Herra pääministeri, kerroitte Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa, että ”monesti pienemmällä rahalla saa enemmän vaikuttavuutta”. Kerroitte, että ”omista kokemuksistani tiedän, että niukkuus luo myös luovuutta. Tämä on pitkälle asennekysymys.” Jätitte yleisön äänekkään protestin omaan arvoonsa.
Riittävätkö omat kokemuksenne todella yliopistojen arvioinnin perustaksi? Päteekö esimerkiksi, että mitä vähemmän rahaa yliopistolla on, sitä luovempi siitä tulee? Monien maailman tunnetuimpien yliopistojen budjetti on paljon suurempi kuin kaikkien Suomen yliopistojen budjetit yhteensä. Niiden budjettien kasvu ei näytä vähentäneen luovuutta.
Ministeri Grahn-Laasonen, te julkaisitte avoimen kirjeen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle 27.10.2015. Toteatte kirjeessänne muun muassa, että ”meidän korkeakoululaitoksemme on kovin sirpaloitunut, ja tutkimus on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin”. Jatkatte samaan hengenvetoon, että ”maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – tiede ja tutkimus – yltää kyllä hyvään, mutta ei maailman kärkeen.” Väitätte myös, että suomalaiset yliopistot ovat tehottomia ja tuhlaavat varoja hallintoon ja tyhjäkäyntiin.
Monet kollegani reagoivat paitsi nopeasti niin myös suorastaan vihaisesti teidän kirjeeseenne. Minnesotan yliopistossa tällä erää toimiva professori Juhana Aunesluoma toteaa, että suomalaiset yliopistot ovat uskomattoman tehokkaita verrattuna amerikkalaisiin yliopistoihin:
”Minnesotan yliopisto (UMN) on monella tapaa hyvä vertailukohta Helsingin yliopistolle. Tai oikeastaan sellaiselle kokoonpanolle, jossa olisivat mukana HY, Aalto ja Taideyliopisto. Valtionyliopisto UMN pitää sisällään kaikki nämä alat. Opiskelijoita on hieman yli 50 000. Kansainvälisissä rankingeissa UMN on joissakin HY:tä edellä, joissakin jäljessä. UMN:n vuosibudjetti on n. 3.6 miljardia dollaria. Eli suunnilleen saman verran kuin Suomessa kaikkien yliopistojen rahoitus yhteensä.”
Suomessa saadaan paljon enemmän ”paukkua dollarille”, kuten amerikkalaiset tapaavat sanoa. ”Se, että Suomessa tehdään niin vähillä resursseilla niin hyvää tiedettä kun tehdään, on ihme jo itsessään”, toteaa Aunesluoma.
Kun olin RMIT-yliopiston innovaatioprofessorina Melbournessa, törmäsin strategiatyön yhteydessä vertailuun, joka kertoo samasta asiasta. Kun yliopistorankingit suhteutetaan väkilukuun, kärjessä eivät ole Yhdysvallat ja Britannia, vaan pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, ja Sveitsi. Suomessa on todella saatu uskomattomia tuloksia aikaan suhteessa väkilukuun ja resursseihin.
Professori Tuomas Forsberg puolestaan tuo esille, että väite siitä, että meillä Suomessa olisi kohtuuton määrä hallintohenkilökuntaa suhteessa muuhun henkilökuntaan, on täysin järjetön:
”Luvuilla on helppo pelata ja luoda mielikuvia, mutta näyttää siltä, että tämä henkilöstösuhde yhtäältä opettajien ja tutkijoiden ja toisaalta muun henkilöstön välillä ei vielä kerro tyytyväisyydestä saati yliopistojen laadusta mitään eikä tuo suhde ole mitenkään poikkeuksellinen maailmalla. Esim. Harvardissa tutkijoita ja opettajia on alle kolmannes ja Kööpenhaminassakin (mihin suuntaan vertailua on usein meillä tehty) vain 45 prosenttia.”
Tosiasia on, että jo vuosia sitten ”kustannustehokkuutta” alettiin etsiä siitä, että opettaja-tutkijat pannaan tekemään myös sihteerien työt. Kuinka järkevää se on? Useimmat meistä ovat intohimoisia yliopistolaisia ja tutkijoita. Teemme asiaa mitenkään kyseenalaistamatta ja mielellämme palkatonta ylityötä 500-1000 tuntia vuodessa, monet niin paljon kuin sielu (tai perhe) sietää. Jos yliopisto ei anna meidän tehdä tutkimusta työajalla, teemme sitä viikonloppuisin tai vuosilomalla tai jouluna.
Jossain kuitenkin kulkee jaksamisen raja. Jo vuosia julkaistujen tutkimusten määrä suhteutettuna henkilökunnan määrään on ollut laskussa, myös Helsingin yliopistossa. Samaan aikaan tutkintoja on kevennetty, minkä seurauksena opiskelijat oppivat vähemmän.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yliopistojärjestelmästämme on tehty yhä epädemokraattisempi, yhä vähemmän kollegiaalinen, yhä vähemmän motivoiva – samalla kun myös hallinnollista taakkaa on kasattu yhä enemmän opetus- ja tutkimushenkilökunnalle.
Tehokkaasti toimivan organisaation resurssien vähentäminen ei suinkaan lisää luovuutta tai tehokkuutta, vaan yksinkertaisesti vain vähentää tulosta. Näin ymmärretty tehokkuus ei kuitenkaan ole ainoa olennainen näkökohta, päinvastoin. Professori Laura Kolbe kysyy aivan oikein, että
”Onko koulutusjärjestelmissämme jotain vikaa, kun lopputuloksena on korkeasti koulutettuja politiikkoja, jotka suoltavat teknokraattista kapulakieltä uudistuksista ja strategioista, kun pitäisi puhua sivistyksestä, nuoren ihmisyyteen kasvattamisesta, opetuksen ja tutkimuksen sisällöistä ja substanssitavoitteista? Tämä vaan nyt tuntuu niin surkealta, tämä Suomen tämän hetkinen johtaminen (kaikilla tasoilla)…että oikeasti ikettää.”
Monissa maissa vain harvat ja valitut saavat kunnon koulutuksen kalliissa ”huippuyliopistoissa”, kun muut joutuvat tyytymään huonosti organisoituun sekundakoulutukseen, myös yliopistoissa.
Suomalaisen hajautetun ja monipuolisen ylipistojärjestelmän yksi suurimpia saavutuksia on ollut se, että se on tarjonnut korkealaatuisen koulutuksen ja sivistyksen laajoille joukoille kaikkialla Suomessa. ”Pirstaleisuus” ja ”päällekkäisyydet” yliopistoissa eivät ole sen enempää ongelma kuin se, että rautakauppoja tai luokanopettajia löytyy niin Helsingistä kuin Sodankylästä. Sähköpostit kulkevat yhtä nopeasti toiselle puolelle maapalloa kuin viereiseen työhuoneeseen. Sijaintipaikka ei ole sen enempää peruste yhteistyölle kuin sen estekään.
Hyvä herra pääministeri, teillä on diplomi-insinöörin tutkinto, ja hyvä rouva opetusministeri, teillä on valtiotieteen maisterin tutkinto. Olette molemmat siis saaneet tieteellisen peruskoulutuksen ja oppineet tieteellisen päättelyn perusperiaatteet. Yksi niistä on, että vain sellainen väite voi olla tieteellinen, joka voidaan edes periaatteessa osoittaa vääräksi.
Aivan liian suuri osa vallitsevasta koulutus- ja tutkimuspuheesta kuitenkin perustuu siihen, että samanmieliset hymistelevät keskenään ilman että väitteitä alistettaisiin kriittiselle tieteelliselle tarkastelulle. Niistä tulee ”tosia” vain siksi, että niitä toistetaan tarpeeksi monta kertaa.
Tutkimustieto kertoo, että ”ryhmäajatteluksi” kutsuttu ilmiö johtaa helposti virhearviointeihin. Kaikilla meillä on taipumus laumahenkisyyteen. Ryhmäajattelu syntyy tyypillisesti vahvan johtajan vetämässä pienryhmässä tai sellaisissa suhteellisen suljetuissa verkostoissa, jossa tiedonsaannin rutiinit, kyseenalaistamattomuus ja yksimielisyyden vaatimus tai organisatorinen eristyneisyys johtavat informaation ja tulkintojen vinoutumiseen.
Vapaa tiede tarjoaa puolueettoman ja kriittisen perustan arvioida väitteitä. Ongelma on, että koska demokratia ja kollegiaalisuus on yliopistoissa käytännössä peruttu, spontaania vertaiskritiikkiä ei enää useinkaan tarvitse odottaa tai pelätä. Nykyisen epädemokraattisen yliopiston johtokin kysyy mieluummin kalliilta ulkopuolisilta konsulteilta kuin oman yliopistonsa asiantuntijoilta – varsinkin jos nuo konsultit ovat valmiita jo etukäteen myötäilemään vallitsevaa ryhmäajattelua.
Mitä pidemmälle niukkuus, alasajo, kaupallistaminen, yhtiöittäminen ja pohjoiskorealaista järjestelmää muistuttava hierarkkisuus viedään, sitä vähemmän Suomen yliopistot myös tuottavat omaehtoista oppimista.
Tämä on myös taloudellisesti järjetöntä. Tiedämme, että talouskasvun tärkein selittäjä ovat ne inhimilliset tiedot ja taidot, joita kirjallisuudessa usein kutsutaan ”inhimilliseksi pääomaksi”. Oppimisinstituutioiden rapauttamisella on kauaskantoisia taloudellisia seurauksia.
Hyvä herra pääministeri ja rouva opetusministeri! Viime kädessä tässä on kyse julkisen talouden säästöistä. Jos annettuna tavoitteena on leikata julkisista menoista, on tietysti parempi uskotella itselle, että on olemassa joitakin hallinnollisia kikkoja, joilla saadaan nopeasti lisää ”laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta”. Mikään evidenssi ei kuitenkaan tue väitettä, että aiemmat vastaavat hallinnolliset muutokset olisivat tuoneet lisää tehokkuutta tai laatua.
Nyt käynnissä olevaa myllerrystä oikeutetaan jatkuvasti toistetuilla korulauseilla, jotka kumpuavat vallitsevasta ryhmäajattelusta. Tieteen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
Heikki Patomäki
En ole löytänyt tietoa, miten verrokkimaissa on laitettu rahaa tieteeseen ja mitä on saatu. Sitä etsiskellessäni osui kiinnostava triviatieto silmään: v. 2009-2012 Suomen yliopistojen julkaisumäärä kasvoi 24%. http://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tieteentila2014/aka_tieteen_tila_yhteenveto_2014_web.pdf
Ymmärtääkseni nuo luvut nojaavat Web of Scienceen eivätkä ole vertailukelpoisia (sen lisäksi, että ne eivät kerro lisäyksestä per tutkija). WoS on laajentunut vuosien saatossa ja kunakin jaksona siellä näkyy laajempi skaala julkaisuja kuin aiemmin.
Sydämeni pohjasta toivon, ettei Jaakko Hämeen-Anttilan esimerkki avaa laajaa aivovientiväylää tästä typerästä maasta ulos!
Julkaisumäärät eivät myöskään kerro paljon. Kuka nyt ei ala paloitella tutkimusta osiin ja lisäämään volyymiä, jos sitä rummutetaan. Meillä ainakin on lähdetty laskemaan laatua ja lisäämään julkaisumääriä. Jufo 1 -julkaisuja tekee 4-5 siinä ajassa mitä jufo 2-3 kestää tutkia. Roskakonferensseja piisaa. Ollaan tavoitteeksi otettu pari konferenssia, joissa ihan triviaalilla viikon työllä saa jo yhden julkaisun. Laadukkaaseen pitkäjänteiseen tutkimukseen keskittymällä vaarantaa vain positionsa.
Jukaisujen tai VÄITÖSKIRJOJEN määrä ei merkitse kovin paljoa, LAATU merkitsee. ———-Olen ollut muutaman kerran suomessa väitöstilaisuudessa. Väitöskirjojen vaihteleva taso hämmästyttää. Huono(kin) väitöskirja hyväksytään kunhan vätöskirjan tekijällä on suhteita. Tutkimatta asiaa kovin paljon väitän että ulkomailla väitöskirjojen taso vaihtelee vielä enemmän kuin Suomessa.
Viisas kirjoitus. Toivottavasti tällä on jotain vaikutusta. Suomi muistuttaa yhä enemmän Hölmölää lyhytnäköisine tehokkuuslöpinöineen. Liiallinen kilpaili(ttaminen) synnyttää vain katkeruutta ja kateutta. Liika tehostaminen synnyttää fuskaamista ja huonoa jälkeä. Järki käteen, poliitikot!
Kiitos Heikki ja muut yliopiston tutkijat. Teette loistavaa työtä ja oli aikakin reagoida. Koko yliopistouudistus ja Jorma Ollilan roolia yliopiston johtokunnassa pitäisi kyllä voimakkaasti kyseenalaistaa. Hänen paikkansa ei ole siellä. Miten on edes mahdollista että hän jokunen vuosi sinne itsensä luikersi, kun yliopistossa ja liike-elämässäkin hänen “track-record” kyllä tunnetaan (vrt. “savuavat rauniot” kuten Tampereen yliopiston johtamisen ja taloustieteen professori Hannu Laurila sanoi)? Hän on eittämättä sitten tehokas sytyttämään tulipaloja. EK ja hyvät veljet onnistuivat lopulta tavoitteessaan. He saivat vallan. Se vaati valtavan määrän propagandaa, yleisen mielipiteen muokkausta ja valtavasti aikaa ja resursseja. He eivät helpolla tule luovuttamaan valtikkaansa mutta vaalikausi on vain 4 vuotta. Heillä on nyt kiire panna rahoiksi, muuttaa lakeja, saada heille tärkeitä virkoja täytettyä ja kiire tietenkin tuhota mahdollisimman paljon länsimaista hyvinvointi-, oikeus- ja sivistysvaltiota kuin mahdollista. Tilanne on itse asiassa aika absurdi kun alkaa miettimään. Kun elää tiettyä kehityskulkua, seuraa aikaansa sitä ehkä turtuu hieman. Vuosien varrella ei välttämättä pysähdytä miettimään miten suuri ideologinen muutos Suomessa on tapahtunut. Jos vertaillaan vaikka sitä Suomea joka meillä oli 1980-luvun lopulla ja 1990-luvullakin ja se mitä se on nyt niin muutosta voitaisi pitää aika rajunakin. Kaikki tietty tapahtunut asteittain. Tätä “vallankaappausta” (valtion mutta myös yliopiston) ei uskonut moni tapahtuvan. Ainakin allekirjoittanut on aina yhtä häkeltynyt ja samaan hengenvetoon on sanottava mikään ei noilta yllätä enää. On reagoitava voimakkaasti – ja kyllä – se on joskus melkeinpä tärkeääkin olla vihainen kun järjettömiä päätöksiä tehdään. En se enempää vie teidän kallista aikaa…nyt oli jo liikaa. 😀
Voimia kaikille. Kyllä se tästä kunhan päästään lähemmäksi vaaleja taas.
Mihin nämä verrattomat yliopistossa koulitut aivot katoavat, kun Suomi on siinä tilanteessa kun on?
Yleisenä periaatteena näillä moderoiduilla sivuilla (ja muutenkin) on, että on sivistyneen keskustelun hengen mukaista kirjoittaa avoimesti omalla nimellä. Tuossa yllä on pari poikkeusta, jotka livahtivat läpi kun en muistanut kiinnittää asiaan huomiota, mutta periaate ei ole muuttunut. Vain jos kommentin luonteen vuoksi on syytä olettaa, että identiteetin salaamiselle on hyviä eettisiä perusteita, voi näille sivuille kirjoittaa nimimerkin takaa.
Hyvä kirjoitus! Näitä kannanottoja on jo aika monta ja nyt tarvitaan samaan aikaan lisää vääntöä + rakentavaa otetta.
Toistaiseksi esim en ole nähnyt ulostuloa siitä, millaiseen pelleilyyn loputtoman rahoitusbyrokratian kanssa kuluu luokaton määrä parhaiden aivojen työajasta. Tutkimusten suunnittelu, lupien hankinta, rahoituksen saaminen ja siitä raportoiminen on nykyisenä “digitaalis-analogisen kontrollin kulta-aikana” oma erityisalansa, jota kukaan ei tunnu noteeraavan sinä todellisena oppineen ajan tuhlauksena, jota se on.
Kiitos Mikko hyvästä kommentista. Olen säännöllisin väliajoin yrittänyt pitää tätä teemaa julkisesti esillä siitä asti kun kirjoitin Yliopisto OYJ kirjan vuonna 2005. “Suuri osa Tekesin ja Akatemian rahoituksesta tulisi käytettyä paljon paremmin, jos se annettaisiin suoraan vapaiden ja itsehallinnollisten yliopistojen normaaliin toimintaan.” Arvioni mukaan 75-80% olisi järkevää siirtää normaaliin tieteelliseen toimintaan ilman kallista rahoitusbyrokratiaa ja tutkimusta vääristävää ja paljon aikaa vievää hakuprosessia.