Suomalaisten yliopistojen hallintoa on kehitetty hierarkkisten suuryritysten mallin mukaan. Vallankeskitys ei ole tapahtunut kertaheitolla, vaan on pikemminkin prosessi, joka näyttää johtavan demokratian ja kollegiaalisuuden viimeistenkin kerrosten varsin nopeaan murenemiseen. Tästä on osoituksena Helsingin yliopiston hallituksen keskiviikkona 15.4.2015 hyväksymä uusi johtosääntö.

Voisin aloittaa analyysini asettamalla kysymyksen: miksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, yhteisöä tai organisaatiota, jossa kaikki valta on pitkälti keskitetty yhdelle henkilölle? Mutta, kuuluu epäily, eikö kysymys ole liian ladattu…?

Yliopisto ei ole maa, ei edes yhteisö, vaan työorganisaatio. Eihän johtosääntömuutoksilla ole mitään tekemistä politiikan tai edes kollegiaalisuuden kanssa. Teknisillä uudistuksilla yliopiston päätöksenteosta vain tehdään nopeampaa ja tehokkaampaa ja organisaatiosta ”vastuullisempi” ja ”ketterämpi”. Sitä paitsi onhan meillä edelleen monia muitakin elimiä kuin rehtoraatti ja ylin hallintojohto. Yliopistolla on vaaleilla valittu hallitus, kollegio, neuvostot eri tasoilla jne.

Yliopistolaki ja johtosääntö kuitenkin määrittävät valtasuhteet yliopiston sisällä. Nopeutta, tehokkuutta, vastuullisuutta ja ketteryyttä etsitään vallan keskittämisestä rehtorille. On eri kysymys, saavutetaanko valtaa keskittämällä toivotut tavoitteet (valtio-opin asiantuntijalausunto 22.10.2014 vastaa yksiselitteisesti, että ei).

Valtasuhteiden näkökulmasta kysymys vallan keskittämisen vaikutuksista on joka tapauksessa oikeutettu. Minkälainen järjestelmä on kyseessä?

Järjestelmää, jossa valta on keskitetty yhdelle henkilölle, kutsutaan tavanmukaisesti diktatuuriksi. Mikään järjestelmä ei tietenkään voi koskaan olla täysin keskitetty.

Tunnetuin esimerkki diktatuurista nykymaailmassa on Pohjois-Korea. Pohjois-Koreassa järjestetään säännölliset vaalit, ja myös siellä on lailla ja asetuksilla määritelty tarkka työn- ja vallan jako eri hallintoelinten välillä.

Pohjois-Koreassa on useampi puolue (tosin kaikki kuuluvat samaan rintamaan, mikä vastannee karkeasti yliopistomme johdon nyt lanseeraamaa ”yliopistopuolueen” ideaa) ja säännölliset, kerran viidessä vuodessa järjestettävät vaalit. Useimmista edustajan paikoista ei kuitenkaan käydä kilpailua lainkaan tai ei ainakaan missään aidossa mielessä. Helsingin yliopiston nykyinen vaalisääntö suosii järjestelmää, jossa tiedekunnat ja kampukset ”sopivat” ainoasta yhteisestä ehdokkaastaan ja äänestävät kuuliaisena blokkina hallituksen vaaleissa (7/13 paikkaa täytetään vaaleilla kolmikantaperiaatteen mukaisesti).

Käytännössä sopiminen tapahtuu usein tiedekunnan johdon ehdoilla. Lisäksi uusi johtosääntö tekee ”sopuvaaleista” lähtökohdan useimpien neuvostojen vaaleissa. Vain poikkeustilanteissa tarvitsee turvautua äänestämiseen.

Pohjois-Koreassa on myös hallitus ja ylin lainsäädäntöelin. Helsingin yliopistossa molemmat funktiot on käytännössä keskitetty hallitukselle. Yliopistokollegio, jonka jäsen olen, on pelkkä keskusteluelin. Sen ainoa edes periaatteellinen valtaoikeus liittyy yliopiston hallituksen ulkopuolisten jäsenten valintaan.

Ei ole tiedossa, onko Pohjois-Korean ylin lainsäädäntöelin koskaan poikennut puolueen ja sen johtajan esityksestä. Tiedossani ei myöskään ole, onko Helsingin yliopiston nykyinen hallitus kertaakaan poikennut rehtorin ja hänen lähitiiminsä esityksistä. Uusi johtosääntökin, joka kahmii lisää valtaoikeuksia rehtorille, hyväksyttiin yliopiston hallituksessa yksimielisesti. Yksimielisyys on voimaa.

