Oikealla metsänkeijulla vähän kaikki roikkuu:
ponnari niskassa, puukko vyöllä
se tassuttaa pitkin maastopyörän
kiveksi raapimaa polkua.
Se on valon lapsi,
lihaa ja verta ja varpaankynsiä
ja yötä ei pakene koskaan
vaan, vaikka, ehkä, vain
pelkää ja rakastaa
ihmiset kadehtivat
puita, sanovat
mutta minullapa onkin jalat.
Elämä on lyhyt ehkä, mutta
minulla on jalat.
Sen vieressä on suurempi, kasvanut kallion alla, ojan tai puron tai minkä lie lähteenuoman reunalla kävyt sen latvassa runsaat ja näyttävät kaukana sileiltä kuin patsaat vihkikirkon katolla, paitsi punaisia, jo keskipäivällä ne näyttävät punaisilta kuin olisi jo myöhäinen ilta ja tuokin mänty. Katkenneesta rungosta ylöspäin kasvaa kaksi oksaa liian lähellä toisiaan, toinen iso toinen ohut kumpikin turhan harva.
Voi miten jumalaton meininki, linnut!
hiljaa kalliolla maatessa jokin kuin satakieli laulava tulee lähelle
mustarastas lentää ihan matalalta yli
ja puut, puut ne elävät lintuja melkein ikuisesti
ja tuokin kuusi
kasvatti uudet pienet kehäksi ympärilleen
itse jo melkein laho.
Ota suora sileä valkoa reuna. Katsele se ympäri. Keskiosan kaatosade roiskii pinnasta kohti poskia, mutta katso reunaa. Se päättyy tuossa ja alkaa ilma. Voit lakata katsomasta muuta. Tämä reuna ei elä, mutta minun hengittää siihen nojaten, sormenjäljen leimasin.
Kottikärry laulaa, joutsen, ja minä pyörin,
äänen lähde, kuopilla katselen rantaa:
tuulentekemiä huopatöitä
niistä savu laulaa
Ukko laulaa kuutamoista
kurki laulaa sammakoista
kärry laulaa kaikesta kovempaa
ja minä katselen rantaa.
Kun kirjoittaa taantuvan taajaman talvisirkuksesta, on tärkeää muistaa,
etteivät ilmassa pyörivät pellot koskaan putoa
silloin korostaa, että uhka on mahdollisuus on
todellinen – ilman satoja lämpimiä käsiä,
valtion tukemaa näkymätöntä näytelmää,
ilman katsojia.