Kirjoittanut Timo Tekoniemi
Eläimet muodostivat olennaisen osan ihmisten elämää ja elinpiiriä jo vuosituhansia sitten, ja usein ihmiset jopa asuivat samoissa tiloissa kotieläinten kanssa. Kulttuurintutkimuksessa on kuitenkin perinteisesti oltu kiinnostuneempia ihmisen toiminnasta, joten eläimet ovat monessa mielessä jääneet tutkimuksessa paitsioon. Muinaisia tekstejä lukiessa kuitenkin nopeasti huomaa, miten täynnä erilaista eläinkuvastoa teokset ovatkaan. Pelkkien kuvainnollisten ”koristeiden” sijaan eläimet saavat esimerkiksi muinaisessa Gilgamesh-eepoksessa hyvinkin monisyisiä ja jopa juonenkuljetuksellisesti tärkeitä merkityksiä ja rooleja.
Gilgamesh-eepos on yksi ihmiskunnan vanhimpia säilyneitä kaunokirjallisia tekstejä, ja sen kirjallinen kehityshistoria ylittää pituudessaan jopa Raamatun vastaavan: sen varhaisimmat versiot kirjoitettiin muinaisessa Sumerissa jo ennen 2000-lukua eaa. ja sen lopullinen, niin kutsuttu standardieditio, sai muotonsa Babyloniassa vuoden 1250 eaa. paikkeilla. Teos kattaa siis ajallisesti aimo osan Kaksoisvirranmaan historiasta, ja on näin ollen oiva läpileikkaus ajan ajatteluun sekä apuneuvo kyseis(t)en kulttuuri(e)n eläinsuhteen ymmärtämiseen.
Sen lisäksi, että teoksen kuvakieli on erittäin riippuvainen sen runsaasta eläinkuvastosta, yksi teoksen tärkeimmistä filosofisista teemoista liittyy ihmisen ja eläimen erontekoon. Eepoksen toisen päähenkilön, jumalten tasangolle luoman villimies Enkidun, muuttuessa vähitellen eläimellisestä arojen olennosta kuningas Gilgameshin toveriksi myös nykylukija kohtaa mielenkiintoisen kysymyksen: mikä lopulta erottaa ihmistä eläimestä? Vaikka eepos ei yhtä suoraa vastausta aiheeseen annakaan, vaikuttaisi siltä, että eronteko ja rajamaasto näiden välillä koettiin melko häilyväksi, ja Enkidun muutos eläimellisestä ihmiseksi on pikemminkin jatkumollinen prosessi kuin vain yhden tekijän lopputulosta. Huomattavimman ensisysäyksen prosessille antaa Enkidun parittelu prostituoitu Shamhatin kanssa, minkä jälkeen Enkidu tutustuu sivistyneiden ihmisten ruokailutapoihin (leipä ja olut), muihin ihmisiin ja eritoten kaupunkilaisiin, jumalallisen vaikutuspiiriin ja lopulta ”toveriinsa” Gilgameshiin.
Vaikka tämän muodonmuutoksen tuloksena Enkidu selvästi menettää jonkinlaisia eläimellisiä voimiaan, ihmisyys nähtiin kuitenkin monessa mielessä eläimyyttä edullisempana olotilana: ihminen on älykäs, ”kuulee puhetta” ja näkee ennusunia. Mielenkiintoisesti ihmisen roolin lopulta omaksuttuaan Enkidu alkaa myös oitis taistella aron villipetoja vastaan – jonkinlainen toisenlajisuutta vastaan taistelu on siis nähty Mesopotamiassa eräänlaiseksi sivistyneen ihmisen velvollisuudeksi (ja toisaalta myös oikeudeksi).
Eläimet ja niitä vastaan taisteleminen muodostuvatkin jopa eepoksen keskiosan pääteemaksi: ystävykset Gilgamesh ja Enkidu lähtevät ensimmäisenä urotekonaan kaatamaan puita myyttisestä setrimetsästä, ja tappavat samalla metsän vartijan, puolijumalallisen Humbaba-hirviön, joka kuvataan mesopotamialaisessa ikonografiassa osittain inhimillisenä ja osittain eläimellisenä. Seuraavaksi saman kohtalon kokee jumalallinen Taivaan Sonni, jonka jumalatar Ishtar lähettää äkkipikaistuksissaan tuhoamaan ystävysten kotikaupunki Urukia – Gilgameshin annettua ensin häntä aviomiehekseen vikitelleelle Ishtarille rukkaset!
Taivaan Sonnin tappaminen johtaa kuitenkin jumalten tuomioon, jonka mukaan Enkidun on rangaistuksena kuoltava. Tässä eepoksen käännekohdassa, jossa Enkidu makaa kuolinvuoteellaan, juuri eläinlajeista pienin, mato, pääsee parrasvaloihin: vasta madon tippuessa mätänevän Enkidun nenästä Gilgamesh lopulta ymmärtää myös oman kuolevaisuutensa ja lähtee tästä kiihtyneenä rymyämään aroille kuin villieläin itsekin, ruokkoamatta ja vain leijonantalja päällään. Näin Gilgamesh tavallaan vaihtaa inhimillisen kuninkaan roolinsa väliaikaisesti eläimelliseksi, täysin päinvastoin kuin Enkidu. Eläimet ottavat siis ajoittain hyvinkin aktiivisen roolin tarinan kuljetuksessa.
Gilgamesh päättää eksistentiaalisessa hädässään lähteä etsimään ikuisen nuoruuden antavaa kasvia, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi kokea samaa kohtaloa kuin kumppaninsa. Hän päätyykin erinäisten vaiheiden jälkeen manan majoille ja onnistuu kuin onnistuukin löytämään etsimänsä kasvin. Jälleen kuitenkin toisenlajinen eläin onnistuu vetämään tarinassa ihmistä pitemmän korren: Gilgameshin nukahdettua käärme, ”maan leijona”, syö kasvin ja luoden nahkansa antaa sankarillemme tarinan viimeisen opetuksen: ihmisen, kuten eläimenkin, kohtalo on kuolevaisuus, jota on mahdoton paeta. Näin ollen voikin todeta, että lopulta myös Gilgamesh – jonka sentään kerrotaan itsekin olleen 2/3 jumala – todella inhimillistyy vasta teoksen lopussa oman kuolevaisuutensa hyväksyttyään.
Eläimet ovatkin eepoksen jokaisessa juonenkäänteessä läsnä ja voikin hyvällä syyllä todeta, että koko Gilgamesh-eepos rakentuu yhtä lailla eläimellisten kuin inhimillisten tai jumalallisten päähenkilöittensä varaan. Ilman eläinkuvastoaan eepoksen ilmaisuvoima ei myöskään kykenisi tavoittamaan nykylukijoita kuten nyt.
Kirjoittajan artikkeli ”Eläinten roolit ja eronteko ihmiseen mesopotamialaisessa Gilgamesh-eepoksessa” on julkaistu Jälki-journaalissa (3/2017), ja on vapaasti ladattavissa journaalin kotisivuilta https://trace.journal.fi/article/view/59486 tai kirjoittajan academia.edu-sivulta https://helsinki.academia.edu/TimoTekoniemi.