Kadotettua ruokaparatiisia etsimässä – kirja-arvio

konstig pyha ruoka

Ihmiskunnan historiassa ruokaa on aina ollut joko liian vähän tai liikaa. Koskaan sitä ei ole ollut juuri sopivasti. Ongelmaa hankaloittaa se, että ihmisten kyky itse arvioida saatuja energia- ja ravintoainemääriä ei ole kovin hyvin kehittynyt. Ratkaisuksi on kehitetty erilaisia suosituksia ja ohjeita – osa niistä tieteeseen perustuvia, osa uskonnollisiin näkemyksiin ja nykyään yhä suurempi osa yksittäisten ihmisten kokemusmaailman perustuvia.

“Varmaankin maidossa on rasvaa ihan syystäkin. Ehkä ranskalaiset ymmärtävät jotain rakastaessaan juustoja ja maksapateeta. Ja varmaankin lehmillekin tulisi syöttää sitä ruokaa, jota ne ovat sopeuneet syömään” (s. 172)

Lainaus on Joonas Konstigin kirjasta Pyhä ruoka. Mitä oikein saa syödä? (Kosmoskirjat, 2016) ja siinä kiteytyy eräitä kirjan pääargumentteja: se mitä jossain on, ja erityisesti on ollut kauan (rasva maidossa) täytyy olla itsessään todistus hyvyydestä; ja se mitä on kauan syöty (ranskalaiset juustoa, lehmät jotain mitä syövät) täytyy olla hyvää, koska se on ajan myötä testautunut ja siihen on sopeuduttu.(Lainauksessa varmaankin myös tiivistyy kirjan kevyttietellinen tyyli – vaikkei tämä yksittäisen lukijan havainto ehkä riitäkään todistusaineistoksi)

Olen tutkinut mm. ruokaan ja sen terveellisyyteen liittyviä puhetapoja ja kiistoja. Olen koulutukseltani sosiologi (VTT, dosentti), joten en ryhdy keskusteluun kirjan keskiössä olevien ravitsemusväitteiden kanssa. Vaikka olen 2000-luvun alusta lähtien työskennellyt ruuan terveellisyyteen liittyvissä hankkeissa, usein yhteistyössä ravitsemuksen asiantuntijoiden kanssa, en katso itse olevani ravitsemuksen asiantuntija. Päädyin siis tarkastelemaan ravitsemusväitteiden oikeellisuuden sijaan vastinpareja, joihin Konstigin argumentaatio perustuu. Näitä ovat: menneisyys vs. nykyisyys, perinne/kokemus vs. tiede, sekä luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu. Vastinparien sisällä on lisäksi vastakkainasettelu eläinperäiset tuotteet vs. kasvikunnan tuotteet.

Perinne ja kokemus vs. tiede

Pyhä ruoka edustaa viime vuosina yleistynyttä kevyttieteellistä kirjoitustyyppiä, jossa viitataan suhteellisen runsaasti vertaisarvioituihin tieteellisiin tutkimuksiin, mutta vaikutelma jää ohueksi ja valikoivaksi. Missä ovat esimerkiksi ne lukuisat tutkimukset, joissa eläinrasvojen runsaalla kulutuksella on todettu haittavaikutuksia? Sellaisiakin tutkimuksia kuitenkin löytyy. Lajityypille kuuluu, että tieteellisten referenssien lomassa kerrotaan omista ruokakokemuksista ja ruokaan liittyvien ongelmien yksilökohtaisista ratkaisuista. Tämä argumentaatio on tuttua karppauskiistojen ajoilta (Huovila 2016, Jauho 2014, Jallinoja ym. 2016). Konstigin kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi nuoruuden vegeteristi-  ja vegaaniperiodin kritisointia sekä kirjoittajan nykyisen, lihaa suosivan ruokavalion ylistämistä. Samoin hän pohtii mistä johtuu, että hänen tuttavapiirissään on enemmän syöpätapauksia kuin sydäntauteja. Vaikka tällaiset pohdinnat liudennetaan toteamalla “ehkäpä omat kokemukseni eivät ole kuvaavia” – oma kokemus silti jätetään lopulliseen tekstiin motivoimaan pohdintoja (s. 110). Lisähöystettä väitteisiin saadaan viittaamalla fiktiiviseen kirjallisuuteen, vaikkapa Buddenbrookien pitoihin ja Raamattuun.

