Siiloja räjäyttämässä; eli kuinka business-kieli tuhoaa yliopistot

Rehtori Jukka Kola tyytyi maltilliseen metaforaan kuvatessaan pari vuotta sitten juhlapuheessaan, mitä akateemisille siiloille pitää tehdä: ”Siilot on rikottava”. Vararehtori Keijo Hämäläinen puolestaan vaatii ”siiloista irtautumista”:

Kandidaatintutkinnot eivät saisi olla yhden oppiaineen siiloja, vaan niiden tulisi avata mahdollisuudet erilaisiin maisteriopintoihin. Tämä voisi ratkaista esimerkiksi motivaatio-ongelmia sekä edistää valmistumista.

Yliopistojen profiloinnista ja vaikuttavuudesta puhuessaan Hämäläinen näkee vain kaksi vaihtoehtoa: yliopisto voi olla vain joko siilo tai matriisi. Samaa retoriikkaa yliopistoista tyrkytetään myös kouluille. Käyttäytymistieteellisen Kirsti Lonka asettaa vastakkain siilot ja ilmiölähtöisen oppimisen. Siilot ovat se paha, josta pitää päästä irti, ja ilmiölähtöinen oppiminen on puolestaan hyvä tavoite.

Anonyymissä haastattelussa kielenkäyttö voi olla värikkäämpää. Lappeenrannassa kauppakorkeakoulussa hyväksytyssä opinnäytetyössä ”Siilot organisaatiokulttuurisena ilmentymänä” yksi haastateltava toteaa näin:

Mun mielestä tää koko organisaatio olis pitänyt räjäyttää kokonaan, ja uudet johtajat palikoihin. (…) Ihminen tiedostamattaan, luonteeltaan mukavuuden haluinen ja toimii kuten on kuvitellut toimivan kymmen vuotta, mut se ei ehkä toimi nyt.

Kaikki tämä ja paljon muuta siilo-retoriikkaa löytyy nopeasti googlaamalla. Jokainen yliopiston hallintoprosesseissa toiminut tai kuulemistilaisuuksissa käynyt tunnistaa siilo-retoriikan, jonka voi tiivistää uusliberaalille ajalle tyypilliseen kielikukkaseen: ”Yliopistojen kilpailukyvyn haasteena on räjäyttää siilot ja kannustaa innovaatioihin!”.

Olen mukana kansainvälisessä tulevaisuuden ennakointia koskevassa projektissa, jossa törmäsin business-kouluista ja konsulteilta peräisiin oleviin papereihin, jotka viljelevät siilo-retoriikkaa. Ryhdyin pohtimaan siilo-käsitteen genealogiaa eli sen ilmiöhistoriaa hieman tarkemmin.

Sanakirjan tai Wikipedian määritelmä siiloista on yleensä edelleen kirjaimellinen:

Varastosiilo on irtotavaran varastoimiseen tarkoitettu rakennus. Maataloudessa varastosiiloja käytetään viljan ja säilörehun varastoinnissa. […] Varastosiilot ovat usein sylinterinmuotoisia noin 10–20 metriä korkeita rakennuksia ja ne täytetään ylhäältä. Täten ensimmäisenä laitettu tavara otetaan ulos myös ensimmäisenä.

Kauppatieteiden lanseeraama ja yritysmaailman omaksuma metaforinen merkitys näyttää ilmaantuneen joskus 1990-luvulla. Vanhimmat löytämäni siilo-metaforaa viljelevät akateemiset paperit ovat tuolta ajalta ja kontekstina lähinnä business-koulutus ja -konsultointi.

Itse metafora syntyi ilmeisesti jo hieman aiemmin. Ensin puhuttiin rajattomasta (”boundaryless”) yhtiö-organisaatiosta. Näissä yhteyksissä siilo-termi saattoi ensin esiintyä esimerkiksi kaupallisten alojen organisaatiorakennetta käsittelevän kirjan sivulauseessa, josta se poimittiin sitten asteittain laajenevaan käyttöön.

Muotikäsitteiden leviäminen on eksponentiaalista: ensin niitä käyttää vain pieni piiri, joka asteittain laajenee, ja yhtäkkiä sana on jo kaikkien huulilla. Mikä selittää siilo-retoriikan suosion? On tunnettua, että liikemaailman kulloinkin muodissa olevat johtamis- ja organisaatioideat vaihtuvat suhteellisen tiuhaan. Tällaisten sanojen ja käsitteiden kehitys lienee helpointa ymmärtää markkinoina, joiden mekanismit ovat suurelta osin samankaltaisia muodin markkinoiden kanssa.

Thorstein Veblen ja Pierre Bourdieu ovat selittäneet muotia ja tyyliä erottautumisen ja erojen tekemisen avulla. Yhtiömaailmassa menestyneet kertovat tarinoita oman menestyksensä syistä, pyrkien erottautumaan muista. Kaupallisten alojen tutkijat ja konsultit poimivat nopeasti uudet käsitteet teksteihinsä, toivoen menestystä omilla kentillään. Menestyksen ehtona on, että käsite ja sitä vastaava tarina ovat yhteensopivia business-eliitin jo omaksumien taustaoletusten kanssa.

