, että koulutuksen tavoitteena on yksilöiden vapaa ja valtauttava kasvaminen, myös demokraattisen poliittisen yhteisön kansalaisiksi, on aivan keskeinen osa hyvää yhteiskuntaa. Kansalaisten reilu tasa-arvoisuus myös korkeimman koulutuksen mahdollisuuksien suhteen on puolestaan olennainen osa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Vapaan ja kriittisen yliopiston arvo ei rajoitu yliopistoihin. 2000-luvun maailmassa yhteiskunnallinen kritiikki on tärkeämpää kuin koskaan. Päätän tämän esityksen puolittaiseen lainaukseen ”Vapaan ja kriittisen yliopiston puolesta”-työryhmän vuoden 2011 raportista, jossa moni asia on tiivistetty oivallisesti.

Jo pelkästään globaalin riskiyhteiskunnan vaatimukset edellyttävät pätevyysväitteiden puolueetonta koettelua, kun maailmanhistoria etenee kohti 2100-lukua. Yliopisto on paikka, jossa ristiriitaisia totuusväitteitä voidaan kaikkein vapaimmin punnita hyvien perustelujen ja riippumattoman todistusaineiston pohjalta. Vapaa yliopisto tarjoaa ainutlaatuisen tilan vallitsevien käsitysten kritiikille ja uusien kehittämiselle. Juuri tästä syystä yliopistolla on keskeinen yhteiskuntakriittinen ja sivistävä tehtävä paitsi kansakunnan niin myös koko ihmiskunnan kollektiivisen oppimisen edistämisessä.

Globalisoituvassa riskiyhteiskunnassa yliopistot tarjoavat puolueettoman ja kriittisen perustan arvioida väitteitä, jotka koskevat erilaisten teknologisten innovaatioiden, uusien tuotteiden ja palveluiden sekä yhteiskunnallisten kokeilujen riskejä ja vaikutuksia. Tulevaisuuden tekeminen vaatii syvällistä ja omaehtoista tutkimuksellista tietoa. Tiedeinstituution täytyy olla itsehallinnollinen – tai se lakkaa olemasta tieteellinen.

Heikki Patomäki