”Huippusuoriutumisella huipulle” – eli miten ryhmäajattelu tuottaa harhaanjohtavia ja vaarallisia metaforia

Ajattelumme on metaforista. ”Suomen on aika ponnistaa yliopistomaailman huipulle.” ”Huipulle ja yhteiskuntaan!” ”Tarvitaan lisää kansainvälisen tason huippuyksiköitä.” ”Pöhöttynyt rakenne ei ole tavoite, vaan huippusuoriutuva yliopisto, joka houkuttelee tutkijoita ja opiskelijoita.” ”Pölyt pois yliopistoista ja kunnianhimo ylös.”

Kirjaimellisesti huippu viittaa korkeimpaan kohtaan. Esimerkiksi vuorella voi olla huippu. Myös abstraktilla geometrisella kuviolla voi olla huippu. Ihmisyhteiskunnassa kilpailu ja valta käsitteellistetään usein fyysiseen tilaan liittyvän ylhäällä-alhaalla metaforan kautta. Ken voittaa juoksukilpailun, saa nousta korkeimmalle palkintopallille. Rakennamme palkintokorokkeen näin, koska oletamme rutiininomaisesti, että ”ylhäällä” tarkoittaa voittamista tai valtaa. Samasta syystä myös kunnianhimo voi olla ”ylhäällä” tai ”alhaalla”.

Metaforiset puheet huipusta edellyttävät kilpailun. Kun halutaan lisää ”huippututkimusyksiköitä” tai ”ponnistaa yliopistomaailman huipulle”, oletetaan, että yksiköt, yliopistot tai maat kilpailevat keskenään siitä, kuka juoksee nopeinten tai hyppää pisimmälle. Voittaja nousee korkeimmalle.

Metaforinen kilpailu on nyttemmin operationalisoitu yksinkertaiseksi ranking-listaksi. The Academic Ranking of World Universities (ARWU), jonka alunperin kokosi Shanghai Jiao Tong University, ja jota nyt pitää yllä ShanghaiRanking Consultancy, perustettiin vuonna 2003. Kiinan valtio halusi selvittää, kuinka pitkä matka sillä on kuroa umpeen ero Euroopan ja Yhdysvaltain parhaimpiin yliopistoihin.

Alkuperäinen tarkoitus muuntui nopeasti tukemaan yleistettyä kilpailuperiaatetta. Kaupallistuneet yksityiset yliopistot keksivät saman tien käyttää rankkeerausta oman toimintansa mainostamisessa. Näin kilpailumetafora kääntyy markkinakilpailuksi. The QS World University Rankings, jonka tuottaa Quacquarelli Symonds, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2004. Times Higher Education World University Rankings on ilmestynyt vuodesta 2009.

Kun tunnemme rankkeerauksen kriteerit, voimme ryhtyä manipuloimaan omaa tulostamme. Monet yliopistot esimerkiksi hankkivat palkkalistoilleen suurella rahalla nimiä, joiden avulla rankingia saadaan nostettua, riippumatta siitä, missä oikea työ tehdään. Kilpailumetafora saa siis vahvistusta uusliberaalista markkinaglobalisaatiosta – ja itse osaltaan tukee ja vahvistaa sitä.

Monet arvostelevat yksiköiden ja yliopistojen rankkeerausta siitä, että niiden menetelmät ovat mielivaltaisia. Yliopistolaiset osaavat itse arvioida, missä annetaan erityisen hyvää opetusta tai tehdään kiinnostavaa tutkimusta, eikä heidän käsityksensä useinkaan vastaa ranking-listoja.

Todellinen ongelma on kuitenkin syvällisempi. On helppo mitata, kuka hyppää pisimmälle tai juoksee nopeinten. Yksiselitteisen tunnusluvun antaminen yksikölle, yliopistolle tai maalle sen perusteella kuinka ”hyvä” se on akateemisesti, on rationaalisesti mahdotonta, koska eri asiat ja ulottuvuudet ja niiden arvot ovat yhteismitattomia – ei vähiten siksi, että arvostelmamme jonkin tutkimuksen tai tietynlaisen opetuksen hyvyydestä ovat osa tieteellisiä keskusteluita ja väittelyitä.

