David Grossman: A Horse Walks into a Bar (translated from the Hebrew by Jessica Cohen), Knopf, 2017.

David Grossman (s. 1954) lienee Amos Ozin ohella yksi tunnetuimpia ja käännetyimpiä israelilaisia kirjailijoita. Kummankin nimet esiintyvät vuodesta toiseen kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ja -ehdokkaiden listoilla. Molemmat ovat Israelissa profiloituneet Lähi-idän rauhan puolestapuhujina poliittisen kentän vasemmalla laidalla, viime vuosina yhä pessimistisemmin äänenpainoin. Grossmanin 2014 kirjoittama teos סוס אחד נכנס לבר (engl. A Horse Walks in a Bar) sai kesäkuussa 2017 arvostetun The Man Booker International -palkinnon, josta puolet saa teoksen kääntäjä, tässä tapauksessa hepreankielisen kirjallisuuden kääntäjänä ansioitunut amerikkalais-israelilainen Jessica Cohen.

Grossmanin teoksissa on aina ollut synkkiä virtauksia mukana mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin koskaan. Vuonna 2006 Grossman menetti toisessa Libanonin sodassa poikansa Urin. Pian tragedian jälkeen hän julkaisi teoksen naisesta, joka lähtee retkeilemään Israelin pohjoisosiin mutta todellisuudessa pakenee välttyäkseen kuulemasta mahdollista kuolinuutista sodassa taistelevasta pojastaan (To the End of the Earth / אישה בורחת מבשורה). A Horse Walks into a Bar käsittelee osin samaa teemaa: poikaa, joka ei tiedä, minkälainen tragedia häntä kohtaa.

Tutustumme poikaan aikuisena miehenä, Dovele G:nä, elämän ja sairauksien murjomana stand up -koomikkona. Toinen päähenkilö, teoksen minäkertoja ja tarkkailija, on työstään hyllytetty miestuomari, koomikon lapsuudenystävä, jonka tämä on yllättäen kutsunut kuulemaan show’taan. Tuomari on yksinäinen leski, jonka elämän suru on ahmaissut lähes kokonaan. Dovele haluaa ystävän tarkkailevan häntä ja kertovan jälkeenpäin, mitä ihminen ei itsestään voi verhota – mitä hän todella on.

Teos on lyhyt eikä sitä ole jaettu erillisiin kappaleisiin. Spoilereiden vuoksi on parempi olla paljastamatta liikaa juonenkäänteitä. Lukukokemuksena teos on, Grossmanin aiempaa tyyliä seuraten, hyvin intensiivinen. Koomikko kertoo stereotyyppisiä vitsejä keskinkertaisuudesta nauttivalle yleisölle. Grossmanin ironiasta kertonee se, että vitsit, jotka saavat yleisön nauramaan, ovat niitä hyvin tuttuja ja kuluneita naisiin, seksiin tai vähemmistöihin kohdistuvia sukkeluuksia. Kaksi asiaa kuitenkin horjuttaa yleisön mielenrauhaa: mauttomat holokausti-vitsit sekä Dovelen vitsien lomaan kertoma polveileva tarina lapsuuskokemuksista yli neljäkymmentä vuotta aiemmin.

Koomikon viljelemät jiddišinkieliset sutkautukset ja termit sitovat teoksen vahvasti aškenasi- eli itäeurooppalaistaustaiseen juutalaiseen Israeliin. Dovelen isä on oikeistolais-sionistisen politiikan ideologin, Vladimir Jabotinskyn (k. 1940), kannattaja, ja äiti holokaustista selviytynyt asetehtaan työläinen. Hautajaiset, joihin Dovele nuorena poikana matkustaa, ovat hänen ensimmäisensä, koska holokaustin jäljiltä ei ole sukulaisia, jotka olisivat tutustuttaneet hänet elämän ja kuoleman normaaliin kiertokulkuun. Stand up -illasta tulee kaikkea muuta kuin hauska: se on lähes väkivaltaiseksi muuttuva vuodatus menetyksestä ja luopumisesta, jopa niin, että punchlineista tulee konkreettisia lyöntejä.

