Voiko moderni yliopisto tai yritys olla diktatuuri?

Vastaus kysymykseen on, että yliopisto tai yritys ei voi olla diktatuuri, ei ainakaan sanan missään nykyään tavanomaisessa merkityksessä. Kiinnostavampi kysymys kuitenkin on, että kuinka lähelle yliopisto tai yritys voi tulla diktatuuria? Jotta asian voisi selvittää, täytyy luoda hieman tarkempi katsaus diktatuurin käsitehistoriaan.

Sana ”diktatuuri” periytyy latinan kielen sanasta dictatus, joka on menneen aikamuodon partisiippi sanasta dictare. Se tarkoittaa samaa kuin suomen kielen sana ”sanella” (molemmissa merkityksissä: ”sanoa ääneen” niin, että muut kirjoittavat sanat ylös, ja ”määrätä”). Henkilö tai pieni ryhmä voi sanella sen, mitä pitää tehdä.

Tasavaltaisessa Roomassa diktatuuri oli väliaikainen, poliittisen yhteisöjen sääntöjen määräämä tehtävä. Vaaran hetkellä senaatti antoi konsulin tehtäväksi valita yhden henkilön praetor maximukseksi eli ”diktaattoriksi”. Hän tehtävänään oli johtaa armeijaa suurin valtaoikeuksin tai toimittaa vaalit tai tiettyjä rituaaleja. Rooman diktaattorin valta oli aina määräaikaista ja lain ja senaatin rajoittamaa. Harvain- ja yksinvaltaan epäluuloisesti suhtautunut tasavalta kuitenkin antoi diktaattorin kantaa vallan symboleita eli vitsoja tavalla, joka oli kaikilta muilta kielletty.

Sana ”diktatuuri” ilmaantui uudelleen käyttöön vasta 1800- ja 1900-luvun demokratisoituvassa maailmassa. Aiemmin yleisesti käytetyt käsitteet – sellaiset kuin tyrannia, despotismi ja autokratia – syrjäytyivät. Joskus sanan nykymerkitys yhdistetään ajatukseen rajattomasta (väki)vallasta. Tämä on liian yksioikoista.

Andrew Arato esittää käsitehistoriassaan, että ainakin silloin kun sanaa tai sen läheisiä korvikkeita (kuten saksan kielen sanaa führer eli ”johtaja”) on käytetty positiivisessa merkityksessä, ratkaisevaa on ollut ennen kaikkea linkki tasavaltaisen Rooman perinteeseen. Diktatuuria oikeutetaan sota- tai poikkeustilalla.

Esimerkiksi Marx vilautti pari kertaa ohimennen termiä ”proletariaatin diktatuuri” 1800-luvun teksteissään. Niin tehdessään hänellä oli mielessään sekä tasavaltaisen Rooman että Ranskan vallankumouksen esikuvat (Marx oli antiikin tuntija ja teki väitöskirjansa antiikin luonnonfilosofiasta). Monet 1900-luvun diktaattoreista nousivat valtaan väkivaltaisesti ja asevoimien turvin, kuten Lenin, Trotski ja kumppanit tekivät Venäjällä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Puolueen keskuskomitean diktatuurin oli tarkoitus vain väliaikainen vaihe (järjestelmään kutsuttiin myös ”demokraattiseksi sentralismiksi”). Erotuksena antiikin Roomasta diktatuurin tarkoitus ei ollut säilyttää vanhaa vaan luoda jotain radikaalisti uutta.

Saksalainen politiikan ja oikeuden teoreetikko Carl Schmitt (1888-1985) oikeutti Adolf Hitlerin valtaa samaan tapaan, vaikka olikin vannoutunut marxilaisuuden vihollinen. Schmittin mukaan laki määrää kaikkea toimintaa, mutta jonkun täytyy voida päättää siitä mikä on normihierarkian viimekätisin normi, milloin vallitsee poikkeustila, ja kuka on vihollinen. Opin mukaisesti Hitlerin poikkeusvaltuudet oikeutettiin ensin kansanäänestyksessä ja sitten uusittiin valtiopäivillä neljän vuoden välein. Käytännössä tosin Hitler asettui lain yläpuolelle, vaikka yleensä noudattikin sitä kirjaimen tasolla; hän katsoi oikeudekseen päättää ihmisten vapaudesta, elämästä ja kuolemasta. Myös Hitlerin ja natsien vallankumouksellisena tavoitteena oli luoda kokonaan uusi järjestys, ”tuhatvuotinen valtakunta”.