Yhtä lailla oletus siitä, että kilpailemme toisiamme vastaan, on harhaanjohtava. Tieteen tavoitteena on yhteinen oppiminen. Kaikki tieteen menetelmät ja tulokset ovat julkisia ja kaikkien vapaasti käytettävissä. Tutkijat käyttävät suuren osan ajastaan ylläpitääkseen yhteisiä yhdistyksiä ja verkostoja ja vertaisarvioimisen käytäntöjä. Tutkimusyhteistyö menee läpi yksiköiden, yliopistojen ja maiden. Läheisimmät kollegat saattavat olla fyysisesti kaukana tai ainakin toisissa yliopistoissa. Yhteisjulkaisuja tehdään niiden kanssa, joiden kanssa yhteistyö sujuu parhaiten, ei niiden kanssa, jotka ovat samassa yksikössä tai yliopistossa.

Kaikki abstrakti ajattelu perustuu metaforiin, mutta metaforat voivat siis olla myös harhaanjohtavia. ”Huippu”-metafora on erityisen riskialtis, sillä se sisältää paitsi ajatuksen kilpailusta niin myös nollasummapelistä. Ranking-listalla yhden nousu on toisen lasku. Se, kuka nousee korkeimmalle palkintopallille, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, kuinka nopeasti oikeasti juostaan tai pitkälle hypätään.

Sitä paitsi jos tavoitteena on parantaa maan koko väestön fyysistä kuntoa, niin on jokseenkin samantekevää onko yhden lajin korkeimmalla pallilla oman maan kansalainen vai ei. Voitto ei kerro paljonkaan tai mitään siitä, mikä väestön kunto keskimäärin tai kokonaisuutena on, tai mitä lajeja harrastetaan, tai mitä tietoja ja taitoja urheiluharrastuneisuuden tuloksena on kertynyt.

”Huippu”-metafora on harhaanjohtava myös useassa muussakin mielessä. Esimerkiksi jos tavoitteeksi asetetaan vain pärjääminen kuvitteellisen kilpailun edes jossakin lajissa, niin se johtaa helposti vaatimukseen voimavarojen keskittämisestä niille kentille ja yksiköille, joissa on tullut menestystä. ”Kaikki paukut jääkiekkoon ja SM-liigan neljälle parhaalle joukkueelle!” ”Tarvitaan vain kuusi yliopistoa, jotka on profiloitava kunkin vahvuusalueelle!”

Yksi ongelma tässä on se, että asiat muuttuvat. Tulevaisuudessa kukaan ei ehkä enää ole kiinnostunut jääkiekosta ja sen markkinat kuihtuvat. Tulevaisuuden tieteelliset läpimurrot syntyvät monesti juuri siellä, missä sitä vähiten odotetaan. Yliopistot myös kouluttavat ihmisiä, mukaan lukien alempien asteiden opettajia. Yhteiskunnassa tarvitaan moninaisia tietoja ja taitoja ja niiden vapaata kehittymistä. Resurssien keskittäminen pariin asiaan vie pohjan pois kaikelta muulta.

On myös virhepäätelmä ajatella, että hallinnollisella keskittämiselle saataisiin itsessään lisää ”huippuja”. Yliopistotason tietojen ja taitojen kehittäminen vie vuosikymmeniä. On helpompi tuhota aiemmin rakennettua kuin rakentaa uutta.

Suomen yliopistoissa toimivien ihmisten kompetenssi ei muutu siitä mihinkään, että osa saa potkut ja toisia pakkosiirretään muualle. Näillä toimenpiteillä ei luoda yhtään uutta kykyä, tietoa tai taitoa, mutta helposti onnistutaan romuttamaan ihmisten hyveet, motivaatio ja innostus. Osa äänestää jaloillaan ja lähtee muualle.

Miten harhaanjohtavat ja suorastaan väärät metaforat voivat saada yhteiskunnassa vallitsevan aseman? Tiedämme, että jokainen yksilö on taipuvainen puoltamaan omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota. Saman mielisten keskinäinen hymistely edelleen vahvistaa tätä tiedollista vahvistusvinoumaa.

