Yliopistolain 2009 tavoitteet ja niiden toteutuminen

Tämä erittely yliopistolain tavoitteista ja niiden toteutumisesta on osa yliopistokäänne-prosessia, jossa työstämme luonnoksia (i) uudeksi yliopistolaiksi, (ii) uudeksi rahoitusmalliksi ja (iii) uudeksi Helsingin yliopiston johtosäännöksi.

Yliopistolain 2009 tavoitteet voidaan jakaa neljään ryhmään. Ensimmäisenä julkilausuttuna tavoitteena oli parantaa yliopistojen toimintamahdollisuuksia lisäämällä niiden taloushallinnollista autonomiaa. Yliopistoista tehtiin itsenäisiä oikeushenkilöitä ja niitä pääomitettiin vakavaraisuuden turvaamiseksi.

Uuden yliopistolain toisena julkilausuttuna tavoitteena oli turvata yliopistojen erityisluonne, erityisesti henkilöstöpolitiikassa. Ajatuksena oli, että yliopistojen erityisluonnetta ei turvaa yliopistojen asema tilivirastona ja osana valtionhallintoa. Itsenäinen oikeudellinen asema ja taloushallinto takaavat erityisluonteen paremmin.

Kolmanneksi tavoitteeksi esitettiin sen varmistaminen, että (a) yliopistoinstituution yhteiskunnallinen merkitys säilyy ja (b) että yhteiskunnan muut toimijat sitoutuvat yliopiston tehtävien tukemiseen. Keskeisenä keinona tähän tavoitteeseen pääsemiseksi esitettiin sitä, että yliopistojen hallitukseen tuodaan yliopiston ulkopuolisia henkilöitä. Lain mukaan hallituksen jäsenistä vähintään 40 % on oltava yliopistoyhteisön ulkopuolisia henkilöitä, jotka yliopistokollegio valitsee. Myös hallituksen puheenjohtaja valitaan yliopistoyhteisön ulkopuolisista henkilöistä.

Neljäs ja viimeinen julkilausuttu tavoite koski yliopistojen kansainvälistä kilpailukykyä, ymmärrettynä mitä ilmeisemmin ranking-sijoitusten kautta. Se kuitenkin jäi täsmentämättä, miten vuoden 2009 yliopistolain tuomat muutokset auttaisivat tämän tavoitteen saavuttamisessa. Lähtökohtaisesti yliopistolain piti parantaa yliopistojen taloutta ja vahvistaa yliopistojen yhteiskunnallista asemaa. Ilmeisesti tämän oletettiin johtavan myös niiden tulosten paranemiseen.

Ristiriitoja keinojen ja tavoitteiden välillä

Päävastuu yliopistojen toiminnan rahoituksesta jäi myös vuoden 2009 jälkeen valtiolle, joka vastaa myös Suomen Akatemian ja Tekesin toiminnan rahoittamisesta. Lain valmistelijat eivät kuitenkaan luoneet mekanismia, joka olisi taannut julkisen rahoituksen jatkuvuuden, vaan asia jätettiin maan hallitusten vastuulle.

Toki yliopiston toimintamahdollisuuksien parantamisella tarkoitettiin myös kaupallisen toiminnan lisäämistä ja lahjoitusten keräämistä. Kuitenkaan päätöksenteon pohjana ei ollut uskottavaa skenaariota siitä, kuinka paljon nämä aktiviteetit tulisivat lisäämään yliopistojen tuloja. Lisäksi yritykset pyrkivät voittoihin ja lahjoittajat edistämään erityistavoitteita. Mitään taetta ei ole siitä, että kaupallinen toiminta tai yksityiset lahjoittajat edistäisivät vapaata tutkimusta tai tieteellistä ja taiteellista sivistystä, vaan tämä näkökohta jätettiin uskon ja toivon varaan.

Yliopistojen henkilöstöpoliittinen erityisluonne on yleensä taattu ns. virassapysymisoikeudella (engl. ”tenure”). Saksalaisen mallin virkamiesaseman ja amerikkalaisen mallin ”tenure”-instituution nimenomainen tarkoitus on ollut akateemisen vapauden ja itsehallinnon suojelu. Virassapysymisoikeus estää mielivaltaiset ja tarkoitushakuiset erottamiset. Yliopistolaki 2009 poisti virkamiesaseman – vastoin perustuslakivaliokunnan asiaan ottamaan kantaa – ja samalla poistui ”tenure”-tyyppinen suoja myös professoreilta. Tämä on tehnyt irtisanomisaallot mahdolliseksi tieteellisen pätevyyden jokaisella tasolla.

Vuoden 2009 yliopistolaki ei siis suojellut yliopistojen eritysluonnetta vaan teki yliopistoista tavallisten yritysten kaltaisia työnantajia, jotka voivat irtisanoa henkilöstöä silloinkin kun tekevät ylijäämäistä tulosta, ilman mekanismia, joka kykenisi estämään erottamisten mielivaltaisuuden tai tarkoitushakuisuuden. Ongelmaa vahvistaa se, että työntekijän erottamisen perusteet ovat salaisia.