On selvää, että yliopisto tai yritys, joka toimii liberaali-demokraattisen oikeusjärjestelmän sisällä, ei voi olla kirjaimellisesti diktatuuri. Yliopiston ja yrityksen valtaoikeudet ovat rajattuja ihmisten työaikaan ja -tehtäviin. Yliopistot ja yritykset eivät sodi. Niillä ei voi olla laillista tuomiovaltaa tai oikeutta käyttää väkivaltaa. Yliopisto tai yritys ei voi asettua lain yläpuolelle eivätkä niiden johtajat voi asettua edes omien sääntöjensä yläpuolelle. Johtajien valta on lakien ja sääntöjen rajoittamaa ja siten rajallista määräysvaltaa oikeusvaltioperiaatteen sisällä.

Yrityksillä ja yliopistoilla on kuitenkin strategiansa. Käsitteen strategia alkuperä on sodassa. Stratēgia tarkoitti Kreikassa sotajoukkojen johtajien taitoa. Yritysjohtajia on vuosikymmeniä opetettu lukemaan Carl von Clausewitzin klassikkoa Vom Kriege ja ajattelemaan yritysten välistä kilpailua sotana. Uudessa magnum opuksessaan kapitalismista taloustieteilijä Anwar Shaikh käsitteellistää kilpailun suuryritysten maailmassa nimenomaan sotana. Erityisesti niiden näkökulmasta, jotka pyrkivät haastamaan vakiintuneen oligopolisen järjestyksen, kilpailu on sotaa ja teknologinen kehitys on asevarustelua. Tässä taistossa jotkut onnistuvat ja menestyvät, monet selviävät hengissä jotenkuten, ja loput kuolevat pois.

Hierarkiaa ja vallan keskittämistä voidaan perustella metaforisella sodalla melkein yhtä helposti kuin oikealla sodalla. Klassinen debatti hierarkian ja demokratian välillä koskee päätöksenteon nopeutta. Kun tasavaltaa uhkaa välitön vaara, ei ole aikaa käydä pitkiä keskusteluja senaatissa. Päätökset on keskitettävä yksiin käsiin, jotta joukot saadaan heti liikkeelle. Kun vaara on ohi, voidaan palata demokratiaan, sillä pysyvä diktatuuri merkitsisi tyranniaa ja tarkoittaisi vapauden menetystä. Modernissa maailmassa diktatuuri on kuitenkin monesti jäänyt pitkäaikaiseksi tilaksi. NL:n tapauksessa se kesti 70 vuotta. Hitler suunnitteli tuhatvuotista valtakuntaa, mutta onnistuikin tuhoamaan Saksan ja Euroopan jo kahdessatoista vuodessa.

Käsitehistoriallisesti yritysmaailman kautta yliopistoihin tuodussa uushierarkiassa on myös toinen mielenkiintoinen yhteys diktatuurin teoriaan. Hierarkkisen valtajärjestelmän tarkoitus ei ole säilyttää jo olevaa, kuten antiikissa. Nykyhierarkiaa perustellaan modernilla tarpeella luoda jotain radikaalisti uutta. Mallina toimivat yksityiset kapitalistiset yritykset (tai uus-schumpeteriläinen kuva niistä), mutta koska ne innovoivat vähän väliä uusia organisaatiorakenteita, päämäärä on liiketilassa. Uuden luomisesta tulee eräänlainen jatkuva tai pysyvä organisaatiopyöritys, jossa kaikkea muutetaan koko ajan yritysmaailman viimeisimpien muotivirtausten ja kulloisenkin johtajan ”vision” mukaan. Tuloksena on eräänlainen menestyneiden liberaalien businessjohtajien versio Trotskin jatkuvasta vallankumouksesta, mutta ilman hierarkkisen vallan kumoamista.

Nyky-yliopistossa valta on keskitetty rehtorille ja hallitukselle, joka ainakin Helsingissä on siunannut rehtoraatin ja hänen lähipiirinsä esitykset jokseenkin aina. Yliopiston hallituksella on puolestaan yksinoikeudelliset valtuudet säätää yliopiston sisäisistä säännöistä ja valtaoikeuksista ja päättää budjetista. Rehtori nimittää vararehtorit (yliluutnanttinsa) ja dekaanit (luutnanttinsa), joille tiedekuntien sisäinen valta on keskitetty. Nyt aikeena on siirtää budjettivaltaa tiedekunnilta pois rehtorin alla olevaan strategiseen rahastoon, jolla edesautetaan jatkuvaa organisaatiomuutosta.

Yliopistossa on enää vain kaksi jäännettä demokraattisesta kollegiaalisuudesta. Kumpikaan ei liity suoraan päätöksentekoon, vaan ainoastaan yliopiston hallituksen valintaan. Tiedekuntien kolmikantaperiaatteen mukaisesti nimittämä 50-henkinen kollegio valitsee Helsingin yliopiston hallituksen kuusi ulkopuolista jäsentä. Kollegio ei siis ole vapaa valitsemaan keitä haluaa, vaan henkilöiden pitää olla pääsääntöisesti liike-elämän, politiikan tai tieteen tai taiteen näkyviä edustajia, eivätkä he saa olla yliopiston palveluksessa. Lisäksi yleisillä vaaleilla valitaan hallitukseen seitsemän yliopistolaista. Osa valituista on dekaanien tai etujärjestöjen nimeämiä suosikkeja.