Konstigin näkemys tieteestä on tuttu tieteen- ja teknologian tutkimuksesta: tieteessä ei koskaan ole kysymys vain puhtaasta tieteestä, joka paljastaa luonnon todellisuuden meille juuri sellaisena kuin se on: “On vain inhimillisiä ihmisiä, jotka kohoavat vallan verkostoissa ja toimivat sen mukaan, minkä parhaaksi näkevät” (s. 80). Tutkijat joutuvat siis myymään tuloksensa ja johtopäätöksensä virkamiehille ja kansalaisille, esimerkiksi erilaisten tarinoiden avulla. Tämä myyminen on tuttua kaikille akateemisessa maailmassa rahoitushakemuksia tehtailleille.

Tarinallisuudesta aika ajoin kuitenkin seuraa se, että tieteellinen totuus hämärtyy: Esimerkkinä tieteestä ja tutkijoista, jotka ovat harhauttaneet tai harhautuneet väärille raiteille, Konstig tarjoaa kolesterolikoulukunnan isän Ancel Keysin, jonka tarina pahasta kolesterolista ja eläinrasvoista jyräsi alleen John Yudkinin hankalammin avautuvat tarinan sokerin ja muiden tekijöiden haitallisuudesta. Syitä vuosikymmeniä jatkuneille rasvakiistoille on monia aina meijeriteollisuuden intresseistä ja rasvan merkitykseen ruokakulttuurissa tieteen ja tutkijoiden viestien kasvavaan kyseenalaistamiseen.

Jaan Konstigin käsityksen tieteestä jatkuvana neuvotteluna ja tutkimustulosten myymisenä.  Tutkimusten, niistä tiedottamisen, ravitsemussuositusten ja median toiminnan suhdetta sietääkin tutkia jatkossa lisää. Äskettäin JAMAssa on julkaistu tutkimus sokeriteollisuuden vaikutuksesta amerikkalaisiin ravitsemussuosituksiin. Kiinnostavaa kuitenkin on, että itseään Konstig ei näe tällaisena inhimillisenä ihmisenä, johon vaikuttavat monenlaiset motiivit, koska ilmoittaa olevansa ”vapaa muodostamaan oma synteesinsä” (s.20).

Menneisyys vs. nykyisyys

Konstigin ihanneaika on metsästäjä-keräilijöiden aika, joka turmeltui maanviljelyksen alkamisen myötä. Sopivaa onkin, että Konstigin keskeinen lähtökohta ruuan terveellisyyden arvioinnissa on evoluutiobiologia. Tulkinnoissaan Konstig eroaa kuitenkin ratkaisevasti esimerkiksi evoluutiobiologi Marlene Zukista, jonka mukaan metsästäjä-keräilijät söivät hyvin eri tavoilla ja joutuivat nyky-ihmisten tavoin tyytymään omanlaisiinsa kompromisseihin (ks. kirja-arvioni). Zukin viesti on pikemminkin, että ei kannata haikailla menneiden perään eikä etsiä täydellistä ruokavaliota.

Konstigin mukaan  olemme “monella tavalla sairaampia kuin primitiiviset esi-isämme vuosituhansia sitten” (s. 234) ja hän luettelee ongelmia, joita nykyruuasta seuraa: lukuisat neurologiset ongelmat, vaikeat synnytykset (naisten lantiot huonosti kehittyneitä), lisääntynyt likinäköisyys, se että nuoremman sisaruksen kasvonpiirteet jäävät usein täydesti kehittymättä, sekä se, että hampaat eivät pääse kasvamaan kunnolla.

Lääkkeenä näihin ongelmiin tarjotaan perinteinen, eheä ja konservatiivinen ruokakulttuuri, “oikea ruoka”, ja ruokateollisuuden tuottamien korvikeruokien välttäminen. Perinteiset ruoanlaittotavat ovat Konstigin mukaan omiaan tekemään ruoasta terveellisempää, sillä niihin on “kiteytynyt ylisukupolvista hiljaista tietoa” (s. 183). Hän kehoittaa meitä tulemaan moderneiksi metsästäjä-keräilijöiksi, jotka hankkivat osan ruuasta suoraan luonnosta ja loput erilaisista kaupoista ja tuottajilta. Itse asiassa tämä muistuttaa nyky-foodeja, jotka hyödyntävät ruokapiirejä, sienestävät ja etsivät Anton & Antonilta ja muista putiikeista  erikoisia “autenttisia” herkkuja (vrt. Johnston & Baumann 2015). Konstig kannattaa ruuan tekemistä itse – tässäkin hän muistuttaa monia foodeja.