Yleisesti voidaan sanoa, että vuoden 2009 lain perustelu nojautui pitkälti pelkkiin oletuksiin. Miten ulkopuolisten mukanaolo yliopistojen hallituksessa edistäisi yliopiston yhteiskunnallisen merkityksen säilymistä tai sitä, että yhteiskunnan muut toimijat sitoutuisivat yliopiston tehtävien tukemiseen? Yhtä luontevasti ja uskottavasti olisi voinut olettaa, että he käyttävät valtaansa edistääkseen yliopiston ja tieteen vapaudelle, itsehallinnolle ja sivistykselle vieraita päämääriä.

Yliopistolain toteutus ja sen onnistuminen

Lakia valmisteltaessa luvattiin, että valtion rahoitusta korotetaan sitä mukaan kun kustannustaso nousee ns. yliopistoindeksin mukaisesti. Vuonna 2011 muodostettu Jyrki Kataisen hallitus kuitenkin käytännössä perui tämän lupauksen ja aloitti yliopistorahoituksen leikkaamisen. Leikkaukset ovat syventyneet Juha Sipilän hallituskaudella (2015-). Yhteensä menovähennykset ovat satoja miljoonia euroja per vuosi.

Jos kaikki vähennyssuunnitelmat toteutuvat, esimerkiksi Helsingin yliopiston henkilökunnan määrä tulee laskeneeksi melkein viidenneksellä kaudella 2011–2019. Suomalaiset yliopistot ovat jo perinteisesti olleet hyvin kustannustehokkaita. Ei ole epäilystä, etteivätkö henkilöstövähennykset huonontaisi toimintamahdollisuuksia.

Vaikka irtisanomiset ja niiden perusteet ovat salaisia, on esille tullut tapauksia, joissa irtisanomiset vaikuttavat mielivaltaisilta tai tarkoitushakuisilta. Osa tapauksista johtanee oikeusprosesseihin (valmistelun alla). Työnsä säilyttäneiden keskuudessa vallitsee pelko, mikä tuskin edesauttaa yliopiston tehtävien toteuttamista.

Yliopistojen ulkopuolisten jäsenten hallitustyöskentelystä on ollut varsin erilaisia kokemuksia kaudella 2010–2016. Positiivisimman roolin ovat ottaneet Turun yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet, jotka ovat leikkaustenkin keskelle pyrkineet turvaamaan Turun yliopiston toimintaedellytykset.

Muiden yliopistojen ulkopuolisten jäsenten toiminnasta on vaikea saada tarkkaa tietoa, koska hallitustyöskentely on salaista. Julkisuudessa heitä ei ole paljon näkynyt puolustamassa yliopistoja tai niiden asiaa. Helsingin yliopiston hallituksen jäsen Jorma Ollilla on täräyttänyt julkisuudessa, että ”älä lue liikaa tai sinusta tulee akateeminen”. Yleisesti ottaen yliopistojen hallitusten ulkopuoliset jäsenet näyttävät toimineen tyypillisten hallitusammattilaisten tavoin, nostaen kokouspalkkioita, mutta jättäen käytännön valmistelun ja työn yliopistojen rehtoraatille ja keskushallinnolle.

2010–luvulla yliopistojen yhteiskunnallinen asema ja arvostus ovat nopeasti laskeneet. Yliopistoon ja yliopistolaisiin kohdistuva inho- ja vihapuhe on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tämä on heijastunut myös julkisvallan edustajien puheisiin. Pääministeri Juha Sipilä on lotkautellut ”kaiken maailman dosenteista” ja valtiovarainministeri Alexander Stubb on vitsaillut professorien työmotivaation perustuvan pitkiin kesälomiin. Komissaari Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö Juho Romakkaniemi on julkisesti nimennyt oman suosikkinsa erotettavaksi professoriksi.

Väkilukuun suhteutettuna suomalaiset yliopistot ovat olleet muiden pohjoismaiden ja Sveitsin ohella maailman huippua ja myös Yhdysvaltain ja Britannian edellä. Evidenssiä siitä, että uusi yliopistolaki (tai sitä edeltäneet ja seuranneet monet muut samoihin oppeihin perustuneet uudistukset) olisivat parantaneet suomalaisten yliopistojen ”kansainvälistä kilpailukykyä” ei juuri ole. Esimerkiksi julkaisujen kokonaismäärä on ollut laskussa ja useimmat professorit kokevat nykyään toimivansa tiedeadministraattoreina. Ainakin joissakin vertailuissa suomalaisen tieteen vaikuttavuus tieteen sisällä on vähentynyt. Työhyvinvointia koskevat kyselytutkimukset kertovat karua kieltä nyky-yliopistojen tilanteesta. On suorastaan käsin kosketeltavaa, kuinka alistumisen ja toivottomuuden tunteet ovat levinneet yliopistolaisten keskuudessa.

