Erik Allardtin etäinen katse
”Allardt-Littusen” Sosiologia , Yrjö Littusen ja Erik Allardtin vuonna 1958 (luin 1964 laitosta) ilmestynyt oppikirja, sekä Erik Allardtin Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine (1964) saivat minut valitsemaan sosiologian pääaineeksi, kun aikoinaan aloitin opinnot Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Niissä kiehtoi ajatus siitä, että sosiaalisia faktoja on tulkittava esineinä: onpa kysymys itsemurha- tai avioerofrekvensseistä, rikollisuudesta tai äänestyskäyttäytymisestä, faktojen takana on todellisuus, jota suoraan ei voi havaita. Faktojenkin tuottaminen edellyttää välineitä, menetelmiä, joita arkikokemuksella ole, mutta sellaisenaan ne eivät vielä ole sosiologisen tutkimuksen kohde. Kohde, sosiaalinen, vain ilmaisee itsensä niissä. Sen ymmärtämiseen arkiajattelu ei riitä, siihen tarvitaan yhteiskuntatiedettä. Tämä historiallinen ontologia teki sosiologeille helpoksi omaksua marxilaisen kapitalismiteoriankin lähtökohdat, vaikkakin siinä keskeiset talouden rakenteet ja niistä seuraava luokka-analyysi määrittelivät ”sosiaalisen” kovin eri tavalla kuin Allardtin amerikkalaisvaikutteinen käsitemaailma. Matka ei ollut pitkä myös muunlaisiin strukturalismeihin.
Saatuani nimityksen Allardtin oppituoliin Elina Haavio-Mannilan jälkeen, en kokenut jatkavani edeltäjieni työtä. Marxilaisesta pääomalogiikasta strukturalistiseen antropologiaan ja semiotiikkaan sinkoutuneena koin olevani eri sukupolvea, ja vahvemmin eurooppalaisiin perinteisiin kiinnittynyt kuin niiden amerikkalaisiin muunnelmiin, jotka välillä tuntuivat vierailta ja ”idealistisilta”, jopa psykologisilta. Kulunut aika antaa mahdollisuuden katsoa taaksepäin meitä erottavan laakson yli. Jatkuvuuksia on monia, ja vasta nyt huomaan ne.
Muistuttelin sosiologian kohteen määrittelystä useissa puheenvuoroissani, kun toimin Euroopan sosiologiliiton presidenttinä 2011-2013. Sosiologia ei ole käyttäytymistiede, vaan tiede yhteiskunnasta käyttäytymistä kuvaavien faktojen takana. Muistutukseni olivat kuin kärpäsen surinaa kuulijoiden korvissa. Heitä kiinnosti ihmisten käyttäytyminen, sen syyt ja vaikutukset, usein myös sitä ohjaavat normit ja merkitykset, mutta yhteiskunta lainalaisuuksineen ei oikein tullut esiin niissä sadoissa konferenssiesitelmissä, joita kuulin tuolloin ja olen kuullut sitä ennen ja sen jälkeen.
Allardtin sukupolven unohdettu historiallinen ontologia tuntuu tärkeältä juuri nyt. Vaikka luokka ja talous puuttuivatkin Allardtin rakenneteoriasta, se avaa näkökulman sekä modernisaatioprosessiin, jota se abstraktilla tavalla aikanaan 1960-luvulla kuvasi, että sen päätösvaiheeseen, jossa nyt elämme. Erilaisuutta ja yhdenmukaisuuden painetta koskevassa tarkastelussaan Allardt toteaa, että kun jälkimmäinen hellittää mutta kyvyt erilaisuuden tarjoamaan vaihtoon jäävät vähäisiksi, syntyy anomiaa eli normittomuutta. Se aiheuttaa poliittista ennakoimattomuutta, massailmiöitä, tunneperäistä suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja nojautumista keinoihin, joilla ei juuri ole onnistumisen mahdollisuuksia. Se keskittyy asioihin, jotka ovat etäällä arkipäivän askareista ja tehtävistä, esimerkkeinä voimakas kiinnostus maailmanlopun tapahtumista tai Hollywoodin tähtien yksityiselämästä. Epäsuhta voi purkautua myös yhdenmukaisuuden vaatimuksina ja pakkona, usein myös väkivaltana erilaisuutta kohtaan.
Tuttua? Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset populistiset ja epädemokraattiset liikkeet näyttävät syntyvän juuri siitä puristuksesta, jota syntyy erilaisuuden hyväksymistä korostavien normien ja vaihtoon osallistumattomuuden välillä. Globalisaatiohyötyjien poliittinen oikeaoppisuus — eli amerikkalaisittain limousiini-liberalismi — vaatii sekä kaiken hyväksymistä että tuomioita suvaitsemattomille, häviäjät taas kokevat jäävänsä kaikesta syrjään. Reaktiot muuttuvaan työnjakoon maailman eri osien välillä ja eriarvoisuuksien siirtymiseen rikkaiden maiden sisään ovat tunneperäisiä ja arvaamattomia, pakkoon turvautuvia ja usein itseään rankaisevia. Selitykset, jotka rajoittuvat pelkästään käyttäytymismuotoja koskeviin faktoihin tussahtavat niiden epäjohdonmukaisuuteen ja ristiriitaisuuksiin sekä päämäärien että keinojen valinnoissa.
En ole kuulunut Allardtin lähipiiriin opiskelijana, tohtorioppilaana enkä tutkijana, mutta hänen omiin töihini kohdistuneet havaintonsa, huomautuksensa ja kysymyksensä ovat jääneet mieleen ja vaikuttaneet ajatteluuni myös niiden keskustelujen kautta, joita niistä olen käynyt ikäisteni tutkijoiden kanssa. Kun opiskelijat kyselivät häneltä, eikö sosiologian tulisi tuottaa totuus yhteiskunnasta, jolloin poliittiset ristiriidat voitaisiin ratkaista, hän sanoi, ettei tieteen tehtävänä ole tuottaa vain teoriaa, vaan myös viisautta. Olen tulkinnut tuota vastausta niin, että viisas pysyy etäällä kohteestaan, eikä pyri sanelemaan siihen osallistujien näkemystä totuudesta. Sosiologia voi tehdä interventioita yhteiskuntaan ulkopuolisena tarkkailijana, mutta niin tehdäkseen sen on kohdistettava etäinen katse yhteiskunnan toimijoihin ja tapahtumiin. Poliittisesti aktiivinen Klaus Mäkelä moitti Yhteiskunnan rakennetta ja sosiaalista painetta siitä, että se ei esitä historiallista analyysia suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Risto Alapuro on usein vastannut tähän, että juuri abstraktius, teorian kautta tulkittujen faktojen läpi katsominen, oli kirjan menestyksen syy. Lukijoille tarjottiin tulkintavälineet, tulkinta jäi heidän itsensä tehtäväksi. Todellinen sosiologinen interventio! Intervention aikutukset olivat tunnetusti merkittäviä ja historiallisia. Presidentti Kekkosen sanotaan tehneen teoksesta omat johtopäätöksensä, jotka pohjustivat hänen suvaitsevuuttaan nousevan sukupolven kulttuuriradikalismia ja vasemmistopuolueiden hallitusvastuuta kohtaan.
Etäinen katse oli strukturalismin kantaisän, ranskalaisen antropologi Claude Lévi-Straussin yhden mainion kirjan otsikko. Se oli myös johtamani väitöskirjaseminaarin eli sosiologisen interventioryhmän nimen tausta-ajatus.
Etäinen katse edellyttää tietoisuutta omien käsitteiden suhteesta muihin teoreettisiin jäsennyksiin. Yksi ensimmäisistä henkilökohtaisista kommenteista, jonka Allardtilta sain, koski lisensiaattityötäni, jonka hän tarkasti. Olin siinä yrittänyt tulkita alkoholin käytön samanlaistumista eri maissa käyttöarvon käsitteellä, siis ottaen huomioon kulttuuristen määrittelyjen lisäksi elinolosuhteiden (kaupungistuminen ja teollistuminen) luomat objektiiviset tarpeet ja myös tarjonnan tuotantoehdot, joihin vaikutti maatalouden ja yritysmaaliman rakennemuutokset. Hän kysyi, mikä sitten on käyttöarvon ja funktion käsitteiden ero. Eihän siinä muu auttanut kuin kirjoittaa työhön yksi luku lisää tästä asiasta. Siitä tuli aika pitkä.
Allardt ei siis suoraan käsitellyt sitä suomalaisen yhteiskunnan yhdenmukaisuuden painetta, joka oli aiheuttamassa ristiriitaa erilaisuuden suvaitsemisen kanssa. Sen murtamista vaati ajan radikalismi, ja sitähän myös Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine vai vihkaa suositteli purettavaksi. Selvää on, että kohteena oli kypäräpappi-isänmaallisuus ja sen kehyksissä otetut askeleet kohti hyvinvointivaltiota. Sen normatiivisuus suhteessa perheeseen, seksuaalisuuteen, sukupuolten työnjakoon ja moniin muihin asioihin oli käymässä ahtaaksi ja herätti vastarintaa. Siksi Hyvinvoinnin ulottuvuuksia tarvekäsitteineen aluksi hämmensi. Allardt oli esitellyt innostuneesti oppilailleen ja kollegoilleen ruotsalaisen Sten Johanssonin lanseeraamaa hyvinvoinnin resurssiteoriaa, jonka mukaan hyvinvoinnin – ja hyvän elämän – sisältöä ei tarvitse määritellä; riittää kun määritellään, millaisia vähimmäisresursseja tarvitaan, jotta yksilöt voivat valita ja toteuttaa elämänsä sisällön taipumustensa ja toiveidensa mukaan. Nyt kuitenkin tuli mukaan myös sisältö: having, loving ja being. Eräässä artikkelissaan noilta ajoilta Allardt kuitenkin edelleen toteaa, että hyvinvoinnin määrittelyssä on kysymys puutteiden ja huonojen olosuhteiden karttamisesta, ei kannanotto hyvän elämän sisältöön. Kun teosta lukee tarkemmin, voi tulkita, että hyvinvoinnin ulottuvuudet ovatkin puutteiden ja huonojen olosuhteiden ulottuvuuksia, sekä objektiivisesti että subjektiivisesti koettuina. Neutralisaatio, kieltäytyminen yhteisen hyvän määrittelystä, on liberalismin ytimessä, ja on aina ollut.
Allardtin suomalainen kustantaja WSOY pyysi minulta 1980-luvun puolivälissä oppikirjaa kehittyvän ammattikorkeakoululopetuksen tarpeisiin. Yritin, mutta ei siitä mitään tullut, ensin piti muodostaa oma käsitys sitä, mitä sosiologia on. Empien soitin Allardtille ja kysyin, onko tulossa toista osaa silloin jo Allardtin yksin laatimaan oppikirjaan Sosiologia 1 tai uutta versiota koko teoksesta. Hän vastasi, että ei ole, ja vaikka olisikin, eihän se ole mikään niche. Sanasta oli tuolloin vasta tulossa muoti-ilmaus, enkä tarkkaan tiennyt, mitä se tarkoitti ja mitä hän halusi sanoa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että uskalsin kirjan kirjoittaa, Sosiologiaa esikuvana pitäen mutta kuitenkin omien nuottieni mukaan.
Kirjan ilmestyttyä kustantaja pyysi luetteloa henkilöistä, joille pitäisi lähettää ilmaiskappale. Kun sosiologian laitoksia ja muita opetusyksiköitä oli tuolloin paljon ja käsikirjoituskin oli ollut monien arvioitavana, jakelulistasta tuli pitkä. Minut pyydettiin WSOY:n pääkonttoriin perustelemaan ehdotustani henkilö henkilöltä markkinointiryhmälle, jota johti nuori vastavalmistunut ekonomi. Aakkosjärjestyksessä kävimme listaa läpi, ja ensimmäinen kysymys oli: ”Kuka on Erik Allardt?”
Hän sai kuin saikin kirjansa, mutta ei reagoinut siihen. Kun sen sijaan useita vuosia myöhemmin lähetin hänelle kustantajan alun perin toivoman, uudistetun version Sosiologian avaimet, hän reagoi siihen närkästyneesti. Ajan kuuluisimpien sosiologien Giddens, Beck, Bauman, Touraine, Bourdieu ym esimerkkiä seuraten käsittelin laajasti vaikeaa kysymystä sosiologisen ja arkitiedon suhteesta. Ihmisillä on paljon tietoa ja käsityksiä yhteiskunnasta, jossa he elävät ja tekevät päätöksiä omasta elämästään. Kriittinen ja perusteltu sosiologinen tieto voi näin edistää heidän elämänhallintaansa. Allardt läksytti, että sosiologia ei nyt eikä aikaisemminkaan ole pyrkinyt edistämään elämänhallintaa, ja että tuollaiset puheet taitavat olla peräisin joistakin marxilaisista opeista. Vastauskirjeessäni häpesin lipsahdustani ja totesin, että se johtui liiasta kustantajan ja opettajien toiveiden kuuntelemisesta, ei ainakaan mistään marxilaisuudesta. Valinnan ja itsevastuullisuuden kysymykset olivat tuolloin ilmassa ja elämänhallinta uusi muotisana.
Kävimme 1990-luvun lopussa myös keskustelua mahdollisuudesta yhdistää Sosiologia 1, Sosiologian avaimet ja Johdatus sosiologiaan uudeksi sosiologian yleisesitykseksi. Siihen hän ei ollut valmis kiireidensä vuoksi, ja ehkä siksikin, että Avaimissa käsittelemäni kulttuuritutkimuksen synnyttämä ongelma arkitietoisuuden ja yhteiskuntatieteen suhteesta ei hänestä tuntunut tärkeältä. Etäinen katse riittää.
20.10.2020 klo 15:40