Tämä järjestelmä on melko analoginen antiikin Rooman diktatuurin kanssa siinä mielessä, että kollegio (joka muuten on pelkkä keskusteluelin) edustaa senaattia ja yliopiston hallitus konsuleita, joille senaatti antaa tehtäväksi valita diktaattorin eli:

diktaattori                                      ~           rehtori

senaatti                                         ~           kollegio

konsulit                                          ~           hallitus

yliluutnantit (magister equitum)     ~           vararehtorit

luutnantit  (magister militum)         ~           dekaanit

Johtopäätökseni siis on, että vaikka yliopisto ei ole diktatuuri siinä mielessä kuin mitä sanaa on käytetty liberaali-demokraattisessa lännessä viime vuosikymmenien aikana, se tulee kuitenkin varsin lähelle sanan diktatuuri sellaista merkitystä, jossa yhdistyy (määräaikainen mutta pysyvä) yksinvaltius jatkuvaan organisaatiomullistukseen.

Erotuksena roomalaisesta esikuvastaan tämän hierarkkisen järjestelmän on siis tarkoitus olla pysyvä, mikä luo siihen oman korruptoivan dynamiikkansa – klassista tasavaltaista politiikan teoriaa mukaillakseni. Sikäli kuin järjestelmä onnistuu vakiintumaan, yliopistolaisten vapaus on mennyttä ja alaa valtaa yhä enemmän klientalismi, hierarkkinen suosikkijärjestelmä, joka on hyveiden vastakohta.

Heikki Patomäki

PS. Kannattaa katsoa myös edellinen blogini ”Siiloja räjäyttämässä; eli kuinka business-kieli tuhoaa yliopistot”, joka valottaa pysyvän organisaatiomuutoksen logiikkaa toiselta kannalta.

PS.2. Olen hieman  muuttanut ja täsmentänyt analogiaa ”jatkuvaan vallankumoukseen” (14.4.2017). Suomen kielen sana ”vallankumous” on tässä yhteydessä harhaanjohtava, koska kapitalistisen realismin mukainen jatkuva organisaatiomuutos säilyttää hierarkkiset valtasuhteet tai jopa syventää niitä. Pikemminkin kyseessä on re-voluutio sanan esimodernissa merkityksessä. Latinan kielen revolutio viittaa johonkin, joka kääntyy tai vierii tai pyörii takaisin (keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa sanaa käytettiin ennen kaikkea astronomiassa ja astrologiassa). Business-johtajat (tai organisaatio-diktaattorit) etsivät todellista tai kuviteltua nopeutta tai tehoa pyörittelemällä organisaation tehtävänjakoja ja suhteita ympäriinsä yhä uudelleen, kenties jopa yhä kiihtyvällä tahdilla. ”Vallankumouksellinen” ja ”radikaali” ovat tässä maailmassa lähinnä postmoderneja, totuuden jälkeisiä mainostermejä, joiden todellinen sisältö on tyhjentynyt.

Yksi vastaus artikkeliin ”Voiko moderni yliopisto tai yritys olla diktatuuri?

  1. En pysty kommentoimaan edelliseen blogiisi business-kielestä, mutta näin nyky-HY:n sisältä katsottuna kaikki, mitä kirjoitat on erittäin ajankohtaista.

    Ihmisten pitäisi kysyä enemmän kriittisiä kysymyksiä ja kieltäytyä perääntymästä tyhjien selitysten edestä. Johdon toiminta ei kestä päivänvaloa.

    Kuka tai mikä lehti tekisi jutun mm. siitä, mitä tapahtui ”visio 400” -työryhmälle ja miksi:
    http://www.image.fi/image-lehti/miksi-perustaa-tyoryhma-miettimaan-yliopiston-tulevaisuutta-jos-tulos-on-ennalta#comment-form

    Syksy Räsäsen Imagessa julkaistun kriittisen kirjoituksen jälkeen työryhmästä ei ole nimittäin saanut enää hiiskuakaan ja raportti, jota oli siinä vaiheessa jo painettu useita laatikollisia, ei koskaan päässyt jakoon. Olen kuullut tämän suoraan lähellä johtoa työskenteleviltä hallintoihmisiltä!
    Painotuotteet kuulemma vieitiin suoraan paperinkeräykseen ja asiasta ei saa puhua!

Kommentointi on suljettu.