Antti Ruotsala

Osallistuin 15.–18.8.2016 yhdenteentoista kansainväliseen mongolistien kongressiin (The 11th International Congress of Mongolists), joka on monitieteinen ja alansa suurin Mongolian, mongolin kielen sekä mongolien kulttuurin ja historian tutkijoiden tapaaminen. Kongressi järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1959, mistä lähtien se on pidetty joka viides vuosi. Tapahtumapaikkana on ollut aina Mongolian pääkaupunki Ulaanbaatar ja siellä lähinnä Mongolian valtionyliopisto.

Kongressi oli jaettu viiteen osa-alueeseen: Mongolian Philology, Mongolian History, Mongolian Culture and Literature, Mongolian Foreign Relations sekä Mongolian Society and Economy. Koko kongressin teemaksi oli valittu Kestävä kehitys (Mongol Studies and Sustainable Development), mikä liittynee Mongolian tämänhetkiseen taloudelliseen myllerrykseen, erityisesti voimakkaasti kehittyvän kaivosteollisuuden ja herkän luonnon väliseen suhteeseen. Kongressi oli todella laaja-alainen ja kuten ennenkin historia oli hyvin esillä esiturkkilaisista ajoista ja mongolien suurvaltakaudesta aina lähihistoriaan. Mongolien henkisen kulttuurin olennaiset alueet, buddhalaisuus sekä heidän luonnonuskontonsa ja siihen liittynyt šamanismi, olivat hyvin esillä.

Kuva: Kumppanini Marjan, oppaan ja autonkuljettajan kanssa jurtan edessä, jossa myös yövyimme.

Mongoli-imperiumi ulottui laajimmillaan Siperiasta Intian rajoille ja Koreasta itäiseen Eurooppaan, Persiaan sekä syvälle arabimaihin. Eri muodoissaan se vaikutti satoja vuosia, ja sen perintö elää yhä muun muassa Venäjän Euraasia-linjauksissa. Maailmanhistoriallisen merkityksensä takia mongolien suurvalta-aika kiinnostaa tutkijoita ympäri maailmaa. Kongressin osallistujamäärä, noin 400, olikin nyt kaikkien aikojen suurin. Osanottajia oli saapunut joka puolelta maailmaa: eniten oli tietenkin mongoleja, mutta myös venäläisiä, eteläkorealaisia ja japanilaisia.

Mongolistikongressi on saanut aina osakseen runsaasti paikallista huomiota Mongoliassa, mantereen sisällä sijaitsevassa maassa, jonka ainoat rajanaapurit ovat Kiina ja Venäjä. Televisio ja radio olivat nytkin paikalla, ja kongressista oli katsauksia muun muassa televisiouutisissa. Kongressi alkoi kuten ennenkin juhlallisella presidentin vastaanotolla parlamenttitalossa ja päättyi ministerien puheisiin ja kunniamerkkien jakoon ylellisen Shangri La -hotellin juhlasalissa.

Fransiskaanit ja muiden uskontojen kohtaaminen

Oman esitelmäni otsikkona oli Fransiskaanit mongoli-imperiumissa (1245–1370) – muiden uskontojen kohtaaminen, jossa tarkastelin fransiskaanien lähetystyötä niin nykyisen Mongolian alueella kuin mongolivallan alaisessa Kiinassakin. Toimiminen mongoli-imperiumissa oli fransiskaaneille aina eräänlainen kulttuurishokki eri vaiheineen, joihin liittyi innostusta, hämmennystä ja pettymystä. Diplomatiassa, jota he myös harjoittivat, oli vakiintuneet sääntönsä, mutta lähetystehtävän toteuttaminen oli erittäin vaikeata. Uskonnot, myös kristinusko, olivat mongolihallinnon suojeluksessa, mutta toisin kuin läntisessä kristikunnassa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä yhdelläkään uskonnolla ei ollut valta-asemaa ja ne joutuivat kilpailemaan keskenään. Fransiskaanien pahimmaksi vastustajaksi kehkeytyi nestoriolaisuus, lännen kirkon harhaopiksi julistama kristinuskon itäinen suuntaus, jonka piiriin muutamat mongoliheimotkin olivat tulleet jo ennen Tšingis-kaanin aikaa.

Mongoliassa tunnetaan hyvin flaamilaisen fransiskaanin Vilhelm Rubrukin matkakertomus (v. 1255), joka käännettiin viimeksi nykymongolin kielelle ranskankielisen edition pohjalta vuonna 2000. Monet paikalliset kiittelivät Sami Janssonin ja näiden rivien kirjoittajan suomennoksia sekä Vilhelm Rubrukin että Franciscus Assisilaisen nuoruudentoverin Johannes de Plano Carpinin (v. 1248) matkakertomuksista: ”On hienoa, että olette tuoneet kulttuuriamme ja historiaamme tunnetuksi myös Suomessa.”

Mongolit ja uskonto

Mongolit harjoittavat perinteisesti buddhalaisuuden tiibetiläistä suuntausta. On hienoa, että tällä, myös ”lamalaisuutena” tunnetulla uskonnolla on yhä valta-asema Mongoliassa. Kuten tiedämme tiibetiläisten oma kulttuuri ja uskonto ovat uhanalaisia Kiinan hallitsemassa Tiibetissä. Tiibetinbuddhalaisuuden ansioksi on laskettava, että se on integroinut itseensä myös vanhat paikalliset luonnonuskonnot ja šamanismin, jotka tästä syystä elävät edelleen buddhalaisuuden rinnalla. Yleinen näky korkeilla paikoilla on ns. oboo, paikalliselle luonnonjumaluudelle pystytetty kivilatomus. Tulijan on kierrettävä se kolmasti vastapäivään ja joka kierroksen jälkeen latomukseen on lisättävä kivi. Usein annetaan myös jokin lahja. Näin jumaluus suojelee siellä asuvia ja sallii myös kulkijan tulla alueelleen.

Useat mongolialaiset tutkijat vastaavat kysyttäessä heidän uskontoaan, että he ovat sekä buddhalaisia että šamanisteja. Toki modernisoituneessa ja vuosikymmenten sosialistisen diktatuurin läpikäyneessä Mongoliassa on myös runsaasti uskonnottomia ja ateisteja, mutta yleinen ilmapiiri on uskonnollisesti suvaitseva. Ikävä kehitys sosialismin jälkeisenä kautena on ollut pohjoisamerikkalaisten fundamentalististen lahkojen ja uususkontojen kuten baptistien, jehovalaisten ja mormonien aktiivinen toiminta Mongoliassa.

Erikoinen nähtävyys Ulaanbaatarin ulkopuolella, Tereldžin luonnonsuojelualueella, on teräksinen, maailman suurin ratsastajapatsas, joka esittää Tšingis-kaania.

Patsas on syntynyt yksityisellä rahoituksella, ja sen sisällä on museo, matkamuistomyymälöitä ja ravintola. Huipulta avautuvat mahtavat näköalat. Mongolit kunnioittavat yleisesti Tšingis-kaania kansakuntansa yhdistäjänä ja perustajana. Hänen nimensä on esillä kaikkialla patsaista ja hiphop-yhtyeiden nimistä aina olut- ja vodkamerkkeihin. Myös häntä koskeva uskonnollinen kultti on herännyt eloon. Tässä on tietenkin omat ongelmansa, sillä mongoli-imperiumin – kuten kaikkien imperiumien – synty ja kehitys aiheutti kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman sekä monien kulttuuriarvojen tuhoutumisen. Mongolit vertaavat Tšingis-kaania usein Aleksanteri Suureen lisäten: ”Voiko luku- ja kirjoitustaidottomalta paimentolaiselta edellyttää samaa kuin Stalinilta ja Hitleriltä?”

Luonnonsuojelualueella konkretisoitui eräs nykypäivän ongelma. Mongoliopas kertoi, että näkemämme Ulaanbaatarin lähistöllä virtaava joki oli pahoin saastunut kaivostoiminnan takia – tästähän meillä on Suomessakin kokemusta. Tšingis-kaanin aikaisessa mongolien omassa lainsäädännössä virtaavaan veteen virtsaaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla, mitä perusteltiin vedessä asustavan jumaluuden loukkaamisella. On kuitenkin ajateltu, että taustalla olivat myös ekologiset näkökohdat. Puhdas vesi oli ja on paimentolaisille elintärkeätä. Onneksi mongolit arvostavat luontoaan ja maassa toimii jopa vihreä puolue. Presidentti Elbegdordž on myös todennut haastatteluissaan, etteivät ulkomaiset kaivosyhtiöt saa hyödyntää Mongoliaa kuten Shell Nigeriaa. Toivotaan parasta.

– Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2016 on Juha Janhusen ja Antti Ruotsalan kirjoitus “Mongolia: maa historian ja nykyisyyden välissä”, jossa tarkastellaan sekä kongressia että nyky-Mongolian suhdetta perinteiseen kulttuuriinsa ja historiaansa.

ULLA TERVAHAUTA

Suomen Uskonnonopettajien liiton (SUOL ry) kevätseminaari pidettiin lauantaina 23.4.2016 Lähetysseuran tiloissa Helsingissä. Seminaarin aiheena oli Uskonnot, uskovaiset ja valtio Lähi-idässä. Seminaarissa kuultiin viisi esitelmää, joiden aiheet käsittelivät turkkilaista sekularismia (Anu Leinonen), Iranin islamilaista tasavaltaa (Elisa Rekola), Israelia juutalaisvaltiona (Riikka Tuori), kristittyjä egyptiläisessä yhteiskunnassa (Ulla Tervahauta) sekä Egyptin Muslimiveljeskuntaa (Andrei Sergejeff).

