Netin hakukoneet osaavat kertoa jotain meistä kaikista. Miten henkilökohtaisten tai henkilöön yhdistettävissä olevien tietojen päätymiseen julkiseen verkkoon pitäisi yliopiston ja verkko-opetuksen piirissä suhtautua? Vastaus riippuu yhä siitä useammin, kysytäänkö tätä opettajilta vai opiskelijoilta.
Catherine Howell esitää, että suhtautuminen henkilökohtaisen
verkkoidentiteetin hallintaan jakaa opettajat ja opiskelijat kahteen
erilliseen leiriin. Lainauksen korostukset ovat
lisäämiäni:
”I am increasingly of the opinion that there is a major generation gap
emerging between older academics and administrators and students. For
the older academics, identity is protected through restricting access to it; by using the language of privacy and confidentiality to talk
about it; by preferring password-protected environments. For the
younger students, identity is protected by becoming your own publisher and marketer; the emerging consensus is that you control your image and reputation by editing (and circulating) it yourself. By
speaking first, not last. This generation gap may yet end up being more socially significant than the much-heralded ’digital divide.’” (lähde)
Howellin havainto on osuva. Nettiyhteydet ja tarvittavat välineet ja taidot ovat yhä usemman hallussa. Sukupolviero ei siis niinkään perustu taitoihin kuin eroihin suhtautumisessa webbikulttuurin ilmiöihin. Oman kokemukseni mukaan suojeleva suhde oman nimen näkyvyyteen verkossa on tosin tyypillistä opettajien ja tutkijoiden lisäksi (vielä) myös suurimmalle osaa nykyistä opiskelijasukupuolvea. Tämä tilanne tulee varmasti meilläkin muuttumaan viimeistään, kun nettiaikakaudella syntynyt sukupolvi aloittaa yliopisto-opintonsa.
Kumpi näistä kahdesta koulukunnasta sitten on ”oikeassa”? Vanhan kaartin varovainen suhtautuminen perustuu sinänsä järkevältä vaikuttavalle päättelylle: kaikki verkossa kertaalleen julkaistu on siellä teoriassa ikuisesti ja sieltä myös löydettävissä. Näin ollen verkkoon laitettavan materiaalin suhteen tulee olla erityisen varovainen. Nuoren polven näkemys edustaa kuitenkin nähdäkseni syvälisempää ymmärrystä verkosta ja sen toimintaperiaatteista.
Harva etenkään yliopistomaailmassa toimiva henkilö voi välttää itseään käsittelevien tietojen päätymistä verkkoon. Jos näiden materiaalien julkaisemiseen ei osallistu itse tai suhtautuu niihin liian suojelevasti, oma verkkojulkisuus jää kokonaan muiden käsiin. Mitä vähemmän tietoja hakukoneet henkilöstä löytävät, sitä satunnaisemia ja vinoutuneempia ovat tulokset ja sitä näkyvämmän paikan saavat epäoleelliset tai vähemmän suotuisat viittaukset. Haun kärjestä saattaakin löytyä oman kotisivun tai blogin sijaan oman opiskelutyön tai mielipidekirjoituksen murskakritiikki tai ”hauskoja” valokuvia työpaikan pikkujouluristeilyltä.
Identiteetin hallinnan kannalta hakukoneet eivät ole vain salaisuudet julmasti paljastava oraakkeli, vaan ne toteuttavat myös yliopistomaailmalle tuttua periaateetta. Sivujen näkyvyys hakukoneissa perustuu ensisijaisesti niihin johtaviin linkkeihin (sivujen esteetön ja standardien mukainen toteutus auttaa toki myös). Tämä tarkoittaa, että henkilön yleiskuva webissä on seurausta muiden tekemistä linkeistä, käytännössä tieteellisten viittausten logiikalla toimivasta vertaisarviosta.
Pitäisikö jokaisen siis ryhtyä omaksi PR-agentikseen? Jossain määrin kyllä. Henkilöbrandin luominen nettiaikakaudella ei kuitenkaan voi perustua vain mielikuvamainontaan. Sitä ei myöskään tarvitse varta vasten rakentaa, vaan se voi syntyä myös verkkokeskustelujen ja vuorovaikutuksen sivutuotteena.
Aktiivinen ja avoin julkaisupolitiikka ja osallistuminen oman asiantuntija- tai tieteenalan keskusteluihin myös verkossa esimerkiksi oman blogin kautta takaa sen, että vähemmän tärkeät, nolot tai laaduttomat materiaalit jäävät itse tuotetun tai hyväksytyn materiaalin varjoon. Kritiikkiin on myös helpompi vastata, jos omien näkemysten näkyvyys on varmistettu.