Koomikon groteski huumori tuntuu nousevan pettymysten lisäksi elämisen ja haluamisen pakosta. Dovelen hahmo on toistuvasti jopa vastenmielinen, eikä yleisö ole häntä parempi. Kuitenkin lavalta käsin yleisö – ja lukija – tutustuu puolustuskyvyttömään poikaan, jonka elämässä väkivallasta ja perhesuhteiden häiriintyneisyydestä on tullut normi ja joka luo huumorista selviytymiskeinon. Tuomarikaan ei voi enää unohtaa jaettuja lapsuusmuistoja eikä sitä, kuinka helppoa on kääntää päänsä toiseen suuntaan, jotta välttyy kohtaamasta toisen nöyryytystä. Ehkäpä yksi teoksen keskeisimmäksi teemaksi nousee toivottomuus, joka kohdistuu elämän auttamattoman absurdiuden lisäksi hienovaraisesti myös nykyiseen poliittiseen tilanteeseen: ”Please be careful on your way out… I’m told there’s heavy traffic at the exits.”

Barry Holtz: Rabbi Akiva: Sage of the Talmud (Jewish Lives), Yale University Press, 2017.

Rabbi Akiva (n. 50–135 jaa.) tunnetaan legendaarisena oppineena, raamatuntulkitsijana ja mystikkona, jonka elinvuodet sijoittuvat varhaisen juutalaisuuden avainhetkiin. Akivan nuoruusvuosina roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin (v. 70 jaa.), ja Bar Kokhban juutalaiskapinoiden yhteydessä hän kärsi marttyyrikuoleman. Talmudista tutussa tarinassa itse Mooses matkaa ajassa eteenpäin ja päätyy Akivan luokkahuoneen takariviin. Aikamatkan jälkeen Mooses kummastelee, miksi Jumala antaa Tooran Israelille hänen eikä paljon ansioituneemman Akivan välityksellä (Bavli, Menahot 29b). Miksi ja miten rabbi Akivasta tuli juutalaisuudessa näin keskeinen hahmo?

Kirjassaan Rabbi Akiva: Sage of the Talmud Barry Holtz esittelee Akivan elämän pääpiirteet ristiriitaisuuksia pelkäämättä. Teos on yleistajuinen johdatus aiheeseen eikä vaadi laajoja esitietoja juutalaisuuden historiasta. Taitavana pedagogina Holtz tutustuttaa lukijansa lisäksi rabbiinisen historian ja kirjallisuuden monimutkaiseen terminologiaan.

Ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen juutalaisia oppineita ryhdytään nimittämään rabbeiksi (suom. ”opettaja”), joiden alun perin suullisesti välittämät opetukset muodostavat nykyjuutalaisuuden ideologisen perustan. Lyhyesti kerrattuna: uskonnollisen näkemyksen mukaan Mooses sai Siinailla Jumalalta Tooran sekä kirjallisena että suullisena versiona (ks. toinen Mooseksen kirja 19, Mišna, Pirqe avot 1:1). Kirjallisen Tooran muodostaa heprealaisesta Raamatusta tutut viisi Mooseksen kirjaa, ja niin kutsutun suullisen Tooran ytimen kaksi rabbien tuottamaa pääteosta: 200-luvulla Palestiinassa koottu lakikoodeksi Mišna sekä 600-luvulla Babyloniassa koottu, Mišnan laajennettu kommentaari Talmud.

Holtz korostaa, kuinka Akivan aikaan rabbit muodostivat pienen eliittiryhmän, jonka asema ei suinkaan ollut vielä vakiintunut. Akiva kuuluu niin sanottuihin tannaiitteihin eli ensimmäisten sukupolvien rabbeihin, joiden työn tuloksena myöhemmin syntyy jo yllä mainittu Mišna. Akiva esiintyy Talmudin lisäksi toistuvasti myös varhaisessa raamatuntulkinta- eli midraš-kokoelmissa sekä keskiaikaisessa pääsiäiskertomuksessa (Haggada šel pesah).