Evoluutiobiologiasta ponnistavia keskeisiä väitteitä kirjassa ovat, että liha ja eläinrasvat ovat ihmisille luontaista ja terveellistä ruokaa, ja monet teollisesti valmistetut kasviöljyt ja vehnä – etenkin valkoinen vehnä – sekä sokeri puolestaan haitallisia. Varhaiset ihmiset söivät lihaa jo 2,6 miljoona vuotta sitten, joten lihan, erityisesti rasvaisen lihan, on tämän periaatteen mukaan oltava ihmisille erittäin sopivaa ruokaa. Kasvisten syönnin terveellisyyttä on Konstigin mukaan liioiteltu ravitsemussuosituksissa, vaikka hän myöntääkin, että hyötyjäkin voi olla, erityisesti kaalista ja merilevästä (s. 281). Tuhansia vuosia syötyjä ruokia voi Konstigin mukaan syödä huoletta, mutta uusien kanssa pitää noudattaa ”varovaisuuusperiaatetta”.       

Luonnollinen vs. teollinen

Joonas Konstigille ruuan ”aitous” on keskeinen ruuan hyvyyttä määrittävä kriteeri. Vastakohtana ovat elintarviketeollisuuden kehittämät ja markkinoimat “höttöruuat”, joita tulisi syödä vain harvoin.

Konstig kritisoi karjan tehotuotantoa ja hyvä niin. Hän suosii ruoholla ruokittua, luomulihaa. Mutta onko mahdollista ruokkia koko maailman väestö runsaalla, ruohollaruokitulla lihalla joka olisi vielä teurastettu niin, ettei tuoteta ylenpalttista kärsimystä eläimille? Onko meidän tässäkin tapauksessa korvattava osa lihasta kasviproteiinilla (joista ainakin soijarouheet Konstig tuomitsee). Konstig myös paheksuu kuoleman ja tappamisen piilottamista lihateollisuuden halleihin ja siistiin muoviin pakattuun lihaan.

Jos ruoholla ruokittu luomuliha edustaa Konstigille hyvää ja aitoa, niin kasvisten syömisessä on jotain epäilyttävää: “Kasvikset ovat värikkäitä ja monimuotoisia, joten ne sopivat aikamme eetokseen, joka painottaa värikkyyttä ja erilaisuutta laajemminkin” (s. 162). Samoin Konstig kritisoi “disneymäistä”, luontoa romantisoivaa käsitystä, jossa luonnon nähdään tarjoavan meille lääkkeitä ja ruokaa, erityisesti jos nautimme luonnon antimet raakana. Tässä kohtaa voi todeta, että toki Konstigin ihailun metsästäjä-keräilijä aikakautta kohtaan voi myös nähdä romanttisena haaveiluna. Nähdäänhän siinäkin luonto, erityisesti luonnon eläimet lähteenä, josta ammennetaan terveyttä ja vitaalisuutta.

Mikä on Konstigin tarinan tavoite?

Vaikka Konstigin kirjan ytimessä on Ancel Keysin kertoman kolesterolitarinan kritiikki, pyrkii myös hän itse kertomaan omaa tarinaansa. Siinä paratiisina näyttäytyy metsästäjä-keräilijöiden aika, jolloin kaikenlaiset vaivat olivat harvinaisempia kuin nykyään. Voimme siis pyrkiä imitoimaan tätä hyvää aikaa  esimerkiksi syömällä ruoholla syötettyä karjaa sekä metsästä poimittuja marjoja ja sieniä.

Kysymys Konstigille kuulukin, yksinkertaistaako hänkin tarinaansa Keysin lailla, saadakseen seuraajia? Kuuluuko Konstigin yksinkertaistettuun tarinaan ravitsemussuositusten ja THL:n, teollisesti tuotettujen ruokien ja kasvisruokavalioiden yksioikoinen kritisoiminen – jotta tarina olisi helpommin omaksuttavissa? Jos näiden kirjan pahisten kanssa neuvoteltaisiin enemmän, vähentäisikö se Konstigin konservatiivisen, vastakkainasetteluihin perustuvan moraliteetin toivottua tehoa?

Konstigin kirja on alaotsikkonsa mukaisesti (Mitä oikein saa syödä?) jälleen yksi yritys hahmotella suhteellisen yksinkertaisiin periaatteisiin nojaava ruokavalio, joka resonoi aikamme kulttuuristen virtausten kanssa. Näiltä virtauksia ovat makunautintojen, luonnonmukaisuuden ja aitouden arvostaminen, nostalgisuus perinteisiä arvoja kohtaan, ravitsemustieteellisen establishmentin kritisoiminen ja henkilökohtaisten kokemusten yhdistäminen kevyttieteelliseen pohdintaan. Vastaus alaotsikon kysymykseen on siis, kyllä Konstig tietää.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *