Solid Arguments over Feelings

Actually, the title of this post should be:

Someone Changed “Men” to “Black People” in an Everyday Feminism Post, I Changed “Black People” to “White People” in that Text, and Here’s What Happened.

But it’s pretty long, so the title is an homage to the blog in which the altered text was published, entitled Facts over Feelings. (The irony amuses me.)

In case the clickbait title wasn’t revealing enough, the author of the altered text wants to convey, in short, the message that Everyday Feminism is based on hate. That point is demonstrated by changing “men”, “male” etc. into “black people” and “black culture”, indeed rendering the text sounding rather hateful, or, more bluntly: downright racist.

The problem with this is that the author’s analogy has a very fundamental flaw. By replacing “men” with “black people”, they are replacing a dominant/hegemonic actor/norm/culture with a marginalised one. In order for the analogy to work, “men” would need to be replaced by something that is similar in this respect. I thereby replaced “black” with “white”. And here’s what happened. (Spoiler/TL;DR: it suddenly doesn’t sound that disturbing anymore. edit: Well, it does sound disturbing, but not because of ‘reverse racism’ or hate, but because systemic racism is disturbing as it is, and the re-altered text highlights that.)

For a blog promoting moderation and reason, this was a remarkably poor performance.

(In addition, IMO, using ‘objective’ as an adjective for any human being is a rather radical notion.)

I’ve copypasted the entire thing below, except for section 2. Gendered oppression and violence is markedly different from racialised oppression and violence, which renders section 2 quite absurd (both in this version and the original ‘black people’ version). Apples and oranges, you know. It would require rewriting the entire thing, and I quite frankly don’t have time for that.

– – –

Dear Well-Meaning White People Who Believe Themselves to Be Safe, Thereby Legitimizing the “Not All White People” Argument,

Let’s start here, even though this should go without saying: We don’t think that all white people are inherently abusive or dangerous. Plenty of white people aren’t.

There are white people that we love very much – white people around whom we feel mostly safe and unthreatened; white people who, in fact, support, respect, and take care of us on familial, platonic, romantic, and sexual levels. Not every white person has violated us individually; for most of us, there are plenty of white people that we trust.

We know what you mean by “not all white people” – because on a basic level, we agree with you.

But the socialization of white people is such that even a good white person – a supportive white person, a respectful white person, a trusted white person – has within him the potential for violence and harm because these behaviors are normalized through white culture.

And as such, we know that even the white people that we love, never mind random white people who we don’t know, have the potential to be dangerous. Surely, all people have that potential. But in a world divided into the oppressed and the oppressors, the former learn to fear the latter as a defense mechanism.

So when you enter a space – any space – as a white person, you carry with yourself the threat of harm.

Of course, in most cases, it’s not a conscious thing. We don’t think that most white people move through the world thinking about how they can hurt us. We don’t believe white culture to be a boardroom full of white people posing the question “How can we fuck over ethnic minorities today?” You would be hard-pressed to find a POC activist who actively believes that.

But what makes (yes) all white people potentially unsafe – what makes (yes) all white people suspect in the eyes of racialized people – is the normalized violating behaviors that they’ve learned, which they then perform uncritically.

Make no mistake: When you use the phrase “not all white people” – or otherwise buy into the myth of it – you’re giving yourself and others a pass to continue performing the socially sanctioned violence of white culture without consequence, whether or not that’s your intention.

In truth, the only thing approaching defiance against this kind of violence is to constantly check and question your own learned entitlement – and that of other white people. But you can’t do that if you’re stuck in the space of believing that “not all white people” is a valid argument.
So we wanted to call you in, well-meaning white people, to talk about these four points that you’re missing when you claim “not all white people” as a way to eschew responsibility for white culture.

Because it is all white people, actually. And here’s why.

1. All White People Are Socialized Under (And Benefit From) White Culture

Here’s the truth: Most of the time, when we generalize and use the word white people, what we’re actually referring to is the effects of white culture. What we’re actually intending to communicate when we say “white people are horrible,” for instance, is “the ways in which white people are socialized under white culture, as well as how that benefits them and disadvantages everyone else, sometimes in violent ways, is horrible.”

But that’s kind of a mouthful, isn’t it? So we use white people as a linguistic shortcut to express that.

And before you come at us with “But that’s generalizing,” it’s actually not. Because it is true that all white people are socialized under and benefit, to some degree, from white culture.

That is to say, the only thing that we truly associate all white people with is white culture – and that’s hella reasonable, even though it affects white people differently, based on other intersections of identity.

Because here’s how it works, my friends: Living in the United States, every single one of us is socialized under white culture – a system in which white people hold more power than other races, in both everyday and institutionalized ways, therefore systematically disadvantaging anyone who isn’t a white person on the axis of ethnicity. As such, we all (all of us!) grow up to believe, and therefore enact, certain racialized messaging.

We all learn that white people deserve more than anyone else: more money, more resources, more opportunities, more respect, more acknowledgment, more success, more love. We all internalize that. To say that “not all white people” do is absurd – because, quite simply, all people do.

For people who aren’t white people, this means that we’re socialized to feel less-than and to acquiesce to the needs of the white people in our lives. And this doesn’t have to be explicit to be true.

When we find it difficult to say no to our white bosses when we’re asked to take on another project that we don’t have the time for, or to our white partners when they’re asking for emotional labor from us that we’re energetically incapable of, it’s not because we actively think, “Well, