Category: Ihminen ja yhteiskunta

Instituutiot ovat sääntöjä, jotka vähentävät ihmisten kanssakäymiseen liittyvää epävarmuutta

 

Markkinointisäädökset, kauppasäännöt, siementen sertifiointitavat, elintarvikehygienian säännöt, yksityisen omaisuuden suoja, ja maataloustutkimusta ohjaava politiikka ovat kaikki saman pelin sääntöjä. Avainkysymys on: Kuinka instituutiot ovat muovanneet maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian kehittämisen? Millaisia vaikutuksia niillä on kestävälle ja oikeudenmukaiselle kehitykselle? Millainen institutionaalinen järjestelmä on kyvykkäin veturiksi kestävyys- ja kehittämistavoitteiden saavuttamiseksi?

 

Ajan myötä säännöt institutionalisoituvat ja muodostuvat käytännöiksi organisaatioiden toiminnassa. Ne päättävät kuinka me yksilöinä tai ryhmänä toimimme ja kuinka resurssit ja tulot jaetaan. Säännöt voivat olla lyhyt- tai pitkäaikaisia, täsmällisiä (selkeitä) tai hiljaisia, peitettynä rutiineihin ja traditioihin tai muodollisesti kirjattuna protokolliin ja sopimuksiin.

 

Institutionaaliset rakennelmat ovat toiminnan ajureina ja raameina

 

Institutionaaliset järjestelmät sisältävät selkeitä ja ehdottomia moraalisia valintoja, jotka kuvastavat normeja, arvoja ja kiinnostusta. Tiede, osaaminen ja kokemus voivat vaikuttaa instituutioihin, mutta pystyvät harvoin muuttamaan syväänjuurtuneita mieltymyksiä. CGIAR:n (Consultative Group on International Agricultural Research) alla toimivat tutkimuskeskukset ovat harvinainen esimerkki harkitusta kollektiivisesta valinnasta, joka pyrkii tuottamaan tietotaitoa ja teknologiaa maailman yhteiseksi hyväksi. Se, että ihmiset ovat hyötyneet epätasa-arvoisesti lisääntyneestä maataloustuotannon kasvusta ja että luontoa on hyödynnetty kestämättömällä tavalla, johtuu osittain institutionaalisten järjestelmiemme heikkoudesta.

 

Palvellaksemme paremmin yhteistä hyvää me voimme parantaa maatalouteen ja ruokajärjestelmiin liittyviä institutionaalisia järjestelmiämme, tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian luomista, tiedotusta ja omaksumista vaikuttamalla neljään eri osa-alueeseen:

–          innovaatiopolitiikka

–          yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja ruokamarkkinoiden uudistaminen

–          yksityisen omaisuuden suoja

–          maataloustutkimuksen johtaminen ja hallinnointi

 

Innovaatiopolitiikan muutostarpeet

 

1. Ministeriöiden vastuualueet tulee jakaa siten, että maataloutta ja elintarvikkeita koskevia poliittisia päätöksiä ei tehdä erillään muiden alojen päätöksenteosta. Esimerkiksi Costa Rica siirsi vuonna 1969 monimuotoisuuden suojelun ja aavikoitumisen ehkäisyn uuden ympäristö-, energia-, kaivos-, vesi- ja luonnonvaraministeriön alle. Tänään 98 % maan energiasta tuotetaan uusiutuvista luonnonvaroista ja maatalous on kehittynyt vettä säästäväksi,

 

2. Täyden kustannuksen hinnoittelu käyttöön maatalous- ja elintarviketeollisuudessa. Toistaiseksi mitään kehitetyistä täyden kustannuksen laskentamalleista ei ole hyväksytty standardiksi eikä otettu rutiinikäyttöön. Hinnat ja taloudelliset mallit antavat edelleen väärän kuvan todellisista kustannuksista, esim. eivät huomioi sosiaalisten ja ympäristövaikutusten kustannuksia.

 

Yhteisökaupan ja muiden maatalous- ja elintarvikemarkkinoiden uudistamistarpeet

 

Miten hyvin kaupan ja markkinoinnin eri instituutiot edistävät kestävää ja tasa-arvoista kehitystä tulojen, etujen, maatalous- ja luonnonvarojen jaossa?