Joseph Schumpeterin mukaan kapitalistinen markkinatalous on innovointia, jonka tarkoitus on hetkellisesti saavuttaa etuasema suhteessa muihin ja siten mahdollisuus tuottaa monopolistisia voittoja. Kuitenkin merkittävien patenttien määrä on vähentynyt ja työn tuottavuus on kasvanut aiempaa hitaammin. Kapitalismi vaikuttaa ajautuneen Schumpeterin ennakoimaan taannehtivaan tilaan, ainakin OECD-maailmassa. Tarvitaan ideologisesti hyväksyttäviä sanoja ja tarinoita selittämään tämä ja toisaalta kertomaan mitä pitäisi tehdä, jotta innovaatioita saataisiin lisää.

Tässä lienee siilo-metaforan menestyksen salaisuus. Johtajat voivat syyttää organisaationsa ”siiloja” innovaatioiden ja menestyksen puutteesta. He voivat vaatia ankaria ja jatkuvia muutoksia, jotta päästäisiin monialaiseen ja luovaan toimintaan.

Siilo-käsite mahdollistaa myös sotilaallisten metafora-johdannaisten käytön, jotka ovat yhteensopivia vallitsevan strategia-puheen kanssa. Siilot kuten bunkkeritkin voidaan räjäyttää ja tuhota. Tarinalla on myös kaksi sankaria: ensivaiheessa siilot räjäyttävä johtaja ja toisessa vaiheessa itse innovaattori, joka astelee johtajan jalanjäljissä uuden rajattoman organisaation siiloista vapailla tantereilla.

Tarina on tietysti yhtä ontto kuin tyhjä siilo. Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ainoastaan uusklassista taloustiedettä voisi edes jotenkin luonnehtia eristetyksi siiloksi, mutta sekin vuorovaikuttaa myös muiden alojen kanssa, tosin useimmiten vain yksipuolisen imperialistisesti. Tarina on myös täynnä ristiriitoja. Paradoksaalisesti juuri ainoan siilon eristäytymistä tuetaan. Tarinan yksilösankari on myös yhteisöllinen tiimien rakentaja. Rajaton, verkostomainen ja ketterä organisaatio on samalla hierarkia, jota johtaja yksinvaltaisesti johtaa.

Ideologiat ovat aina täynnä ristiriitoja. Jossain vaiheessa ristiriitoihin aletaan kiinnittää huomiota – varsinkin muotisuuntausten taas vaihtuessa. Siilo-metaforan käyttöikää pidentää kuitenkin se, että erilaiset ”siilot” ovat syvään juurtuneita. Organisaatioissa monet funktiot eli toiminnot ovat eriytyneet organisaatiorakenteesta täysin riippumatta. Työnjakoa ei ole järkevää tai edes mahdollista purkaa.

Vastaavasti yliopistoissa oppiaineita ei noin vain tuhota, sillä tutkija-opettajien tieto-taidot ovat sidottuja oppialojen ongelma/teoria-kenttien historiaan ja niiden tarjoamiin mahdollisiin vastauksiin. Jos ne otetaan pois, heillä ei ole juurikaan mitään pohjaa tutkimukselle tai opetukselle. Johtajien kaipaamasta ”innovoinnista” tulee helposti pelkkää pyörän (tai tulen) uudelleen keksimistä.

Toisaalta yhtiövallan ideologiaan sopii hyvin, että tieteellinen auktoriteetti räjäytetään. Tilallehan voidaan nostaa liike-elämästä työelämäprofessoreita, jotka tästä eteenpäin voivat puhua tieteen nimissä. Lisäksi koska siilot ovat niin sitkeitä, niin siilo-retoriikka tarjoaa johtajille pitkäksi aikaa tekemistä ja oikeutusta.

Muotivirtauksille on kuitenkin tyypillistä, että juuri silloin kun muoti alkaa levitä laajalle rahvaan keskuuteen, eliitti on jo erottautumassa uusien tyylien avulla.

Niin kauan kuin ihanteena toimii menestys business-maailmassa, organisaatiouudistuksille ei siis näy loppua. Ainoa, mikä tässä prosessissa saavuttaa loppunsa, on idea vapaasta yliopistosta, joka pyrkii yhteiseen oppimiseen.

Heikki Patomäki

 

Yksi vastaus artikkeliin ”Siiloja räjäyttämässä; eli kuinka business-kieli tuhoaa yliopistot

  1. Sekä yhteiseen oppimiseen että uuden tiedon tuottamiseen. Bisnes-ajattelu sopii tähän yhtä heikosti kuin terveydenhoitoon tai peruskoulutukseen.

Kommentointi on suljettu.