Akivasta on kirjoitettu useita moderneja elämäkertoja, joissa hänen elämänsä esitetään harmonisoituna kehdosta hautaan asti (ks. mm. Louis Finkelsteinin Akiba: Scholar, Saint, and Mystic, 1936). Kuten alla huomaamme, Mišna, Talmud ja midraš-kirjallisuus sisältävät kuitenkin suuren määrän keskenään ristiriitaisia kertomuksia tarunhohtoisesta rabbista. Tämä ei ole mikään ihme, sillä suurin osa Akivasta kertovasta materiaalista on koottu kirjalliseen muotoon satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Eri versioita yhdistää Akivan lähes yliluonnollinen lahjakkuus ja määrätietoisuus. Samoin kuin Akivan lähes aikalaisesta Jeesuksesta, tämä tietenkin herättää kysymyksiä Akivan historiallisuudesta.

Ehkä tunnetuimmassa versiossa Akiva on aluksi neljäkymmenvuotias maallikko, joka oppimattoman kansan tavoin tuntee vastenmielisyyttä oppineita rabbeja kohtaan (bPes. 49b). Raamatunjakeen tulkinnasta innostuttuaan hän kuitenkin alkaa opiskella Tooraa rabbien alaisuudessa. Opinnot alkavat aakkosista ja päättyvät siihen, että iästään huolimatta hän hallitsee Tooran paremmin kuin kukaan muu. Holtz kuvailee eloisasti rabbien välisiä toisinaan varsin kiivaiksikin muodostuvia suhteita. Mahdollisten virheiden tekeminen tai toisen rabbin tunnustaminen suuremmaksi oppineeksi saattaa olla karmea ja häpeällinen kokemus, joka pahimmillaan johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Loppujen lopuksi Akivan omat opettajat, Eliezer ben Hyrkanus ja Jehošua ben Hananja, joutuvat myöntämään älyllisen tappionsa oppilaalleen.

Toisen version mukaan Akiva on rutiköyhä paimen, johon rikkaan miehen tytär rakastuu. Rakkautensa ehdoksi tytär vaatii Akivaa omistautumaan Tooran opiskelulle. Rabbin menestyksen takana on siis vaimo, joka uhraa omaisuutensa, sukunsa ja lopulta nuoruutensa miehensä tähden. Erään kertomuksen mukaan hän myy jopa hiuksensa tukeakseen miehensä opintoja. Kun Akiva palaa kotiinsa akatemiasta kahdentoista vuoden jälkeen, hän tuo mukanaan 12 000 opiskelijaa ja kuulee sattumalta vaimonsa ja vanhan miehen välisen keskustelun, jossa vanha mies kritisoi Akivan poissaoloa. Vaimo vastaa: ”Jos mieheni kuuntelisi minua, hän opiskelisi vielä toiset kaksitoista vuotta!” (Bavli, Ketubbot 62b–63b.) Akiva tottelee vaimoaan ja poistuu toiseksi kahdeksitoista vuodeksi opiskelemaan Tooraa. Palatessaan hän tuo mukanaan 24 000 opiskelijaa.

Rabbiinisessa kirjallisuudessa esiintyvät naiset jäävät tavallisesti taka-alalle ja nimettömiksi, joten ei ole lainkaan kummaa, että Akivan vaimon rooli on herättänyt vuosien aikana paljon kiinnostusta naisten asemasta kiinnostuneiden tutkijoiden parissa (ks. esim. Tal Ilan: Mine and Yours are Hers, 1998). Miestään opinnoissa tukeva vaimo antaa idealisoivan kuvan parhaasta mahdollisesta avioliitosta mutta vaimo – jonka nimi saattaa olla Rahel – on myös (suhteellisen) aktiivinen toimija.

Akiva on myöhempien tulkintojen perusteella myös juutalaisen mystisen perinteen suvereeni hallitsija. Taustalla on Talmudissa esiintyvä kryptinen kertomus, jossa neljä miestä astuu paratiisiin: Ben Azzai, Ben Zoma, Aher (”Toinen” eli Eliša ben Avuja) ja Akiva (ks. Bavli, Hagiga 14b). Yksi menettää henkensä, toinen järkensä ja kolmas päätyy harhaoppiseksi: vain Akiva palaa takaisin vahingoittumattomana. Myöhemmässä juutalaisessa mystiikassa Akivasta tulee muiden varhaisten rabbien (mm. Šimeon bar Johai ja Išmael) tavoin taivasnäyistä ja mystisistä palatsimatkoista kertovien teosten päähahmo.

Tunnetuin Akivan elämänvaihe piirre liittyy hänen marttyyrikuolemaansa (Bavli, Berakhot 61b): kiellettyään Tooran opiskelun roomalaiset teloittavat hänet villankarstauksessa käytetyillä rautaharjoilla kiduttaen. Akiva kuolee monoteismia julistava šema- eli Kuule Israel -rukous huulillaan. Raaka marttyyrikertomus lienee yksi ensimmäisistä tarinoista, joita itsekin muistan juutalaisuuden historiasta lukeneeni. Teloitus toteuttaa Akivaa koko elämän ajan askarruttaneen maksiimin: Rakasta Herraa,Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimistasi (viides Mooseksen kirja 6:5) – vaikka se maksaisi sinun henkesi.

Holtz ei ryhdy spekuloimaan, mikä Akivan elämäntarinoista on ”tosi”. Hän problematisoi ajatuksen siitä, että näinkin legendaarisesta hahmosta olisi mahdollista kirjoittaa perinteinen elämäkerta. Rabbiininen kirjallisuus ei tietenkään noudata nykyaikaisen historiantutkimuksen kriteereitä. Kertomukset ovat säilyneet suullisessa muodossa ja monina eri versioina vuosisatojen ajan. Analyyttisenä tutkijana Holtz ei pyri harmonisoimaan Akivan elämää, ja teoksen helppolukuisuutta vaarantamatta hän esittelee Akivan hahmoon liitettyjen legendojen keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Holtz siteeraa tunnettua rabbiinisen juutalaisuuden tutkijaa Jacob Neusneria (k. 2016), jonka mukaan rabbiininen kirjallisuus ei ole historiankirjoitusta vaan tarjoaa ennemminkin ikkunan rabbien sosiaaliseen todellisuuteen. Toisten tutkijoiden mukaan se on kirjallisuutta, fiktiota, jonka todenperäisyydellä ei ole väliä. On parempi vain pulahtaa ”Talmudin mereen” ja nauttia tarinoista.

Talmud on valtava teos: rabbiininen kirjallisuus kokonaisuudessaan sisältää materiaalia ainakin viidenkymmenen Raamatun verran. Juuri Akivaa koskevat Talmudin tarinat ovat usein sellaisia, joita on helppo lähestyä. Akiva on toki herkullinen hahmo, josta kerrotut tarinat inspiroivat ja kiehtovat. Tämä ehkä peittää alleen sen tosiseikan, että valtaosa Talmudista sisältää huomattavasti vaikeammin lähestyttävissä olevaa materiaalia. Maallikoille rabbiininen kirjallisuus avautuu toki helpommin tarinoiden (hepr. aggada) eikä lakitekstien kautta. Holtz kuitenkin korostaa, että tarinoiden lisäksi Talmud tarjoaa ennen kaikkea keskustelu kerrallaan kirkastuvan juutalaisen lain (hepr. halakha):

But perhaps because we live in a time in which the narrative mode of thinking has become so compelling, those neglected stories of the rabbinic world have gained a great deal of traction among writers and scholars from a board range of perspectives.

