Lotta Junnilainen
Eeva Luhtakallio
Kirjoittajat ovat sosiologeja, jotka ovat tutkineet kaupunkisuunnittelupolitiikkaa ja pyöräilyä eri maissa

See more: http://www.palgrave.com/products/title.aspx?pid=521777

What happens in Vegas stays in Vegas?

American Sociological Associationin vuoden 2011 konferenssi siirrettiin viime tipassa ennen esitelmien kalmanlinjaa Chicagosta pidettäväksi Las Vegasissa. Elokuinen Nevadan autiomaa ja vedonlyöntiparatiisi noin viiden tuhannen sosiologin kokoontumisen näyttämönä oli vähintäänkin vinkeä kokemus sinänsä. Mutta ASA oli myös kiinnostava ja korkeatasoinen konferenssi, joka antoi ensikertalaiselle ajattelemisen aihetta myös sen suhteen, mitä rapakon takaa voisi oppia sosiologisesta työstä, yhteistyöstä ja yhteisöstä.

Aivan ensimmäiseksi silmään pisti se, millaisella vakavuudella ASA:n järjestelyissä suhtaudutaan osallistujien tasavertaisuuden toteuttamiseen. Ohjelmassa esimerkiksi mainostettiin lastenhoitopalvelua ja todellakin, ASA:ssa oli kokopäiväinen päiväkoti, jonne saattoi jättää lapsensa mennessään sessioon kuuntelemaan tai esitystä pitämään. Konferenssissa näyttikin olevan paljon eri-ikäisten lasten kanssa matkustavia osallistujia. Myös liikuntarajoitteisten palvelut ja opasteet olivat korostetun hyvin esillä ja saatavilla.

ASAn ohjelma on runsaudensarvi, johon ennalta tutustuminen jo hengästyttää – jos kaiken kiinnostavan yrittäisi mahduttaa aikatauluunsa, tulisi siitä tauoton viisipäiväinen juoksurupeama. Plenary-sessioita, didaktisia seminaareja, opiskelijafoorumeita, erikoissessioita ja teemasessioita, workshopeja, pyöreän pöydän sessioita ja meet-the-author -tapahtumia riitti joka päivälle aamukahdeksasta iltamyöhään. Päätin ottaa rauhallisesti ja valikoida. Omat kaksi esitystäni toki jo rajasivat juoksentelua, sillä varasin esityspäivät Qualitative Methods ja Perspectives On Citizenship -työryhmien sessioille.

Menetelmäsession ehkä kiinnostavinta antia oli Maggie Kusenbachin esitys, joka veti yhteen lähes vuosikymmenen kehitystyötä Mobile Methods -hankkeessa. Jossain määrin yhtä jalkaa John Urryn johdolla Briteissä ja Kusenbachin ja kumppaneiden johdolla Kaliforniassa kehitetty lähestymistapa kumpuaa sosiologian ”tilallisesta käänteestä” ja painottaa lisääntyneen liikkuvuuden haltuun ottoa ja ennakkoluulotonta aineistojen, apuvälineiden ja työskentelytapojen yhdistelyä. Lähtökohta on etnografisessa tutkimuksessa, ja kuten session keskusteluissa todettiinkin, Mobile Methods ei ole radikaalisti eri planeetalta kuin esimerkiksi analyyttinen etnografia. Fenomenologista viitekehystä hyödyntävä tutkimussuuntaus painottaa kuitenkin erityisesti tilan ja ympäristön merkitystä inhimilliselle kokemukselle.

Mobile Methodsissa keskiössä ovat kysymykset tutkijan ja ”tutkittavien” tasavertaisuudesta ja tutkimuksen kiinnittymisestä ajalliseen ja tilalliseen liikkeeseen niin tutkijan, tutkimuskohteen ja tutkimusympäristön välisen keskustelun kuin konkreettisen ”kanssakulkemisen” tasolla. Eroa Kusenbach teki lähinnä sellaisiin etnografisiin lähestymistapoihin, joissa tutkija on korostetusti ulkopuolisen havainnoijan roolissa. Mielestäni hedelmällisimmin Mobile Methods -pohjainen kritiikki osuu kuitenkin sellaiseen tutkimukseen, jossa yksinomaan haastatteluaineiston avulla pyritään tavoittamaan vaikkapa ihmisten arkikäytäntöjä tai muuta toimintaa, jonka tarkka verbalisoiminen ei ole itsestään selvää ja jonka kuvaamiseen jo kysymyksenasettelut vaikuttavat huomattavan paljon. Joka tapauksessa keskeistä Kusenbachin mukaan on ihmisten monitasoisen mobiliteetin – niin virtuaalisen, maantieteellisen kuin fyysisenkin – ottaminen vakavasti osallistumalla siihen konkreettisesti. Suomessa tätä keskustelua on käyty toistaiseksi melko rajallisesti, tosin ainakin Sosiologia-lehdessä 4/2010 julkaistu artikkeli kävelyhaastattelumenetelmästä oli hyvä avaus aiheeseen. Kaiken kaikkiaan menetelmäsessiossa etnografisten menetelmien keskeisyys ja kasvava arvostus nousivat selvästi esiin.

Kansalaisuuskeskustelua taas hallitsivat eri tavoin migraatioon liittyvät teemat. Esimerkiksi Hae Yeon Choo kertoi tutkimuksestaan philippiiniläisten siirtotyöläisnaisten parissa Koreassa kuvaten hienovaraisesti sukupuolen, oikeuksien ja vallan yhteen kietoutumia kahdessa varsin eri logiikkaa noudattavassa siirtotyöläiskeskittymässä. Taustalla oli kysymys oikeuksien ja olosuhteiden eroista Koreassa, jossa viranomaiset toisaalta katsovat läpi sormien tuhansia ilman laillistettua asemaa eläviä siirtotyöläisiä, mutta toisaalta työläisten aseman pysyvä epälegitiimiys tekee heistä mielivallan kohteita.

Choo oli tarkastellut tätä ristiriitaa yhtäältä teollisuustyöläisten asuinalueella, jossa asui suuri joukko lähinnä tekstiiliteollisuuden palveluksessa olevia philippiiniläisnaisia ja toisaalta ”klubialueella”, joka oli kaupungin amerikkalaisen sotilastukikohdan läheisyydessä sijaitseva sotilaiden huvittelupaikka.

Työläisalueella naisten olosuhteet olivat alkeelliset eikä esimerkiksi terveydenhuoltopalveluista ollut tietoakaan. He myös työskentelivät kaikki ilman työ- tai oleskelulupaa eikä tämän seikan muuttamiseen ollut mahdollisuuksia. Toisaalta alue ja sen sisäinen, ammattiyhdistystoimintaa muistuttava organisoituminen takasi naisille melko vakaan suojan karkotusta vastaan ja loi epävirallisia verkostoja, joiden varassa puuttuvaa infrastruktuuria paikattiin. Naiset kokivat olevansa osa kollektiivia, johon työnantajat eivät voineet käyttää millaista mielivaltaa tahansa. Klubialueella taas työnantajat tarjosivat hyvät terveys- ja muut palvelut sekä varsin korkean palkkauksen, minkä lisäksi kaikilla työntekijöillä oli virallinen työlupa. Mutta samalla klubinomistajat pitivät naiset tiukasti eristettyinä sekä toisistaan että kaupungin muista siirtolaisyhteisöistä. Klubityöntekijöitä lennätettiin myös säännöllisesti, ilman ennakkovaroitusta, takaisin Philippiineille kun heidän ”kasvonsa kuluivat”. Pysyvien suhteiden muodostaminen niin klubien sotilasasiakkaisiin kuin kanssatyöntekijöihinkin saattoi johtaa tähän epäviralliseen karkotukseen riippumatta siitä, että naisilla oli ”virallinen” lupa jäädä Koreaan. Klubien työntekijät kokivat asemansa erittäin epävarmaksi ja tulevaisuuden toivottomaksi.

Migraatiokeskustelua käytiin lisäksi myös pohjoisyhdysvaltalaisen pikkukaupungin somaliyhteisöä tarkastelemalla sekä siirtotyöläisiä ohi varsinaisen lainsäädännön suojelevia byrokraattisia käytäntöjä analysoimalla.

Omaa tutkimusaihettani lähempänä oli Gabriel Hetland, joka kertoi tutkimuksestaan Chavismo-populismin ja demokratian syventämisen yhteyksistä Venezuelan maaseudulla. Hänen lähtökohtanaan oli lähinnä makrotason tutkimuksissa usein esitetty näkemys, jonka mukaan valtiotason populismi ja kansalaisten mobilisoimisyritykset eivät yleensä johda demokratian syvenemiseen vaan pikemminkin kooptaation ja klientilismin prosesseihin. Hetland oli kuitenkin havainnut etnografisessa tutkimuksessaan, että esimerkiksi Torresin alueella Chavezin aikainen kunnallispolitiikka oli monella mittarilla tarkasteltuna ”syventänyt” demokratiaa. Usean kunnan budjetti esimerkiksi oli muutettu 100-prosenttisesti osallistuvan budjetoinnin prosessissa päätettäväksi. Miten tämä oli mahdollista? Hetlandin mukaan Torresissa asiaan vaikutti ensinnäkin anti-Chavez-lainen aluekuvernööri ja toiseksi paikallispolitiikan vahva painottuminen paikallisiin kysymyksiin kansallisen tason puoluepolitiikan sijaan. Tärkeää oli myös se, että vähintään 25% kansalaisista todella osallistui prosesseihin. Näillä resepteillä syntyi legitimiteetti, joka lisäsi demokraattisen osallistumisen suosiota kumulatiivisesti ja toisaalta eristi korruptoituneita toimijoita ja kavensi heidän toimintamahdollisuuksiaan.

New technologies of protest -työryhmä oli niin sanottu ”kutsusessio”, jonka puheenjohtajan toimi yksi sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen kovimmista nykynimistä, Francesca Polletta. Sessiosta jäivät erityisesti mieleen Jennifer Earlin vaikuttavan perinpohjainen tutkimus erilaisista e-aktivismin muodoista sekä Guobin Yangin analyysi kiinalaisesta aktivismista ja ”tapahtumien”, erityisesti seremoniallisten mediatapahtumien, korostuva merkitys sosiaalisten liikkeiden tutkimuksessa.

Earlin tutkimuksessa kyseenalaistettiin yleinen puhe ”e-aktivismista” toteamalla, että verkossa tapahtuvaa aktivismia on monentasoista. Niinpä aikaisemman tutkimuksen ristiriitaisetkin väitteet – että Internet-aktivismilla ei ole kestävää vaikutusta, että se saa aikaan muutoksia aktivismin tasoissa ja että se muuttaa kokonaan toimintamalleja – ovat kaikki enemmän tai vähemmän totta, mutta koskevat e-aktivismin eri muotoja. Hänen työryhmänsä oli käynyt läpi erittäin suuren määrän erilaisia järjestötoimintaan ja aktivismiin liittyviä sivustoja satunnaisotannalla Internet ei itse tee vielä mitään, totesi Earl, vaan sen käyttötavat ratkaisevat. Tutkimuksessa oli hahmottunut neljä Internetin käyttötapaa, brosyyrikäyttö, offline-aktivismin e-mobilisaatio, protestin online-organisaatio ja protestin online-osallistuminen. E-aktivismin vaikuttavuus korreloi voimakkaasti käyttötapajaottelun kanssa. Käyttötavat erosivat myös yleisyydessään: eniten tutkittu e-aktivismin muoto, offline-aktivismin e-mobilisaatio, ei ollut merkitsevällä tavalla yleisintä, vaan suurimmassa roolissa verkossa näyttäytyivät yksinomaan Internetissä toimivat aktivismin muodot, kuten e-adressit ja boikotit.

Guobin Yang kyseenalaisti niin ikään oletukset e-aktivismin virtaviivaisuudesta sekä myös sen ”keveydestä”, jota monet perinteisten sosiaalisten liikkeiden tutkijat ovat korostaneet. Yang huomautti, että esimerkiksi Twitterissä ja Facebookissa leviävien liikkeiden vähättely ”kevytaktivismina” kertoo kovin länsikeskeisestä näkökulmasta. Kiinassa Twitter-aktivismi on Yangin mukaan tällä hetkellä kaikkein lupaavin kansalaisaktivismin muoto, joka ei suinkaan ole kevyttä tai ”low-risk”, kuten usein väitetään, vaan luo aivan uudenlaisia protestin muotoja. Hän kertoi tutkimusesimerkkinä tapauksesta, jossa kiinalaisvirnaomaiset olivat joutuneet taipumaan Twitter-protestin edessä. Kiinan Punaisen Ristin työntekijän ylellisillä autoilla, huviloilla ja turkeilla pröystäillyt mikroblogi käynnisti Twitterissä palapelimäisen kollektiivisen salapoliisityön, jossa etsittiin vastauksia ja esitettiin teorioita valokuvien tägäyksen, liitteiden ja linkkien avulla. Lopulta protesti oli niin laajalle levinnyt ja todisteet väärinkäytöksistä niin ilmeisiä, että alussa koko jupakan täysin torjuneet viranomaiset joutuivat taipumaan ja ryhtymään osin protestoijien vaatimiin toimenpiteisiin. Mutta huomattavaa on myös se, että Twitter-protestin tuloksina odotetaan ehkä alunperinkin eri asioita kuin vaikkapa perinteisen sosiaalisen liikkeen – jo itse palapeli, arvoitus jota ratkotaan kollektiivisesti, on palkitseva. Lisäksi Yang totesi, että kuuluisaa sanontaa parafraseeraten what is in the web, stays in the web – ja siis toisin kuin Las Vegasin kohdalla, Internetiin kerran laitettu sisältö pysyy nähtävillä ja tästä on monenlaisia seurauksia niin protestoijien kuin vaikkapa viranomaisten näkökulmasta.