 

Suuntaukset kohti kaupan esteiden vähentämistä ja nousevien tariffien poistoa jalostettujen tuotteiden kohdalla hyödyttäisivät yleisesti ottaen kehitysmaita. Kehitysmaat myös hyötyisivät kaupan esteiden vähenemisestä keskinäisessä kaupassaan, maaseudun tuotteiden suosituimmuusasemasta pääsyssä kehittyneiden maiden markkinoille ja suuremmasta julkisesta rahoituksesta tuotteiden lisäarvon kasvattamiseksi.

 

Pienviljelijäsektorilla on vaatimattomat mahdollisuudet hyötyä kasvavasta laadukkaiden tuotteiden kysynnästä kaupunkien keskiluokkaisen väestön lisääntyessä, elleivät hallitukset pane alulle kaupankäynnin infrastruktuuria, joka palvelisi pientuottajia, kauppiaita ja paikallisia jälleenmyyjiä.

 

Tarve murtaa yksityisen omaisuuden suojaa (IPR= intellectual property rights)

 

IPR palkitsee innovaatioista siten, että omistajalla on ehdoton oikeus innovaation abstraktiin tai biologiseen prosessiin tai aineeseen sisältyvään osaamiseen ja tietoon. Puolustajat väittävät, että vahva IPR on välttämätön kannuste, koska tutkimus ja kehittäminen ovat erittäin kalliita geeniteknisissä ja bioteknologisissa tieteissä. Kriitikot huomauttavat sen voivan muodostua kestävyyden ja kehittymisen esteeksi, ja käyttävät todistusaineistonaan sitä, että IPR:n hallinta monimutkaistuu koko ajan, ja että siementen ja muiden resurssien hallinta ovat vahvan IPR:n takia keskittymässä muutamien globaaliyritysten varaan.

 

Laatikko

Teollistuneissa maissa on 97 prosenttia maailman patenteista. Yli 80 % patenteista on yksityisten tai yhtymien omistuksessa. Maailman viisi suurinta bioteknologiayritystä hallitsee yli 95 %:ia geenisiirtopatenteista. Vuosien 1996-2000 aikana 75 % 4200:sta uudesta maatalouden biotekniikkapatenteista annettiin yksityisille yrityksille.

 

Maatalouden tietotaidon, tutkimuksen ja teknologian johtamisen muutostarpeet

 

On monia mahdollisuuksia parantaa julkisen ja yksityisen tutkimuksen kykyä saavuttaa kestävyyden ja kehittämisen tavoitteita:

1. Investoidaan maatalous- ja ekologisten tieteiden integrointiin, lähtökohtana periaate, että elämän ylläpitäminen on enemmän ekosysteemin kuin lajin, organismin tai DNA-ketjun ominaisuus.
2. Tuodaan hallinto- ja käyttäytymistieteet mukaan maataloustutkimuksen ja tietotaidon päätöksentekoon, jotta voidaan kehittää paikallisesti ja maailmanlaajuisesti tehokkaita innovaatioprosesseja, jotka tähtäävät yhteiseen hyvään.  
3. Otetaan maataloustutkimuksen ja teknologian suuntaamiseen mukaan laajemmat osakasryhmät, jotta varmistetaan, että päätöksissä on otettu huomioon paikallisen yhteisön monimuotoisuus, arvot, mahdollisuudet ja tarpeet.
4. Kartoitetaan teknologisten vaihtoehtojen sopivuus hyvien toimintatapojen kanssa.

 

 

Mahdollisia tapoja edistää institutionaalisia muutoksia

 

Mitä tehdä?	Miten kannustaa muutoksen omaksumiseen?
Ota oppia alueella syntyvistä institutionaalisista järjestelmistä	Tämä edellyttää tarkkaa analyysiä tapauksista, joissa eri toimijaryhmät työskentelivät yhdessä ratkaistakseen jonkin ongelman tai ottaakseen haltuun uudet haasteet. Millaisia institutionaalisia muutoksia jouduttiin tekemään? Miten muutokset säilyivät?
Kehitä oppiva toimintakulttuuri organisaation sisälle	Oppiminen luo uusia tapoja tehdä asioita. Se johtaa kysymyksiin muutoksen tarpeesta säännöissä ja toimintatavoissa tavoitteiden saavuttamiseksi.
Luo molemminpuolista hyötyä antavat suhteet	Luo eri toimijaryhmille mahdollisuuksia kohdata ja kehitä yhteistä toimintaa. Yhteishankkeiden kehittäminen ja tarvittavien resurssien seuranta/opastus sekä rahoittaminen.
Paranna analyysirakenteita	Hyödynnä vuorovaikutustapojen analysointia toimenpiteiden suunnittelussa, innovaatiojärjestelmien ja kehitysohjelmien tarkkailussa.

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää

Business as usual is not an option: The role of institutions
http://www.agassessment-watch.org/docs/10505_Institutions.pdf

http://www.agassessment-watch.org/

 

VTT, yliopistotutkija Tiina Silvasti:

1. Alkutuottajien arki muuttuu (16min)
”Taloudellinen hyöty ympäristötyöstä, jota viljelijät tekevät, valuu kaupalle ja jalostukselle.”

2. Kuka päättää elintarvikeketjussa (18min)
”Kuluttaja ei voi ostaa sitä, mitä ei tarjota.”

3. Nälkä kolmannessa ja toisessa maailmassa (16min)
”Kaupungistumisen myötä nekin ihmiset, jotka ennen tuottivat vähän
ruokaa, ovat nyt markkinoilla ostamassa ruokaa.”

4. Nälkä ensimmäisessä maailmassa (9min)
”Suomessa seurakunnat ajattelivat, että pitää auttaa, ennen kuin
jähmeä valtio saa toimituksi. Mutta ongelmasta tulikin pysyvä.”

Haastattelut teki Elisa Niemi keväällä 2009.

Jules Pretty ja Rachel Hine tutkivat vuonna 2000 kehitysmaissa toteutetuissa kestävän maatalouden kehittämishankkeissa aikaansaatuja edistysaskeleita kohti kestävämpää maataloustuotantoa ja luonnonmukaisten ja muiden kestävien, ekologisten tuotantomenetelmien mahdollisuuksia turvata kehitysmaiden ruuantarve. Selvityksessä analysoitiin 208 projektia ympäri maailmaa.

 

Selvitys antoi lupaavia tuloksia kestävän maatalouden positiivisista vaikutuksista. Lähes kaikissa hankkeissa ruuantuotannon volyymi kohosi paikallisia luomumenetelmiä käytettäessä. Tutkijat myös osoittivat, että tuottavuuden parantuminen tuotti lisätuottoja, kunhan luonnonvaroja käytettiin kestävällä tavalla, ja alueiden sosiaalista ja osaamispääomaa kasvatettiin.

 

Prettyn ja Hinen mukaan tuloksellisten kehittämishankkeiden onnistuminen perustui neljään tekijään:

 

1.  Viljelijöiden koetoiminnan avulla luotu sopiva teknologia,

2.  Osallistava kehittämisote ja sosiaalinen oppiminen,

3.  Projektien hyvä yhteistoiminta ulkopuolisten laitosten tai asiantuntijoiden kanssa sekä niiden välillä,

4.  Paikallinen vahva sosiaalinen vuorovaikutus.

 

Näiden menestyksen avainten lisäksi tutkijat toivat esiin lähinnä poliittisia ja infrastruktuuriin liittyviä perusedellytyksiä kestävän, paikallisia, luonnonmukaisia menetelmiä käyttävän maatalouden laajenemiseksi ja ruokaturvan parantamiseksi:

• Poliittisen ympäristön tulisi antaa mahdollisuus luomutuotantomenetelmien kehittämiselle.
• Valtion laitosten tulisi tukea paikallisia kestävän maatalouden hankkeita ja aloitteita.
• Maaseudun sosiaalinen ja elinkeinotoiminta tarvitsee viestintää, markkinointia ja kuljetuksia edistävää infrastruktuuria.  

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää:

 

Pretty, J. & Hine, R. 2001. Reducing Food Poverty with Sustainable Agriculture: A Summary of New Evidence

Nadia El-Hage Scialabba and Caroline Hattam (eds.) 2002. Organic Agriculture, Environment and Food Security. FAO. Environment and Natural Resources Series 4.  

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Yli 70 % maailman köyhistä elää kehitysmaiden maaseudulla. He ovat suoraan tai epäsuorasti taloudellisesti sidoksissa maatalouteen. Yli 85 % maailman viljelijöistä tuottaa ruokaa alle 2 hehtaarin peltoalalla, joten näin pienellä pinta-alalla sadon- ja tulonmenetyksiin ei juurikaan ole varaa. Vain 2,7 % maailman viljelijöistä viljelee yli 10 hehtaarin alaa.

 

Monet kehitysmaat hankkivat ulkomaista valuuttaa maataloustuotteiden myynnillä, joten maailmanmarkkinoiden hintamuutokset aiheuttavat talouden epävarmuutta. Esim. vuosien 1983-98 aikana maataloustuotteiden hinnat vaihtelivat -50 – +150 % keskiarvosta. Teollistuneiden maiden kuten Euroopan Unionin ja USA:n harjoittama tukipolitiikka vääristää mm. puuvillan hintaa maailmanmarkkinoilla. Esimerkiksi  sambialaisen puuvillantuottajan tulot lisääntyisivät 18-28 %, jos EU:n tuet poistettaisiin.

 

Tasapuolisempaa kauppapolitiikkaa

 

Nykyiset kansainvälisen kaupan säännöt ovat osoittautuneet heikosti sopiviksi kehittymässä oleville talouksille ja erityisesti pientuottajille tai maaseutuelinkeinoille. Maataloustuotteiden kansainvälinen kauppa voi teoriassa olla eduksi kehitysmaille, jos ne pystyvät myymään tuotteitaan laajamittaisesti isoille markkinoille, ostaa halvemmalla sellaisia tuotteita, joiden hinta olisi kalliimpi kansallisilta markkinoilta, tai saada sellaista tietotaitoa ja teknologiaa, jota kotimaasta ei olisi saatavilla.

 

Monien Afrikan maiden talous oli kuralla 1970-luvun öljykriisin jälkeen (ks. esim Germanwatchin Bertow:n esitys), ja kun IMF ja Maailmanpankki tulivat apuun, sääntelyn purku ja kaupan vapauttaminen jouduttiin ottamaan vähän kuin kaupanpäällisiksi. Seurauksena oli, että ulkomaiset tuontifirmat syrjäyttivät pientuottajat kotimaan markkinoilla. Tuonti vaikeutti erityisesti niiden paikallistuottajien liiketoimintaa, joille ei ollut mahdollista hyötyä kansainvälisestä kaupasta. Kehittyvät taloudet ovatkin yleensä joutuneet kärsimään kaupan vapautumisesta, elleivät ne ole pystyneet rakentamaan paikallista tuotantoa suojaavia rakenteita.

 

Tarvitaan poliittista joustovaraa

 

Tasapuolisempiin kauppajärjestelmiin pyrkivät ja pientuottajien markkinointimahdollisuuksia parantavat kauppa- ja markkinointipolitiikan uudistukset voivat vaikuttaa merkittävästi köyhyyden ja nälän lieventämiseen. Vanhastaan tiedämme, että maataloussektorin kehittyminen ja lisääntyneet viljelijätulot ovat aina lisänneet taloudellista kehitystä myös kansantalouden muilla sektoreilla.

 

Kehitysmaiden maatalouden investoinnit ovat viime aikoina keskittyneet vientituotteisiin, jotta niiden avulla saataisiin ulkomaista valuuttaa.  Maatalouden tietotaitoa ja teknologiaa parantavat investoinnit ruuantuotantoon, paikallismarkkinoiden infraan, sadonkäsittelyyn, paikalliseen jatkojalostukseen, markkinointiin ja tietotekniikkaan ovat olleet riittämättömiä. Kaupan vapauttaminen ilman investointeja pienviljelijäsektorin toimintakyvyn parantamiseen, on ajanut alas paikallista elinkeinotoimintaa.

 

Kehitysmaiden oman ruuantuotannon olisi voitava vahvistua, jotta se puskuroisi näitä kansantalouksia maailmanmarkkinoiden hintaheilahteluilta vastaan. Esimerkiksi ”henkivartijasopimuksilla” voitaisiin suojata ruokaomavaraisuuden kannalta tärkeitä tuotteita, eli kyseisten tuotteiden tuontiin eivät pätisi kauppatariffien alentamissopimukset. Tällainen politiikka olisi tehokas työkalu suojella kyseisen valtion pientuottajia tuontikilpailulta, kunnes paikallinen maatalouden tietotaito, teknologia ja infrastruktuuri ovat ehtineet kehittyä kansainvälisesti kilpailukykyisiksi.

 

Non-reciprocal market access (kehitysmaille annettu oikeus tiettyjen tuotteiden vapaakauppaan kv-markkinoilla ilman vastavuoroisuutta) on toinen politiikkamalli, joka auttaa kehitysmaita. Tällaiset sopimukset ovat olleet osa kansainvälisen kaupan järjestelmää jo aiemminkin, esim. USAn, Euroopan ja Japanin välillä 1950-luvun uudistuksissa. Tällä hetkellä ei-vastavuoroisia kauppasopimuksia on esim. USA:n ja Saharan alapuolisen Afrikan maiden kesken. Ei-vastavuoroisten kauppasopimukset olisi yhtenäistettävä ja rakennettava osaksi kansainvälisen kaupan järjestelmää.

 

Lisäarvo reilummin jakoon

 

Kehittyneiden maiden yritykset hallitsevat elintarvikkeiden jatkojalostusta ja markkinointia, ja ottavat suurimman osuuden jalostettujen tuotteiden arvoketjussa muodostuneesta lisäarvosta. Siksi Reilun Kaupan tuotteet ovat askel tasa-arvoisempaan lisäarvon jakamiseen. Jalostettujen tuotteiden nousevien tariffien poisto kansainvälisessä kaupassa antaisi mahdollisuuden kehitysmaille ja niiden pientuottajille lisätä omaa osuuttaan arvoketjussa, kunhan se olisi vain kehitysmaiden käytössä oleva rajattu etuus (ns. sui generis IPR).

 

Ympäristövaikutuksille hinta

 

Intensiivinen teollisuusmaiden maatalous nojaa vahvasti kehitysmaissa tuotettuun rehuun, kuten soijaan. Esimerkiksi Suomen maatalouden rehujen valkuaisomavaraisuus on noin 13-14 %. Rehuntuotannon aiheuttamien ympäristö- tai terveyshaittojen kustannukset maksaa tuottajamaa, eikä näitä kustannuksia näy soijan hinnassa. Tarkemmin ajatellen monet ympäristövaikutukset ovat oikeastaan seurausta siitä, että markkinoilla ei ole onnistuttu hinnoittelemaan tuotteiden ympäristö- ja sosiaalisia haittoja eikä tarjoamaan kannusteita kestävyyteen. Jos niillä olisi tuntuva hinta, ympäristöhaittoja aiheuttavista menetelmistä pyrittäisiin eroon.

 

Eräs mahdollisuus on ekosysteemipalveluista palkitseminen, joka kannustaisi maataloutta pienentämään ympäristöjalanjälkeään ja toimisi porkkanana siirtymisessä kestäviin tuotantomenetelmiin. Erilaisista ympäristöpalveluiden palkkioista tulisi muodostua pysyvä tulonlähde paikallisyhteisöille ja viljelijöille. Ne parantaisivat paikallista elinkeinotoimintaa ja takaisivat ekosysteemin kestävyyden pitkällä aikavälillä. Kannattaa tutustua FAO:n PESAL-projektiin, jossa on hahmoteltu ekosysteemipalveluiden palkkiojärjestelmien rakentamista.

 

 

Lue lisää:

 

IAASTD 2009. Issues in Brief: Business as usual is not an option: Trade and markets http://www.agassessment.org/docs/10505_Trade.pdf

 

Bertow K. 2007. Impact of IMF and World Bank policies and EPAs on smallholder farmers in Uganda, Zambia and Ghana. University of Giessen. http://www.germanwatch.org/handel/euaf07pe.pdf.

Hyvä kuvaus näiden valtioiden taloustilanteesta ja pienviljelijän arjesta talousmyllerryksen keskellä.

 

Ekosysteemipalvelut

 

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. 

 

FAO Agricultural Development Economics Division. Payments of Environmental Services from Agricultural Landscapes –projekti.

Hyvä kooste erilaisista ekosysteemipalveluista ja niiden merkityksestä. Esimerkkejä ekosysteemipalveluhankkeista löytyy Tansanian workshopin alta, ks. esim. Leslie Lipperin ja Alice Ruhwezan esitykset.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Kansainvälisen maatalouskaupan hintaheilahtelun syyt ovat moninaiset, mutta seuraavassa on kuvattu muutamia heilahtelua aiheuttavia tekijöitä:

 

Energiamarkkinat:

Pientuottajien toimeentulon ja tuotannon kehittämisen haaste muuttuu entistä vaikeammaksi, koska korkean teknologian tuotantopanosten valmistuksen vaatima energia saadaan pääasiassa öljystä ja fossiilisten polttoaineiden hinnat tulevat nousemaan jatkuvasti. Biopolttoaineiden käyttöönotto lisää uuden tekijän ruokakriisiin, sillä biopolttoaineita, pääasiassa bioetanolia ja biodieseliä, tuotetaan maatalouden rehu- ja ruokakasveista. On todennäköistä, että tulevaisuudessa energiaraaka-aineen tuottamisesta maksetaan paremmin kuin ruuan tuottamisesta, jolloin ruuan saatavuus vähenee ja samalla sen hinta nousee.

 

Luonnonvarojen käytön trendit

Maatiloilla maa, vesi, kasvillisuus ja monimuotoisuus määräävät pohjimmiltaan ruuantuotannon kestävyyden. Näiden luonnonvarojen kestämätön käyttö heikentää maan sadontuottokykyä, ja aiheuttaa ruokapulaa. Ja näiden virheiden korjaaminen on hidasta ja kallista. Ympäri maailmaa löytyy hyviä esimerkkejä riistoviljeltyjen maiden kasvukunnon palauttamisesta luomuviljelytekniikoiden avulla lisäämällä viljelyjärjestelmän monimuotoisuutta ja tehostamalla eloperäisen aineksen kierrätystä (ks. viitteet alla). Monimuotoisten kestävien viljelyjärjestelmien avulla tuotanto on viljelyvarmempaa muuttuvan ilmaston aiheuttamia yllätyksiä vastaan ja kaupalliset riskit ovat pienempiä kuin monokulttuuriviljelyssä.

 

Markkinoiden keskittyminen

Maataloustuotteiden maailmankaupassa valta on vain muutaman yrityksen hallinnassa (Ks. Who owns nature?). Esimerkiksi USA:ssa 90-luvun lopulla neljä yritystä hallitsi 69 %:ia maissin lisäysaineiston markkinoista, kun 1930-luvulla tarjoajia oli yli 150. Sama keskittymiskehitys näkyy myös Euroopassa.

 

Teollisuuden kokemassa muutoksessa kahden viime vuosikymmenen aikana ollut silmiinpistävää agrokemikaali- ja siementuotantoyritysten yhteisomistajuus. Tämä yhteensopivien kemikaalien, kasvinsuojelytekniikoiden ja siementen myyntistrategia on ollut menestyksekäs. Myös meillä keskusliikkeet ovat ottaneet käyttöön erilaisia viljojen kasvuohjelmia, jotka helpottavat viljelijän päätöksentekoa, mutta samalla ne ovat kuitenkin lisänneet tilojen riippuvuutta ulkoisista panoksista ja vähentäneet tilojen joustavuutta ja kykyä toimintatapojen muutokseen.

 

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutosta aiheuttavista päästöistä noin 30 % liittyy maataloustuotannon harjoittamiseen. Hiilen, öljyn, ravinteiden ja maataloustuotteiden suhteelliset hinnat sekä kekseliäisyytemme uusien käytäntöjen luomiseen tulevat määrittelemään päästöjen vähentämisen tai poistamisen kannattavuuden viljelijöille. Eläinvalkuaisen kysynnän kasvu kehittyvissä maissa tuo lisähaastetta tämän muutoksen läpivientiin.

 

 

Lue lisää:

IAASTD. 2009. Issues in Brief.  Food Security in a Volatile World. www.agassessment.org/docs/10505_FoodSecurity.pdf

Chin, Lim Li. 2008. Is organic agriculture productive? www.oaklandinstitute.org/?q=node/view/499

 

ETC group 2008. Who owns nature?