Mišnassa ja Talmudissa onkin runsaasti materiaalia, jota nykylukijan on lähes mahdotonta ymmärtää ilman mittavaa perehtymistä teosten sisäiseen logiikkaan. Mišnan vahingonkorvauksia käsittelevässä jaksossa pohditaan toisen Mooseksen kirjan innoittamana sitä, kuka on vastuussa vahingosta milläkin ”vyöhykkeellä”. Tutustumme lisäksi koiraan, joka varastaa nuotiolta kakun ja kakusta kipinöitä levittäessään sytyttää viljakasan palamaan. Kuka tällaisessa tapauksessa korvaa vahingon? Ješiva- eli juutalaisen uskonnollisen koulusysteemin sisällä juutalaiset opiskelevat Talmudia opettajien ja vertaistukea tarjoavien tovereiden kanssa. Kukaan ei jää yksin pohtimaan tekstien merkityksiä – eikä tekstien tulkitsemisella myöskään ole lopullista päämäärää, minkä jälkeen keskustelu olisi syytä lopettaa.

Holtz pohjaa teoksessaan uusimpaan tutkimukseen ja osaa myös jättää monia kysymyksiä auki. Hänen tapansa käsitellä kukin Akivan elämän avainkertomus omana lukunaan on onnistunut ratkaisu. Teos on erinomainen johdatus rabbiiniseen historiaan ja kirjallisuuteen, vaikka edistyneemmille se saattaa tuntua valmiiksi pureskellulta.

Susan Faludi: In the Darkroom, 2016, Harper Collins Publishers.

Susan Faludi: In the Darkroom, 2016, Harper Collins Publishers.

Kun näin Susan Faludin aiemman kirjan nimen In the Darkroom-teoksen kannessa, tunnistin heti tutun kirjailijan vuosien takaa. Faludin Takaisku (Backlash: The Undeclared War Against American Women, 1991, suom. Marjo Kylmänen & Tuuli-Maria Mattila, 1994) oli 1990-luvun alkuvuosien feministinen bestseller, jonka yläasteikäisenä lainasin kunnankirjastosta ja ahmaisin, mehevimmät kohdat valikoiden. Parhaiten muistiin jäi Faludin terävä analyysi 1980-luvun Hollywood-menestyselokuvien naiskuvasta, muun muassa Glenn Glosen ja Michael Douglasin tähdittämässä elokuvassa Fatal Attraction, jossa keski-ikäisen miehen viaton syrjähyppy muuttuu kauhutarinaksi, kun suhteen toinen osapuoli, kostonhimoinen ja mieleltään epätasapainoinen uranainen, päättää tuhota ydinperheen auvon. Teoksesta tuli ystäväpiirissäni eräänlainen sukupolvikokemus, vaikka Faludin yhteiskunnallinen kritiikki amerikkalaisen naisen horjuvasta asemasta varmasti ylitti teinien ymmärryksen.

Faludin uusin teos In the Darkroom on henkilökohtainen kehityskertomus isän ja tyttären monimutkaisesta suhteesta, holokaustista sekä identiteetin häilyvyydestä niin sukupuolen kuin juutalaisuudenkin näkökulmasta. Faludin isä Steve (1927–2015, alun perin István Friedman), valokuvaaja ja holokaustista selviytynyt unkarinjuutalainen, ei ole pitänyt tyttäreensä yhteyttä vuosikausiin. Vuonna 2004 Faludi saa 76-vuotiaalta isältään yllättävää sähköpostia. Yhdysvalloista takaisin Budapestiin muuttanut Steve on nyt Stefánia: hän on käynyt Thaimaassa sukupuolenkorjausleikkauksessa. Sähköpostiin liitetyissä ultrafeminiinisissä valokuvissaan isä hehkuu ennennäkemätöntä onnea. Journalistille tällainen viesti tarjoaa tietenkin aihion kertomisen arvoiselle skuupille, mutta tyttären näkökulmasta tilanne on paljon mutkikkaampi, jopa absurdi.

Isän ja tyttären välirikolla on rankka tausta. Kun Faludi oli 16-vuotias, vanhempien onneton avioliitto päättyi dramaattisesti. Lähestymiskiellon saanut isä murtautui entiseen kotiinsa ja puukotti tyttären nähden vaimonsa uutta miesystävää. Seuraavaksi isä manipuloi tuomioistuinta kuittaamaan verityön itsepuolustukseksi maalaamalla puolisonsa avionrikkojaksi. Silloisen lainsäädännön puitteissa päätös takasi myös vapauden elatusmaksuista. Traumaattiset lapsuudentapahtumat olivat Faludin mukaan yhtenä motiivina hänen myöhempään ammatinvalintaansa ja feministiseen heräämiseen.

Faludi matkustaa isänsä luo Budapestiin. Stefánia on täydellinen vastakohta Faludin lapsuuden machomaiselle miehelle, joka kiivastuessaan turvautui väkivaltaan. Aluksi isä ei suostu puhumaan muusta kuin uudesta elämästään naisena, ja Faludi kuuntelee isäänsä kärsivällisesti tämän klaustrofobisen sokkeloisessa talossa. Teoksen nimessä oleva termi, darkroom (pimiö eli valokuvalaboratorio), on viittaus valokuvaaja-isän ammattiin mutta myös isän monijakoiseen persoonaan. Kauan ennen PhotoShopin keksimistä Steve Faludin kaltaiset valokuva-alan taiturit loivat eri tekniikoin muoti- ja mainoskuvien fantasiamaailmaa. Jotain työn luonteesta on tarttunut isän tapaan kommunikoida: aina kun Stefánia on aikeissa paljastaa jotain olennaista, hän sulkeekin visusti suunsa tai tarjoaa tilalle puolitotuuksia. Tyttären maanittelusta huolimatta isä ei suostu puhumaan sodasta tai juutalaisten asemasta Unkarissa saati vierailemaan osoitteissa, jotka tytär on Budapestissä tunnistanut tämän henkilöhistorian avainkohteiksi.

Transseksuaalisuus on nykyisessä keskusteluilmapiirissä poliittisesti latautunut aihe, varsinkin Yhdysvalloissa vellovien ”vessakiistojen” vuoksi. Sukupuolen korjauksessa ei ole missään nimessä kyse seksuaalisen tyydytyksen hakemisesta vaan kokemuksesta väärään sukupuoleen syntymisestä ja siinä elämisestä. Tyttären kriittisen katseen alla isän naiseus merkitsee kuitenkin fetissien ja fantasioiden toteutumista, meikkaamista, röyhelövaatteita, korkokenkiä ja ”feminiinistä” heikkoutta. Isä on aina rakastanut Hans Christian Andersenin satuja, joissa pieni merenneito uhraa kehonsa rakkauden vuoksi ja ruma ankanpoikanen syntyy väärään pesueeseen. Feministinä Faludi on koko elämänsä taistellut sukupuolitettuja stereotypioita vastaan, joten isän uudelleensyntyminen ”todellisena” naisena on hänelle lähes ylipääsemätön este. Naiseuden essentialisoitumisen edessä Faludin empatiakyky katoaa toisinaan kokonaan:

Genital surgeries and hormone treatments evidently produced not only a new physiology but a new and girlish personality – or, rather, an old, old stereotype… The women they had always known they were seemed to be the exact sort of girl I’d always thought of as false (s. 136– 137).

Faludi ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan halua kuulua niihin transfobiasta syytettyihin feministeihin, jotka tuomitsevat miehestä naiseksi korjanneiden elämäntarinoissa toistuvat feminiinisyyden ”kliseet”. Sen sijaan hän tuntuu väsyvän isänsä maneereihin, sillä isän uuden omakuvan vastakohtana on lapsuudesta tuttu, väkivaltainen ja voimasta tinkimätön mies.  Naiseus on, Faludi toteaa jo alkuun, jollain tavalla (stereotyyppistä) mieheyttä helpompaa. Isä väittää olevansa vihdoinkin onnellinen: hän on avuton nainen, jota miehet kohteliaasti auttavat. Jotain veijarimaistakin isässä on: päästäkseen sukupuolenkorjausleikkaukseen Thaimaahan hän väärentää syntymävuotensa kymmenen vuotta myöhemmäksi. Faludin tiedustelujen jälkeen leikkauksen suorittanut lääkäri tunnustaa olevansa huoleton myös pakollisten, leikkausta edeltävien psykiatristen lausuntojen suhteen. Lääkärin toiminnan voisi toisaalta tulkita myös positiiviseksi kannanotoksi leikkausta hakevan ihmisen omiin tuntemuksiin, vailla potilaan psykopatologisointia.

Leikkauksen jälkeen Faludi viittaa isäänsä englannin pronomineilla she ja her, mutta ennen leikkausta käsittelevissä kohdissa isä on he ja him. Englantia puhuessaan unkarilaiset haastattelukumppanit sekoittavat sukupuolet keskenään, eikä Faludi tiedä, tekevätkö he niin vahingossa vai tahallaan. Unkarilaisen natiivin tavoin myös suomalainen lukija saattaa kadottaa tuntuman tiukasti sukupuolitettuun kieleen. Tunnustan itsekin vierasta kieltä puhuessani vahingossa sekoittavani sukua ilmaisevat pronominit, jotenkin kerrassaan luonnollisella tavalla. Suomen- tai unkarinkielinen käännös Faludin teoksesta hävittäisi tekstin pronominit, vaikka tietyt kielellisesti ilmaistut tavat ovat kummassakin kielessä lähes yhtä sukupuolittuneita. Unkarissa mies tervehtii naista sanoin: ”Suutelen kättänne.” Faludin isälle tervehdys on koodi siitä, että juuri miehet hyväksyvät hänet ”aitona” naisena. Budapestin kaduilla hänen tyttärensä sen sijaan on alinomaa havainnoivinaan isään kohdistuvia, viipyilevän tuomitsevia katseita.

Ymmärtääkseen isäänsä Faludin on yritettävä ymmärtää jotain myös Unkarista. Isän elämäntarina heijastaa 1900-luvun Euroopan juutalaisten historiaa vainoista maanpakoon ja uuteen elämään. Faludin mukaan yksikään hänen haastattelemistaan (maasta pois muuttaneista) juutalaisista ei ymmärrä, miksi hänen isänsä on palannut synnyinmaahansa Yhdysvalloissa vietettyjen vuosikymmenien jälkeen. Isänsä luona vieraillessaan Faludi saa aitiopaikan seurata Unkarin kehitystä kohti kansallismielistä, sulkeutunutta ja etnisesti ”yhtenäistä” valtiota. Isä itse selittää elämänvalintaansa sillä, että hän haluaa saada takaisin haltuunsa sukunsa menetetyt kiinteistöt, urakka, joka on alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan. 2000-luvun edetessä kansallishenkisyyden nousu – konservatiivisen Fidesz- ja äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen menestys – on läsnä kaikkialla. Kaduilla marssii toisen maailmansodan aikaisen kansallissosialistisen Nuoliristi-liikkeen inspiroimia nuoria. Nationalismia korostavista museonäyttelyistä pyyhitään holokausti kokonaan pois tai unkarilaisten omaa osuutta vainoissa ei mainita lainkaan. Sukupuolivähemmistöjen asema horjuu samalla kun antisemitistiset asenteet nousevat jälleen pinnalle. Kaiken myllerryksen keskellä Faludin isäkin äänestää kansallismielistä Fidesz-puoluetta eikä tunnusta muuta yhteiskunnallista ongelmaa kuin kommunistien suvulta anastamat kiinteistöt – viis siitä, että ne takavarikoitiin jo sota-aikaan.

Faludin lapsuudessa isä ei puhunut koskaan kokemuksistaan toisen maailmansodan aikana, muutamaa anekdoottia lukuun ottamatta. Holokausti onkin teema, joka kulkee Faludin tekstissä koko ajan mukana. Koska vaikeneminen on isän paras puolustautumiskeino menneisyyden traumoja vastaan, tyttären on rakennettava isänsä vaiheet toisen maailmansodan aikana pala kerrallaan yltäkylläisestä mutta tunnekylmästä lapsuudesta täydelliseen katastrofiin asti.

Suurin osa Unkarin juutalaisista oli kärsinyt sekä vainosta että syrjinnästä jo vuosikymmeniä ennen toista maailmansotaa ja natsimiehitystä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trianonin rauhansopimuksen lopputuloksena Unkari menetti valtaosan etnisesti ja kielellisesti moninaisesta väestöstään sekä maa-alueistaan. Rajoiltaan pienentyneen Unkarin sisällä juutalaistaustaiset, osin hyvinkin assimiloituneet kansalaiset koettiin epälojaaleiksi. Vuodesta 1938 alkaen työikäiset juutalaismiehet pakotettiin epäinhimilliseen orjatyöhön riittämättömin varustein, työpalvelun nimikkeellä. Lopputuloksena tuhansia menehtyi oman synnyinmaansa laillistamaan julmuuteen. Kun Saksa lopulta miehitti Unkarin keväällä 1944, Auschwitzissa valmistauduttiin rakentamalla uusia krematorioita. Adolf Eichmannin logistisen suunnittelun avulla ja saksalaisille myötämielisen unkarilaishallinnon tuella lähes puoli miljoonaa juutalaista kuljetettiin Puolaan murhattavaksi mielipuoliset mittasuhteet saaneessa operaatiossa. Sodan viimeisen vuoden tuhovimman jäljiltä joka kolmas Auschwitzissa murhattu on Unkarin juutalainen.

Faludin isän ydinperhe onnistui selviämään hengissä. Budapestissa osa juutalaisista koottiin juutalaisille osoitettuihin niin kutsuttuihin ”keltaisen tähden” taloihin, jollaisesta teini-ikäinen István onnistui pelastamaan vanhempansa, uhkarohkeasti kansallissosialistisen Nuoliristin käsivarsinauhaan naamioituneena. Sodan jälkeen hän vältteli vanhempiaan – ja muuta sukuaan – näiden kuolemaan saakka. Vuoden 1943 sukujuhlasta otetussa valokuvassa on viisitoista henkeä, joiden joukosta isä suostuu vastahakoisesti nimeämään uhrit: kolmetoista kuvassa olevasta perheenjäsenestä murhattiin pakkosiirroissa tai tuhoamisleireillä. Huomionarvoista on, että Stefánian eli István Friedmanin nuoruudessa (mies)sukupuolella oli karmaiseva rooli: kriittisten vuosien aikana juutalaisen eli ympärileikatun miehen pystyi paljastamaan ”housutestillä”. Nuoruusvuosien karmea naamioitumisleikki kuolemaa vastaan rinnastuu rajusti Stefánian elämän tuleviin vaiheisiin.

Faludi kuljettaa isänsä kohtaloa paralleelina omalle perhehistorialleen unkarinjuutalaisen suvun vesana.  Läheisen katse voi joskus olla myös julma: eettisyyden rajoja koetellaan, kun tytär nappaa isänsä psykiatrisen lausunnon käännättääkseen tekstin vaivihkaa englanniksi. Faludin mukaan isän myöhemmän elämän ratkaisuja ei tulisi selittää holokaustin traumojen kautta tai etäisten ja laiminlyövien vanhempien aiheuttamana kehityskulkuna, vaikka näillä kaikilla seikoilla voi Faludin tekstiä tulkittaessa olla merkittävä rooli. Stefánia Faludi on viimeisinä vuosinaan yhtä ristiriitainen, narsistinen ja arvoituksellinen hahmo kuin lapsuudesta tuttu isä. Kautta linjan myös lukija on, tyttären lailla, pimiössä – kehittämässä kuvaa, josta alussa ei näy muuta kuin pimeyttä, ja kun kuva valmistuu, lopputuloskaan ei välttämättä ole ”aito” vaan vedostajiensa manipuloima. Vaikka viimeiseksi läpimurroksi ennen vanhemman kuolemaa jää yritys ymmärtää ja rakastaa, pohjimmiltaan In the Darkroom on hyvin surumielinen teos.