Ulla Tervahauta tarkasteli esitelmässään kristittyjen historiaa Egyptissä sekä antiikissa ja myöhäisantiikissa islamilaisen ajan alkuun sekä tämän päivän Egyptissä. Egyptin koptikristityt ovat merkittävä uskonnollinen vähemmistö Egyptissä sekä samalla Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan suurin kristitty yhteisö: heidän määränsä on noin 5–10 % Egyptin väkiluvusta. Esitelmässään Tervahauta tarkasteli erityisesti kristittyjen elämää moniuskontoisessa yhteiskunnassa: kristityt ovat olleet Egyptissä vähemmistön asemassa lähes koko historiansa ajan. Lisäksi hän tarkasteli sitä, mitä asioita historiasta nostetaan identiteetinrakennuksen materiaaleiksi tämän päivän diskurssissa: keskeisesti tänäänkin näkyvät koptin kieli ja luostarihengellisyys sekä myös marttyyrien muistaminen. Uskonnolliset identiteetit ovat yleisesti ottaen korostuneet ja polarisoituneet Egyptissä siirtomaakauden jälkeen ja erityisesti 1970-luvulta alkaen. Rauhanomaisen rinnakkainelon näkökulmasta vahvojen uskonnollisten identiteettien rakentaminen tuo etujen lisäksi mukanaan haasteita. Yhtäläisyyksien korostaminen on nähty yhdeksi vastaukseksi tähän kysymykseen.

Teksti: Elina Hellqvist ja Niko Huttunen

Vihapuhe on noussut viime aikoina keskusteluun erityisesti sosiaalisen median ilmiönä. Vuonna 2015 ilmestyi artikkelikokoelma Vihapuhe Suomessa (Edita), joka pohtii vihapuhetta oikeustieteen näkökulmasta. Oikeudellisessa mielessä vihapuhe on tiettyyn ihmisryhmään kohdistuvaa ja julkista. Yksilöön kohdistuva vihapuhe on rikosoikeudellisessa mielessä kunnianloukkaus. Vihapuhe-käsitteellä on myös laajempi merkitys, jolloin sillä voidaan tarkoittaa loukkaavaa tai uhkaavaa puhetta yleensä. Vihapuhetta teologisena kysymyksenä on pohtinut Risto Saarinen artikkelissaan “Vihapuhe ja mustamaalaus teologian kysymyksenä” (Teologinen Aikakauskirja, 5/2015).

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallitus järjestivät 4.5.2016 Helsingissä Usko+viha+puhe -symposiumin. Symposiumissa alustivat professori Jaana Hallamaa, dos. Johan Bastubacka, piispainkokouksen pääsihteeri, dos. Jyri Komulainen sekä huippuyksikkömme tutkijat dos. Niko Huttunen ja TT Elina Hellqvist.

Kuvassa etualalla Jyri Komulainen (vas.) ja Jaana Hallamaa (oik.).

Tähän blogiin kokosimme alustuksissa ja yleisökeskusteluissa toistuneita teemoja.

Vihapuhetta – vai oikeutettua erimielisyyttä?

Vihapuhe-käsitteen epämääräisyys tuli esille liki kaikissa alustuksissa. Yhtä lailla nostettiin esiin se, että kaikki erimielisyys ei ole vihapuhetta. Kritiikki ja erimielisyys on tervettä, myös silloin kun se kohdistuu uskontoon. Myös yleisökeskustelussa korostettiin eri mieltä olemisen taitoa, sekä kuuntelun ja keskustelun merkitystä. Vanhoja kunnon käytöstapoja kaivattiin erityisesti sosiaalisen median keskusteluihin.

Uskon ja vihapuheen rajapintoihin sisältyy jännite oman totuuden ja toisen totuuden välillä. Jos oma ja toisen maailmankatsomus ovat ristiriidassa, miten ratkaistaan se, kumpi on oikeassa? Vai onko se edes tarpeellista? Suvaitsevaisuuden käsitteeseen kuuluu Forstin mukaan sisäänrakennettuna ajatus siitä, että myös oma vakaumus voi olla erheellinen. Tunnustamisen keskeisiä piirteitä puolestaan ovat dialogisuus ja toisen kunnioittaminen persoonana. Jaana Hallamaa toi alustuksessaan esiin, että vihapuhe on pahuutta, älyllistä ja sosiaalista laiskuutta.

Dialogin tärkeys ja uhriutumisen kiusaus

Dialogisuus ja vastavuoroisuus ovat suvaitsevaisuuden ja tunnustamisen keskeisiä piirteitä. Samat perusperiaatteet toistuivat myös Jyri Komulaisen alustuksessa, jossa hän pohti dialogisuutta uskontodialogin ja uskontopedagogiikan näkökulmista. Komulainen tiivisti dialogin olennaiset pelisäännöt kolmeen kohtaan:

1) eroon stereotypioista: uskontojen sisällä on legitiimiä monimuotoisuutta

2) reilu peli: ei verrata oman tradition parasta puolta toisen huonoimpaan

3) sinne ja takaisin: toiseen uskonnolliseen traditioon voi tutustua osallistumalla ja altistumalla sille, ja sitten on hyvä palata takaisin oman tradition pariin.

Useammassa alustuksessa nostettiin esiin vaikea kysymys uhriutumisesta ja uskosta. Liittyykö uskoon sisäänrakennettuna ajatus siitä, että ”oikeamielistä vainotaan aina”? Helposti kaikki uskontoon ja uskonnolliseen uskoon kohdistuva kritiikki tulkitaan vihapuheeksi. Miten siis toisaalta säilyttää oma vakaumus ja maailmankatsomus, toisaalta olla avoin keskustelulle ja myös asianmukaiselle kritiikille?

Kotitehtäväksi kaikille

Symposiumin päättäneen paneelikeskustelun lopuksi keskustelun moderaattori, Kirkon tiedotuskeskuksen ohjelmapäällikkö Kimmo Saares antoi kaikille kotitehtävän: sosiaalisen median keskustelut tarvitsevat kaikkien läsnäolijoiden osallistumista ja aktiivista panosta, vaikka välillä keskustelu voi olla turhauttavaa.

Keskustelua ei siis pidä jättää vain ääripäille!

Uutisia symposiumista muualla:

Symposiumista ovat kirjoittaneet myös Kotimaa24-uutissivusto täällä ja täällä (https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/professori-hallamaa-paha-on-nopeaa-hyvyys-tarvitsee-aikaa/?katselukoodi=7a195e39a1e63775783f5ae93aa8f0d9aaf7576cb75b1ab3e67f8618b7154e0c https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/uskonnonvastaisesta-vihapuheesta-puhutaan-vahan/?katselukoodi=c22182cb54f20b294d37499a656f30bc0509f3953cc2f6df9df85415a2fa4871) sekä Teologia.fi –verkkosivusto (linkki tarvitaan).

Teksti: Heikki Haara, Kuvat: Heikki J. Koskinen

Edellyttääkö hyvän elämän toteutuminen yhteiskunnassa oikeudenmukaisuuden lisäksi rakkautta? Mikä on teologisen tutkimuksen panos hyvän yhteiskunnan rakentamiseen? Mitä on hyvä elämä?

Näitä kysymyksiä pohdittiin Helsingissä 22.4.2016 pidetyssä seminaarissa Rakkaus ja oikeudenmukaisuus: työpaja hyvästä elämästä, jonka Reason and Religious Recognition -huippuyksikkö järjesti yhteistyössä CoPassion-hankkeen ja Teologisen tiedekunnan sosiaalietiikan verkoston kanssa. Tapahtuma kokosi yhteen noin 50 eri teologisten alojen tutkijaa ja teologisesta tutkimuksesta kiinnostunutta henkilöä.

Päivä alkoi yhteisen aamupalan jälkeen paneelikeskustelulla,  johon osallistuivat kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi, ekumeniikan professori Risto Saarinen ja tohtorikoulutettava Anna Salonen. Tämän jälkeen työskentelyä jatkettiin kolmen eri teeman alla, joita olivat:

• R&O ihmisten välisissä suhteissa: Kumpi oli ensin, sinä vai minä?                                
• R&O auttamistyössä: Ketä auttaminen auttaa?
• R&O yhteiskunnassa: Takaako hyvinvointiyhteiskunta hyvän elämän?

Jokaisesta teemasta kuultiin kaksi alustusta, jotka virittivät keskustelua ja pohjustivat pienryhmätyöskentelyä. Alustajina toimivat Risto Saarinen, Anne Birgitta Pessi, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, apulaisprofessori Ville Päivänsalo, teoreettisen filosofian dosentti Heikki J. Koskinen ja poliittisen historian professori Pauli Kettunen.

Työpajassa pohdittiin pienryhmissä teologisen tutkimuksen merkitystä oikeudenmukaisemman yhteiskunnallisen elämän edistämisessä. Lisäksi hahmoteltiin mahdollisesti tulevaisuudessa toteuttavia tutkimushankkeita. Yhtenä tarkoituksena oli edistää eri teologian alan oppiaineiden välistä yhteistyötä. Keskustelu siitä, mitä teologiselta tutkimukselta on jatkossa lupa odottaa, oli vilkasta ja antoisaa. Päivä päättyi viini- ja mehutarjoiluun.

Koosteita päivän tuotoksista julkaistaan myöhemmin R&O -nettisivuilla https://blogs.helsinki.fi/rakkausjaoikeudenmukaisuus/.

Teksti: Elina Hellqvist
Kirjoitus on julkaistu myös yliopistopedagogiikan kurssin YA3 Koulutus kansainvälistyvässä toimintaympäristössä (kevät 2016) blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/ya3koulutuskvymparistossa).

Kurssin aikana kävi selväksi, että monikulttuurisuus ja monet lähikäsitteet ovat kuin saippuapala käsissä: käsitettä käytetään kovin monin eri tavoin. Huippuyksikkö Järki ja uskonnollinen hyväksyminen tutkii mm. käsitteitä suvaitseminen (toleration) ja hyväksyvä tunnustaminen (recognition). Olisiko näistä käsitteistä apua, kun mietimme, mitä toimiva monikulttuurisuus opetuksen kontekstissa voisi tarkoittaa? Lähestyn kysymystä Peter Nigel Jonesin artikkelin “Toleration and recognition: What should we teach?” julkaisussa Educational Philosophy and Theory 42:1, 2010, avulla.
Continue reading →

Uusi lukion opetussuunnitelma astuu voimaan tänä vuonna. Huippuyksikömme kaksi tutkijaa, Minna Hietamäki (TT) ja Anna-Liisa Tolonen (TM) ovat tuottamassa uutta uskonnon AAVA-oppikirjasarjaa (Edukustannus) yhdessä kouluttaja Salla Vainion kanssa. Ensi syksystä lähtien lukion ensimmäisen kurssin aihe on Uskonto ilmiönä – kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin jäljillä. Tämä teksti käsittelee kurssin aihepiiriä yleisesti sekä omakohtaisesti. Teksti on julkaistu myös Synsygus – Suomen uskonnonopettajien liiitto ry:n lehdessä (1/16).

Teksti ja kuvat: Anna-Liisa Tolonen

Työskennellessäni Jerusalemissa minulta kysyttiin usein yliopiston bussipysäkillä, mitä tutkimukseni koskee. Vastasin yleensä opiskelevani uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – historiaa. ”No, mikä niistä on paras?” kuului jatkokysymys lähes poikkeuksetta. ”Vähän vaikea sanoa”, vastasin yleensä pilke silmäkulmassa, ”mutta kyllä oma usein tuntuu loogisimmalta.”

UUTTA OPITTAVAA VANHOISTA USKONNOISTA
Lähi-idän uskonnot ovat sellaisia, että yleensä niistä yhden tunnustaminen sulkee pois muut. Siltä osin ne ovat eksklusiivisia. Näin ollen kautta historian – ja yhä tänäänkin – valtaosa juutalaisista, kristityistä ja muslimeista on ollut vain juutalaisia, kristittyjä tai muslimeja, vaikka poikkeuksia sekä käännynnäisiä toki löytyy. Eksklusiivisesta luonteesta johtunee myös, että kaikilla näillä uskonnoilla on mittavasta yhteisestä perinnöstään ja samankaltaisista piirteistään huolimatta erilliset ja omat pyhät kirjoituksensa sekä tavallaan myös omat pyhät historiansa eli käsitys siitä, miksi juuri kyseinen uskonto syntyi ja miten se on muotoutunut osana jumalallista suunnitelmaa. Näin ollen Lähi-idän uskonnot näyttävät monesti paitsi itsenäisiltä uskonperinteiltä – mitä ne tavallaan toki ovatkin – myös itseriittoisilta. On niin kuin kirkkoisät olisivat puhuneet keskenään, rabbit keskenään ja islamilaiset oppineet keskenään, eikä toisten uskontojen edustajia mainita kuin sattumalta tai esimerkkeinä siitä, mitä ”me” emme ole.

Toipuminen toisesta maailmansodasta, sen jälkeiset muuttoliikkeet sekä erityisesti viime aikoina Lähi-idästä Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta on sekoittanut eurooppalaista uskonnollista karttaa ja identiteettiä. Euroopan juutalaisten joukkomurhat järkyttivät myös kristittyjä teologeja ja uskonnonhistorioitsijoita ja motivoivat heitä arvioimaan uudelleen juutalaisten paikkaa kristillisessä maailmankuvassa sekä kristinuskon historiassa. On syntynyt runsaasti uutta tutkimusta, jossa juutalaisten ja kristittyjen välisiin suhteisiin perehdytään tietoisesti stereotypioita sekä suuria kertomuksia kyseenalaistaen. Seurauksena on laajempi ymmärrys yhteisestä juutalais-kristillisestä kulttuurista ja historiasta eurooppalaisen ja länsimaalaisen uskonnon ja sivistyksen taustalla.

Juutalais-kristillisen yhtenäiskulttuurin eteen ponnistelu on toisaalta myötävaikuttanut siihen, että islam on muodostunut yhä vieraammaksi monille eurooppalaisille. Kehitys on huolestuttava, koska samojen vuosikymmenten aikana Euroopan muslimiväestön määrä on kasvanut. Onkin niin, että kanssakäyminen ja omakohtaiset kokemukset toisesta eivät itsessään tai välttämättä lisää ymmärrystä ja kykyä samastua vaan näiden taitojen kertymisen eteen on tietoisesti tehtävä töitä. Tutkimuksessa myös tähän on herätty. Nykyisessä tieteellisessä kysymyksenasettelussa pyritään usein – samoin kuin uudessa lukion uskonnon opetussuunnitelmassa – integroidumpaan historiakuvaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Lähi-idän ja Euroopan uskonnollinen historia voidaan ymmärtää paitsi vastakkainasettelun myös vuorovaikutuksen ja jaetun perinnön historiaksi. Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien historia on niin maantieteellisesti ja ajallisesti kuin myös ideologisesti sekä erillistä että yhteistä.

USKO, TIETO JA MONIKULTTUURISET ARVOT
Historioitsija Edward Gibbon huomautti muistiinpanoissaan (jo vuonna 1790/91), että etelän ja pohjoisen välinen ero voidaan hahmottaa objektiivisesti – maapallon pohjoisin ja eteläisin paikka todella on jossain – siinä missä raja idän ja lännen välillä on aina ollut ideologinen, elävä ja riippuvainen siitä, missä kohtaa maapalloa havainnoitsija sattuu seisomaan. Euroopasta tarkasteltuna raja itään on tänään jälleen häilyvä ja pystymme näkemään selvästi, ettei se erottele uskontoja eikä aatesuuntauksia. Islam ei ole siellä ja kristinusko täällä. Maltillisuus ei ole eurooppalaista, ja fundamentalismi ja fanatismi luonnistuvat myös kristityiltä. Lähi-idän uskonnot ovat globaaleja uskontoja ja myös meidän uskontojamme, eivätkä eurooppalaiset voi sysätä itäisen rajan taakse ikään kuin itsensä ulkopuolelle vastuutaan niistä haasteista ja paineista, joita monikulttuurinen ja -uskonnollinen yhteiselämä luovat.

Eurooppalainen uskonnollinen kartta ja identiteetti ovat monimuotoisia – ja hyvä niin. On lohdullista huomata, että uskonnolliset perinteemme ovat lähtökohtaisesti paljon heterogeenisempia kuin vaikkapa suomalainen kristillisyys. Lähi-idän uskonnoilla – niin Lähi-idässä kuin myös Euroopassa – on sellaista yhteistä historiaa, josta voimme halutessamme myös oppia.

Sekä opinnoissani että tutkimuksessani käsittelen juutalaista, kristillistä ja islamilaista perinnettä. Olen työskennellyt ympäristöissä, missä myös eläytyminen noiden uskontojen edustajiin on tehty mahdolliseksi. On eri asia luennoida jihadista muslimiopiskelijoille kuin ryhmälle, jossa kukaan ei tunnusta islamin uskoa tai ole välttämättä ikinä edes keskustellut ei-kristittyjen ei-länsimaalaisten ihmisten kanssa. Entäpä se, kun voi väitellä juutalaisen kanssa siitä, onko juutalaisuus kansallisuutta, uskontoa vai filosofiaa. Tekisi mieli sanoa, että oppimisen paras palkinto on se, kun jää kiinni omista erheellisistä käsityksistään.

Mutta ei – vielä paremmalta tuntuu se, kun tulee ymmärretyksi. Ja se, kun saa anteeksi loukattuaan toista omilla ennakkoluuloillaan. Ja se hetki, jolloin toisen erilaisuus lakkaa ahdistamasta. Illallisella muslimikollegani kanssa minä juon viiniä ja hän vettä. Juttelemme siitä, missä mielessä kumpikin meistä tekee parhaillaan syntiä ja missä mielessä ei. Päädymme yhteisymmärryksessä toteamaan, että intentiolla on väliä. Ajatus ei ole järin uusi eikä ehkä järisytä tutkimuksen saati maailman tilaa. Silti se hymyilyttää meitä molempia.

MIKÄ MEILLÄ ON TAPANA
Joskus ajatellaan, että toisiin kulttuureihin ja ehkä erityisesti toisiin uskontoihin tutustuminen voi olla vahingollista itselle ja omalle sitoutuneisuudelle. Tämän kaltaisen ajattelun mukaisesti olisi niin, että oppiessaan arvostamaan jotain muuta ihminen väistämättä alkaa arvostamaan vähemmän itseään. Keskeisin oppimista estävä pelko on näin ollen pelko siitä, että minä jotenkin muutun ja että tuo muutos on paitsi hallitsematonta myös haitallista.

Omaa oppimista arvioidessani huomaankin ennen kaikkea muuttuneeni. Kertyvä tieto ja kehittyvät taidot nostattavat esiin kysymyksiä, joita aiemmin en olisi osannut edes kysyä. Pyrkimys eläytyä toisenlaiseen kulttuuriin tai uskontoon ei kuitenkaan ole vähentänyt kiinnostustani omaa suomalaista, eurooppalaista tai kristillistä taustaani kohtaan. Päinvastoin, olen nykyisin paitsi tietoisempi myös hyvinkin ylpeä monista asioita, jotka kuuluvat taustaani, kulttuuriini ja uskontooni. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan ole voinut välttyä havaitsemasta, miten monenlaista – ja miten epäsopuista ja hankalaa – suomalaisuus, eurooppalaisuus ja kristinusko saattavat olla. Erityisesti muiden näkökulmaa lainatessani minun on mahdollista havaita, että se mikä minusta on luonnollisen, järkevän ja perustellun oloista saattaakin olla vain yksi monista ajattelu- tai toimintatavoista.

Meillä itse kullakin on arvottavia mielipiteitä ja näkemyksiä, eikä ihmisten välinen yhteistyö ilman niitä oikein edes toimisi. On myös perusteltua väittää, ettei kaikki ole kaunista, hyvää tai yhtä lailla oikein. Kokemus kertoo, että erilaisuuden ymmärtäminen voi olla vaikeaa ja sen hyväksyminen joskus ihan mahdotonta. Eivätkä monet epäkohdat – epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvo tai syrjintä – tule korjatuksi hyvillä aikeilla tai puheilla, jos niitä ei seuraa jatkuva yritys toimia toisin.

Ja kuitenkin: yksi keskeisin ja perustavin tehtävä, joka kuuluu kaikille kasvattajille ja vastuunkantajille, on näkökulmien moninaisuuden puolustaminen sekä keskusteluyhteyden mahdollistaminen. Toisin sanoen heidän tehtävänsä on luoda sellaisia olosuhteita, joiden puitteissa eri tavalla ajattelevien ihmisten on mahdollista tavoitella yhteistä hyvää ja tulla yhdessä tietoisiksi niistä asioista, joita jotkut pitävät ongelmallisina tai vahingollisina. Tällaista keskustelua tarvitaan paljon, jos halutaan päästä yhteisiin ratkaisuihin ja sopia, miten meillä on jatkossa tapana toimia.