How culture constrains -kutsusessiossa taas Jeffrey Alexander pohti kulttuurin käsitteen nykymerkitystä sosiologeille ja sitä, miten toiminta pitäisi ymmärtää nykykeskustelujen valossa. Alexanderin mukaan lupaavin teoreettinen välineistö sen tavoittamiseen, miten ihmiset luovat koherentteja merkityksiä monimutkaistuvassa maailmassa löytyy kulttuurisen pragmatismin ja sosiaalisten performanssien viitekehyksestä (à la Goffman, Burke, ym.) sekä tarttumista semioottiseen teoriaan jälleen uudesta näkökulmasta. Alexander totesi lopuksi, että teoreettisen keskustelun ongelmana on usein sosiologinen rationaalinen ja individualistinen modernin käsite, josta ei tahdota päästä yli, vaikka ”I don’t think we really believe that”, mutta jonka sisältö tyhjenee samalla kun perinteiden, pyhyyden ja performanssin teemat muuttuvat yhä keskeisimmiksi.

Session esityksiä kuunneltuani olin entistä vakuuttuneempi siitä, että se käytäntöihin ja prosesseihin kiinnittyvä, ”pragmatistiseksi käänteeksikin” nimitetty suuntaus, joka Euroopassa on viimeisen vuosikymmenen aikana vahvistanut asemaansa, on koko lailla sama asia kuin se, mitä amerikkalaiset sosiologit kutsuvat termillä ”cultural sociology” – ja huomatkaa, ei missään tapauksessa ”sociology of culture”! Joskus sitä miettii miksi tälle ammattikunnalle on niin tärkeää viilata ja vääntää kättä lähestymistapojen nimityksistä… Mutta yhtä kaikki oli virkistävää kuunnella session paneutuneita teoreettisia puheenvuoroja ja havaita, että terminologisista ja käsittelytavallisista eroista huolimatta melko samoilla laduilla Atlantin eri puolilla sittenkin hiihdellään.

Sunnuntai-iltapäivänä ohjelmassa oli ASA:n palkintojenjakotilaisuus ja Presidential Address. Viimeksi mainittuja olen lukenut AJS:sta useita kertoja ja päätin mennä kuuntelemaan Randall Collinsin luentoa. Aiheena oli Collinsin viimeisimmän kirjan mukaan Micro-sociological Theory of Violence. Collinsin lähtökohtana olivat kysymykset siitä, miksi konfliktit eskaloituvat väkivallaksi ja mikä saa väkivallan laantumaan tai estää sen kokonaan. Toisin sanoen Collins rakensi väkivallan teoreettista kaavaa, jossa hahmotettiin tekijöitä, joita väkivalta kaikkialla ja kaikilla tasoilla nyrkkitappelusta ydinsotaan tarvitsee syttyäkseen ja tekijöitä, jotka toisaalta saavat väkivallan ”kuivumaan kasaan”. Kompleksinen rakennelma oli kiinnostusta herättävä, mutta yhteen esitykseen ehkä hiukan suuri pala haukattavaksi, varsinkin kun Collins maalasi kaavaansa siirtymällä esimerkeissään arkipäivän kinastelusta sujuvasti palestiinalaisalueiden aseellisiin konflikteihin ja sieltä sujuvasti Toisen Maailmansodan tuottamaan runouteen väkivallan siivittämästä veljeydestä. Melko presidentiaalista siis, muttei ehkä aivan yleisöystävällisintä esiintymistä mitä kuvitella saattaa.

Tämän session mieleenpainuvin anti oli kuitenkin varsinaisen substanssin ulkopuolella. Luennon lisäksi tilaisuudessa jaettiin ohjelman erilaisia palkintoja ja ne olivatkin lähes kolmituntisen session pääasia. Tai tarkemmin sanottuna pääasia oli yhteisö, amerikkalaisille niin tärkeä community, jonka juhlistaminen ja vahvistaminen oli siis myös sosiologeille avainkysymys. Palkintotilaisuus alkoi vuoden aikana edesmenneiden kollegojen muistamisella: Menehtyneiden nimet rullasivat hitaasti Power Pointilla ja yleisö seisoi kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Sen jälkeen alkoi palkintojenjako, jossa palkittiin niin vuoden paras kirja (palkinnon jakoivat Randall Collins ja Marion Fourcade) kuin ura naistutkimuksen edistämisessä, etnistä tasa-arvoa edistävä tutkimus, elämäntyö, ja niin edelleen – palkintoja oli useampi kymmenen. Parhaan sosiologian väitöskirjapalkinnon sai Alice arvatkaa-kenen-tytär Goffman, joka omisti Philadelphian skidrow:lla, huumerikollisten jengien perheissä tehdyn etnografisen tutkimuksensa ”kahdelle sosiologiselle isälleen”. Palkintotilaisuus oli lämminhenkinen ja tunteita täynnä. Keskeistä tuntui olevan kaikkien kannustaminen – kilpailuhenkisyys sai hetkeksi väistyä. Käsittääkseni rahallisesti palkinnot olivat lähinnä symbolisia. Se sai pohtimaan miksi Westermarck-seura jakaa vain gradupalkintoa – onko meidän vaikeaa antaa tunnustusta vertaisillemme? Entä olisiko tällaista perinnettä mahdollista luoda vaikkapa ESA:n puitteissa?

Konferenssikaupunkina Las Vegas oli varmasti melko ainutkertainen kokemus, hyvässä ja pahassa. Sisälämpötila Caesar’s Palacessa oli parinkymmenen paikkeilla ja ilmastoinnin puhaltaessa täyttä höyryä oli työryhmähuoneissa hetkittäin hyytävän kylmä. Ulkoilmaan saattoikin sitten mennä lämmittelemään yli viidenkymmenen asteen lämpötilaan, jossa aavikkotuuli kuivatti silmiä ja helle teki muutaman sadan metrin kävelystä urheilusuorituksen. Toki tilannetta helpotti se, että sekä Pariisi että Venetsia olivat kätevästi kadunylityksen päässä! Vegasin ja sosiologian kohtaamisissa oli ajoittain myös pientä yhteentörmäyksen makua, esimerkiksi New York Universityn vastaanotolla Billy’s Gambling Housen kellarikerroksen punaisella sametilla verhoillussa yökerhossa vieraiden hämmennys oli käsin kosketeltavaa, kun provokatiivisiin mustiin nahkakorsetteihin ja verkkosukkiin puetut tarjoilijat kiersivät tarjoamassa sikareita ja juomia. Suomalaisten kollegojen kanssa kokemus kiteytyi ajatukseen, että Las Vegas on ihan millä tahansa mittarilla ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen tuhlaamisesta ihmiskauppaan ja peliriippuvuuteen eettinen katastrofi joka pitäisi heti paikalla sulkea ja lakkauttaa – ja samalla tietenkin omalla perverssillä tavallaan hieno, hullu ja kiehtova osoitus mielikuvituksesta, luovuudesta – ja ahneudesta. Viiden päivän Vegasin kokemuksen jälkeen huomasin tutkimuskentälle Los Angelesiin palatessani ajattelevani miten ihanan normaalia ja rauhallista kaupungissa olikaan!

Eeva Luhtakallio

(Julkaistu Westermarck-seuran jäsenkirjeessä)

• >>> Katso:  YLE TV1 Päivän kasvo 10.8 2011 >>>
• >>> Kuuntele: YLEX Etusivu 10.8.2011 >>>

Eeva Luhtakallio: Mellakoiden taustalla on tuloerojen kasvu – Riots’ background: Increase of income inequality.

• >>> Lue: HS Vieraskynä 17.8. 2011 >>>