Toisaalta on mahdollista väittää uskottavasti myös, että ”Suomen tieteen kansainvälinen taso on [edelleen] väitettyä parempi”, kuten Turun yliopiston tutkijat Osmo Kivinen ja Juha Hedman ovat tehneet. Kansainvälisten, vertaisarvioitujen suomalaisjulkaisujen määrän on kasvanut kaikilla kuudella päätieteenalalla koko 2000-luvun, ja monilla tieteenaloilla suomalaisiin julkaisuihin viitataan aiempaa enemmän, jos katsotaan viittauksia laajemmin referoiduissa vertaisjulkaisuissa eikä vain top10-indeksin kautta. Suomalaiset tutkijat ovat siis tehneet työtä käskettyä ja keskittyneet kansainvälisiin englanninkielisiin journal-artikkeleihin muun julkaisutoiminnan kustannuksella. Tämä painotus näkyy tuloksissa.

Näinä vuosina suomalaisten yliopistojen kansainvälisissä sijoituksissa ei ole tapahtunut mitään merkittäviä systemaattisia muutoksia mihinkään suuntaan. Tohtorin kouluttaminen kestää 10–15 vuotta ja professorin 20–30 vuotta, joten nopeat muutokset yliopistolaisten opetus- ja tutkimuskyvyissä eivät ole todennäköisiä. Myöskään rekrytoinnin mekanismit eivät muutu kovin helposti tai nopeasti.

Toisaalta Sipilän hallituksen leikkaukset ovat johtaneet paitsi toimintamahdollisuuksien huononemiseen niin myös aivovientiin, mikä näkynee tuloksissa aikanaan, samoin kuin yliopiston moraalisen selkärangan rapautuminen. Suunta on siis pikemminkin alaspäin kuin ylöspäin. Eri kysymys on, kuinka mielekkäitä ranking-listat tai puheet ”huipulle pääsemisestä” ylipäätään ovat.

Kysymys yliopistojen autonomiasta laajemmin

Yliopistojen irrottamista valtiosta perusteltiin yliopistojen erityisluonteen turvaamisella ja omaehtoisten toimintamahdollisuuksien lisäämisellä. Valtioneuvoston, VM:n ja OKM:n ote yliopistojen ohjauksessa on 2010-luvulla kuitenkin pikemminkin tiukentunut kuin löystynyt. Esimerkiksi tutkintorakennemuutoksen ja ns. profiloinnin kautta valtio vaikuttaa nykyään opetuksen ja tutkimuksen järjestämiseen suoraan yksikkötasolle asti.

Valtion ohjaus toteutuu epäsuorasti myös Suomen Akatemian kautta, joka paitsi vaikuttaa ratkaisevasti siihen mitä tutkimusta ei tehdä ja mitä tehdään niin myös tuottaa dokumentteja, joita yliopistoissa luetaan ohjeistuksena siitä, miten yliopistoja pitäisi ”uudistaa”. Myös muun muassa profilointeja ohjataan Akatemian kautta.

Lisäksi valtio on ottanut merkittävän osan tutkimusrahoituksesta suoraan omaan kontrolliinsa lisäämällä ns. strategista tutkimusrahoitusta. Tutkimuksen suora poliittinen ohjaus on lisääntynyt myös tätä kautta.

Evidenssi siis viittaa siihen, että yliopistojen autonomian ja toimintamahdollisuuksien lisäämisellä on ollut lähinnä vain se merkitys, että yliopistoimintojen kaupallistamisesta ja varsinkin henkilöstön irtisanomisesta on tullut aiempaa helpompaa (myös vanhassa yliopistossa varainhankinta oli mahdollista ja siinä monet yliopistot myös onnistuivat). Tieteen vapauden ja itsehallinnon kanssa nyt tapahtuneilla muutoksilla ei ole mitään tekemistä.

 

2 thoughts on “Yliopistolain 2009 tavoitteet ja niiden toteutuminen

  1. Pingback: Yliopistojen ulosohjaus | Pöllömpää

  2. Mielenkiintoista tekstiä ! Valtioneuvoston ohjaava osuus ja yliopiston hallituksen ulkopuolisten jäsenten toiminta mietityttää. Savonlinnan OKL lakkautetaan ja valtioneuvosto väittää puhtaasti valehdellen, ettei voi asialle mitään. Ja mitä tehdään yliopiston hallituksella, joka on kiinnostunut vain kokouspalkkioistaan.
    Turun yliopiston hallitus on poikkeus myönteiseen suuntaan! Eikös Rauman okl säilyne?
    Sipilän hallitus on kyllä onnistunut munaamaan itsensä yliopistomaailmassa itsensä täydellisesti. Mitenhän olisi käynyt, jos he olisivat ihan tosissaan alkaneet leikkaamaan koulutuksesta?
    Sitähän he kaikki lupasivat vaalien alla:” Koulutuksesta ei leikata!”

Comments are closed.