KANNATTAA KATSOA
Se, miltä me näytämme, riippuu paljon myös siitä, miten meitä katsotaan. Yhtä lailla myös se, miten me katsomme, muokkaa omia käsityksiämme. Arabian kielellä kohteliaisuuteen on tapana vastata kohteliaisuudella: sinun silmäsi ovat kauniit. Vaikka tavan taustalla lienee vaatimattomuuden ihanne, vastaus ilmentää kauniilla tavalla tunnustuksen antamista kyseisen havainnon tekijälle. Kauneudessani ei näin ollen nähdä olevan kyse vain siitä, millainen minä olen, vaan siitä, että meidän välillämme on vuorovaikutusta.

Silmien ummistaminen peittää usein sen, mikä on syvästi inhimillistä niin meissä kuin myös muissa. Siis katso enemmän, sillä sinun silmäsi ovat kauniit.

Kirjoittanut: Virpi Mäkinen

Miten suhtautua uskontoihin monikulttuurisessa yhteiskunnassa? Miten ymmärtää uskonnon sisäistä moniäänisyyttä? Kuinka pitkälle vapaus uskoa ulottuu? Missä on vastuumme rajat? Näistä kysymyksistä keskustelin Helsingin Kirjamessujen Tiedetorilla Hanne von Weissenbergin (Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa -huippuyksikkö) ja Pia Jardin (Suomen Islamilaisen Neuvoston varapuheenjohtaja) kanssa. Tilaisuuden järjesti Helsingin yliopisto.

Uskonnollinen identiteetti ja uskonnon näkyminen julkisessa tilassa

Monikulttuurisen Suomen kontekstissa keskustelimme muun muassa uskonnollisten symbolien näkyvyydestä julkisessa tilassa ja pohdimme, miksi hunnutettu musliminainen herättää edelleen enemmän huomiota kuin vaikkapa katolinen nunna. Pukeutuminen ja uskonnollisten symbolien käyttö on oman kulttuurisen ja uskonnollisen identiteetin ilmaisemista. Julkista tilaa ei voi rajata pelkästään maalliseksi tilaksi, vaan ihmisten tulee saada tulla nähdyksi ja kohdatuksi myös oman uskonnollisen tai etnisen ryhmänsä jäseninä ja edustajina.

Euroopan ihmisoikeussopimuksessa asiasta todetaan seuraavasti:

”Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.”

Uskonnollisen monimuotoisuuden haasteet yhteiskunnalle

Suomessa lokakuun alussa vieraillut Harvardin yliopiston professori Robert Putnam kirjoittaa teoksessaan Bowling Alone sosiaalisesta pääomasta, jolla hän muun muassa viittaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen sekä ihmisten tuntemaan luottamukseen toisiaan sekä yhteiskuntaa kohtaan. Putnamin mukaan sosiaalisen pääoman määrä on suorassa yhteydessä hyvinvointiin. Mitä enemmän sitä on, sitä paremmin ihmiset voivat.

Putnam myös väittää, että etninen monimuotoisuus syö sosiaalista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurisesti ja ilmeisesti myös uskonnollisesti monimuotoinen yhteiskunta vähentää ihmisten ja ihmisryhmien välistä luottamusta ja vuorovaikutusta. Samalla ihmisten luottamus myös yhteiskuntaan heikkenee. Samainen vaikutus kohdistuu myös eri ryhmien sisällä. Vähäisen sosiaalisen pääoman yhteisöt siis vetäytyvät hänen mukaansa omiin poteroihinsa ja vuorovaikutus on heikkoa niin suhteessa muihin kuin myös oman ryhmän sisällä.

Ovatko uskonnot välttämättä erottavia tekijöitä? Voisivatko ne myös yhdistää eri tavoin uskovia ja näin lisätä luottamusta ja suvaitsevaisuutta myös eri tavoin uskovien välillä?

Vieraanvaraisuuden teologiaa

Vastauksena esitimme vieraanvaraisuuden ja vastavuoroisen kohtaamisen teologiaa. Esimerkiksi Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden tilanteessa tulisi kiinnittää huomiota ensinnäkin jo siihen, miten tulijoista puhumme ja toiseksi, miten heidät kohtaamme.

Rajan yli ei saavu jotakin epämääräistä massaa tai jonkun uskonnon kannattajia vaan yksittäisiä ihmisiä, yksilöitä, joista jokaisella on omat tarpeensa ja hätänsä. Kuinka paljon kohtaamiset muuttuisivat, jos ottaisimme jokaisen heistä vastaan yksittäin vieraanvaraisuutta osoittaen.

Suomalaiseen vieraanvaraisuuteen on perinteisesti kuulunut muun muassa tervehtiminen, vieraiden kutsuminen kotiin ja heidän kestitseminen, kaikenlainen avuliaisuus ja yhteinen ajanvietto. Näiden lisäksi jo hyväksyvä katse, tasaveroinen kohtaaminen ja ihmisarvon tunnustaminen iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta välittämättä kuuluvat vieraanvaraisuuteen.

Hätä ei voi olla ainut auttamisen motiivi, vaikka se onkin tärkeä. Kun hätää ei enää ole, apua tarvitaan edelleen. Vieraanvaraisuuden, vastavuoroisen kohtaamisen ja tunnustamisen myötä on mahdollista luoda myös keskinäisen luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä, kasvattaa uudenlaista sosiaalista pääomaa, jonka perustana on humaanius – ihmisyyteen kuuluvan vajavaisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen niin itsessä kuin toisessa.

Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa

Kristinuskolla ja islamilla on paljon annettavaa nimenomaan vieraanvaraisuuden ja vastavuoroisen kohtaamisen näkökulmasta. ”Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille.” Toinen esimerkki yhteisestä uskonnollisesta traditiosta on kertomus Abrahamin vieraanvaraisuudesta:

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti. Hän sanoi: ”Herrani, suothan minulle sen kunnian, ettet kulje palvelijasi ohi. Saanko tuoda teille vähän vettä, jotta voitte pestä jalkanne ja levähtää puun varjossa? Minä haen hiukan syötävää, niin että voitte virkistäytyä ennen kuin jatkatte matkaanne. Levähtääksenne te varmaan poikkesitte minun, palvelijanne luo.” He sanoivat: ”Hyvä on, tee niin.” (1 Moos 18:1–5; ks. myös Koraani 51:24).

Jokapäiväinen elämä tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia niin vieraanvaraisuuden osoittamiseen kuin toisen ihmisen tasavertaiseen kohtaamiseen. Yhteinen traditio, kertomukset hyvän tekemisestä ja jakamisesta, haastavat niin kristittyä kuin muslimia arjen dialogiin toinen toistaan kunnioittaen.

(Kuvat: Jessi Orpana)

Kirjoittaja: Maijastina Kahlos

Osallistuin viime viikonloppuna Joensuun yliopistossa Historiantutkimuksen päiville. Keskusteluissa nousi esille historiantutkijoiden tehtävä yhteiskunnassa. Maria Lähteenmäki puheenvuorossaan vaati, että tutkijoiden pitäisi nykyistä aktiivisemmin osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiantutkijoiden pitää palata entiseen “opastajan, ajan asiantuntijan, yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojan ja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan” rooliinsa (tiivistelmä puheenvuorosta Lähteenmäen blogissa). Tutkijan on myös hyvä kirjoittaa tutkimukseen perustuvia tietokirjoja.

Juuri näin, tavoite on mitä kannatettavin. Samalla olen hengästynyt jo pelkästä ajatuksesta.

Historiantutkijat sukkuloivat kahden kulttuurin välillä. Tällä en tarkoita juopaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä, vaan kuilua tutkimuksen ja tietokirjallisuuden välillä. Tutkimusta tehdään kansainvälistä tutkijayhteisöä varten (lue: englanniksi). Tietokirjallisuus pitää tehdä ammattitaidolla ja hyvällä maulla kotimaiselle yleisölle. Kyse on erilaisista kielen rekistereistä: on aivan eri asia puhua oman pienen piirinsä tutkijoille kuin avata asiaa suurelle yleisölle. Kirjoittaessaan tietokirjaa tutkijan on opittava pois erikoistuneista diskursseistaan. Hyppäys tutkimuksesta tietokirjallisuuteen ei onnistu ilman harjaantumista, kokemusta – ja aikaa.

Mihin tutkijan kannattaa keskittyä? Tuottavuuttamme ja tehokkuuttamme mittaillaan kaiken aikaa. Kansainväliset vertaisarvioidut artikkelit painavat Tuhatissa tuhat kertaa enemmän kuin suomenkieliselle yleisölle suunnatut tietokirjat. Olen useaan kertaan saanut kuulla, että kansankynttilänä kirjoittaminen on lähes akateeminen itsemurha.

Kyllä tutkija voi ottaa molemmat kulttuurit haltuunsa. Meillä on paljon jaettavaa myös kotimaiselle yleisölle. Tarvitaan intohimoa, kouliintumista – ja sitä aikaa. Mistä tutkijalle aikaa? Kirjassa Harry Potter ja Azkabanin vanki klassinen ylisuorittaja Hermione Granger halusi käydä yhtä aikaa ennustamisen ja muinaisten riimujen kursseilla. Ratkaisu löytyi Ajankääntäjästä, vempaimesta, jonka avulla Hermione saattoi sukkuloida kahden kurssin välillä. Ehtona oli, että Ajankääntäjää piti osata käyttää vastuullisesti. Käyttöön liittyi riski. Nykyisyyden minä ei saanut paljastua menneisyyden minälle, muuten mennyt minä saattoi seota.

Kunpa joku toisi meille historian hermioneille Ajankääntäjän. Toinen asia on, minkälaisia riskejä siihen liittyisi. Voisivatko tutkimusta tekevä minä, tietokirjoja kirjoittava minä ja vaikkapa sanomalehtiin kirjoittava minä olla samassa työhuoneessa? Voiko siinä seota?

Julkaistu myös Suomen Akatemian blogeissa