Kuinka demokraattista on osallistuminen?

(Julkaistu myös Sosiologia-lehden blogissa).

Elämme uuden osallistumisen kulta-aikaa. 1990-luvun plösöstä kuluttajakansalaisesta olemme siirtyneet yhteiskuntaan aktiivisesti osallistuvan asiantuntijatoimijan aikaan. Kaupunkitapahtumat kukkivat ja hallinnon demokratisoituminen edistyy.

Tästä huolimatta tiedämme melko vähän siitä, miten kaikki tämä osallistuminen todella vaikuttaa demokratiaan. Sosiologia-lehden numerossa 1/2014 ilmestyneessä artikkelissani ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” koetan mennä osallistumisen sloganeita syvemmälle ja ottaa selvää, miten ihmiset oikeasti osallistuvat omista asioistaan päättämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Screenshot 2014-04-08 16.19.02Helsingin Etelä-Haagan alueelle kaavoitettiin noin 700 asuntoa lisää. Kaavamuutoksen yhteydessä asukkailla oli oikeus lähettää mielipiteensä kaupunkisuunnitteluvirastolle. Etelähaagalaiset lähettivät yli sata mielipidettä alueensa kaavamuutoksesta. Kuten arvata saattaa, tällaiseen nippuun mahtuu kaikenlaista – valittavasta kininästä hyvin argumentoituun paatokseen.

Useimmiten lähidemokratiasta puhuttaessa korostetaan deliberaation ja neuvottelun merkitystä: että keskustelemalla ja argumentoimalla löytyy paras mielipide, joka sitten toteutetaan. Tämän taustalla on ajatus yhteisestä hyvästä politiikan päämääränä: että kaikki mielipiteitä antavat kansalaiset ja muut toimijat pyrkivät rakentamaan hyvää kokonaisuutta. Näin melkein puolet haagalaisista tekikin: mielipiteissä vedottiin alueen historiaan ja perinteiseen ulkomuotoon, lapsille vaarallisiin ruuhkautuviin katuihin ja moniin muihin asioihin, tavoitteena rakentaa kaikille parempaa kaupunkia.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa demokratiakäsitys, joka näistä mielipiteistä kumpuaa. (Uus)liberalistisen perinteen mukaisessa demokratiakäsityksessä sillä, pyritäänkö yhteiseen hyvään, ei oikeastaan ole mitään väliä. Jos jokainen tarpeeksi huutaa, niin ne ideat, joita vastustetaan vähiten, todennäköisimmin toteutetaan. Tällä tavalla lopputuloskin on eniten yhteisen hyvän mukainen, jos tätä demokratiakäsitystä on uskominen. Noin 40% haagalaisista joko ei perustellut mielipidettään millään tavalla, tai vetosi suoraan rakentamisen aiheuttamiin joko taloudellisiin tai maisemallisiin tappioihin. Koska myös nämä kuitenkin ovat demokraattisen prosessin osasia, on luontevaa ajatella näiden mielipiteiden perustuvan liberalistiseen käsitykseen.

Näiden kahden demokratiakäsityksen ja osallistumisen tavan välillä on suurempi ero kuin aluksi voidaan ajatella olevan. Oikeastaan kyse on siitä, mitä varten osallistumismahdollisuus on olemassa. Onko se olemassa, jotta kaikkien mielipide tulee prosessissa kuulluksi, vai jotta äänekkäimmät saisivat äänensä kuulumaan vielä paremmin?

Mikäli pelkkä perustelematon mielipiteen ilmaiseminen riittää ja todella vaikuttaa tulevaan kaupunkiin, on tavallaan kaikki kaavamuutoksen yksityiskohdat alistettu huutoäänestykselle. Toki myös tässä on hyviä puolia: silloin todella voidaan konkreettisesti vaikuttaa oman lähiympäristön kehitykseen. Toisaalta yhteisen hyvän rakentaminen ja neuvotteleminen vaatii usein enemmän panostamista ja on helpompaa koulutetummille.

Molemmilla mielipiteen tyypeillä on vaikutusta kaavoitukseen. Toisaalta yhteisen hyvän argumentoijat saivat muutettua suunnitellun leikkipuiston sijaintia, toisaalta yksi hyvin äänekkäästi lisärakentamista vastustanut taloyhtiö sai estettyä ”maisemansa pilaavan” kerrostalon rakentamisen. Siihen jätettiin tyhjä kohta.

Osallistumisen mahdollisuuksien lisääminen ei siis lainkaan välttämättä tee prosessista keskustelevampaa tai moniarvoisempaa, mutta antaa mahdollisuuden monenlaiselle vaikuttamiselle. Seuraava kysymys tutkittavaksi onkin, ketkä tätä mahdollisuutta oikeasti käyttävät.

Veikko Eranti

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaistuun artikkeliin “Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta”.