Politiikan ja organisaatioiden tutkijat tuntevat myös ilmiön nimeltä ryhmäajattelu. Ryhmäajattelun jäsenet pitävät itseään sisäryhmän jäsenenä, joka toimii sellaista ulkoryhmää vastaan, joka vastustaa sen tavoitteita. Ryhmä sortuu ryhmäajatteluun silloin kun se yliarvioi omaa moraalista asemaansa tai tiedollista haavoittumattomuuttaan, rationalisoi omia päätöksiään kollektiivisesti, esittää ulkoryhmän jäsenet pahoina tai stereotyyppisinä, soveltaa kulttuurista yhdenmukaisuutta, joka pyrkii vaientamaan sisäisen kritiikin, ja suojelee johtoa ja päätöksentekijöitä vastainformaatiolta ja vastakkaisilta näkemyksiltä.

Ryhmäajattelua tuottava sulkeuma syntyy helposti. Hierarkkisten organisaatioiden johto erkaantuu helposti työyhteisöstä ja muusta organisaatiosta. Näin on käynyt yliopistoissa. Mitä syvemmäksi hierarkia on tehty, sitä vahvempaa on ryhmäajattelu johdon keskuudessa. Myös esimerkiksi elinkeinoelämän keskusliitto ja valtiovarainministeriö ilmentävät ryhmäajattelua. Näiden ryhmien tiedottajaksi ja edustajaksi valikoituvat ne, jotka parhaiten laulavat niiden lauluja, riippumatta ovatko he palkkalistoilla vai eivät. Erimielisillä ei ole asiaa sisäryhmään.

Myös medioissa voi alkaa vallita ryhmäajattelu, mikä merkittävästi vahvistaa ryhmäajattelun mahdollisuuksia päästä hegemoniseen asemaan koko yhteiskunnassa. Media levittää ja vahvistaa yksipuolista sanomaa – ja edelleen tukee sisäryhmän vinoumia, luoden uskoa siihen, että ”me olemme oikeassa”.

Tragikoomisinta on, että juuri kukaan innokkaimmista ”huippututkimuksen” vaatijoista ei ole itse tehnyt tutkimusta, ei ainakaan näkyvää ja merkittävää kansainvälistä tutkimusta. Yksi viimeaikainen esimerkki tästä on Aalto-yliopiston professoriksi tituleerattu VTT Pekka Mattila, joka on nimitetty niin sanotuksi työelämäprofessoriksi ilman normaaleja tieteellisen pätevyyden vertaisarvioinnin käytäntöjä (vastustimme Helsingin yliopistossa samaisen tittelin käyttöönottoa jyrkästi, mutta HY-johto runnoi tämänkin ”uudistuksen” läpi vuoden 2015 johtosääntöuudistuksen yhteydessä; pahoin pelkään, että kohta saamme kuulla jonkin HY:n ”professoriksi” nimitetyn business-gurun tai kokoomuspoliitikon julistavan sitä, kuinka suurin osa muista professoreista edustaa ”muutosvastarintaa” tai ”pölyttynyttä menneisyyttä” ja joutavat pihalle).

Mattila, joka itse ei ole julkaissut mitään tieteellisesti merkittävää, on saanut mediassa näyttävästi tilaa julistaakseen sitä, kuinka tarpeellisia leikkaukset, profiloinnit ja irtisanomiset ovat. Helsingin yliopiston ”Muutosohjelma”-sivuston mukaan YT-neuvotteluissa irtisanottujen ”muutoskoulutuksesta” vastaa osaltaan Aalto EE, jonka toimitusjohtajana Mattila työskentelee työelämäprofessuurinsa ohella (lisäksi Mattila on myös aktiivinen kokoomuksen jäsen).

Sisäpiiriverkostoista ja ryhmäajattelusta ei siis ole pitkä matka suoranaiseen korruptioon, joka näyttäisi olevan kehityksen seuraava looginen vaihe.

Heikki Patomäki

 

Yksi vastaus artikkeliin ””Huippusuoriutumisella huipulle” – eli miten ryhmäajattelu tuottaa harhaanjohtavia ja vaarallisia metaforia

  1. Komea juttu, arvostamme. Harvoin näkee näin rauhallista ja perusteellista argumentointia. Oli ilo lukea.

Kommentointi on suljettu.