Uusi johtosääntö siirtää laitosjohtajien ja dekaanien valinnan demokraattisesti valituilta neuvostoilta rehtorille (ja hallitukselle). Näiden ”johtajien” akateemisia pätevyysvaatimuksia kevennetään. Pääpaino asetetaan itse johtamiselle ja uskollisuudelle ylimmälle johdolle. Johtosääntö myös keskittää monet muut tehtävät ja valtaoikeudet rehtorille, professuurien alan määrittelystä ja professorien valinnasta väitöskirjojen arvosteluun. Käytännössä tämä tekee muun muassa kanslerin tehtävästä tarpeettoman. Kanslerista tulee vähän kuin kuningas Ruotsissa.

Rehtorille annetaan myös lisää valtaa järjestellä yliopiston talous- ja hallintoasioita uudella tavalla. Luodaan uusi kategoria, ”työelämäprofessuurit”, jotka mahdollistavat sen, että professorin titteliä ja yliopiston auktoriteettia voivat tästä lähtien alkaa käyttää myös henkilöt, joiden meriitit eivät ole tutkimuksessa ja opetuksessa, vaan esimerkiksi liikkeenjohdossa, politiikassa tai valtionhallinnossa.

Vertaus Pohjois-Koreaan on valaiseva, muttei kaikilta osin lainkaan osuva. Siinä missä Pohjois-Korea pyrkii tiukasti omavaraisuuteen, usein myös traagisin seurauksin, nyky-yliopistojen missiona on pärjätä “kovassa kansainvälisessä kilpailussa” ja nousta globaaleissa ranking-listoissa korkeammalle. Tämä vaatii rahaa ja toivo asetetaan ulkoisen rahoituksen lisääntymiseen. Tavoitteeseen pyritään myös minimoimalla yliopistoyhteisön omaehtoisuus. ”Rekrytoinnin” pitää olla maailmanlaajuista ja vähemmän akateemista. Kollegiaalinen autonomia pitää mahdollisuuksien mukaan kitkeä pois. Tiede alistetaan ulkoisille intresseille.

Niin hierarkkiset yhtiöt kuin tehokkuutta ja menestystä etsivät yliopistot toimivat liberaali-demokraattisen yhteiskunnan sisällä. Organisaatioiden sisällä monet tottelevat käskyjä, kehotuksia ja ohjeita, koska pelkäävät, etteivät muuta voi, ja mukautuvat myös vallitsevaan diskurssiin (tai liturgiaan) käytännöissään. Muodollinen sananvapaus kuitenkin vallitsee. Kukaan ei joudu vankilaan mielipiteidensä takia, ja erottaminenkin on ainakin yliopistoissa vielä hankalaa.

Johtosääntöuudistuksen kantavana ajatuksena näyttää olevan helpottaa myös ”profilointia” ja joidenkin alojen alasajoa. Vaikka profiloinnin ja poisvalinnan varsinaisena tarkoituksena ei ole mielipiteen vapauden rajoittaminen yliopistoissa, toimii nyt käynnistetty prosessi tehokkaana lisäpelotteena. Kun yt-neuvottelut alkavat, ei voi koskaan tietää kuka joutuu listalle ja miksi. Pelko valtaa alaa.

On tietenkin jossain mielessä ironista, että kapitalististen kilpailullisten yritysten mallin mukaan järjestetty yliopisto alkaa muistuttaa Pohjois-Koreaa, mutta hierarkia on hierarkia, oli se sitten valtiokommunistinen tai kapitalistinen, oli sen tavoitteena täydellinen riippumattomuus tai pärjääminen maailmanmarkkinoiden kilpailussa.

Vaikka erityyppisten hierarkioiden välillä on myös eroja, niiden ongelmat esimerkiksi tehokkuuden ja oikeutuksen kannalta ovat varsin samanlaisia. Toki hierarkiatkin voivat jossain mielessä toimia. Jopa Pohjois-Korea pystyy monimutkaisten teknisten ongelmien ratkaisemiseen, esimerkiksi ydinaseen kehittämiseen, ja hierarkkiset yhtiöt voivat aika ajoin menestyä (vaikka tyypillisesti ne joutuvat myös delegoimaan ja hajauttamaan valtaa menestyäkseen).

Silti hierarkioiden kustannukset ovat kaikissa organisaatioissa suuret. Lisäksi yliopiston alistaminen tällaiselle hierarkialla ja samalla moninaisille ulkoisille intresseille sotii oppimisinstituution erityispiirteitä vastaan. Vain vapaalla ja kriittiseen otteeseen pystyvällä yliopistolla on menestymisen mahdollisuudet suhteessa sen todelliseen tehtävään, yhteiskunnalliseen oppimiseen.

Heikki Patomäki

PS. Kyselyssämme, johon vastasi reilusti yli 1000 Helsingin yliopistolaista, mukaan lukien melkein puolet professoreista, vain pieni vähemmistö kannatti johtosäännön muuttamista johdon esittämällä tavalla. Yksikään muutosesitys ei nauttinut enemmistön luottamusta yhdessäkään yksikössä tai tiedekunnassa tai yhdessäkään asemaryhmässä — johtajien pientä ryhmää lukuunottamatta.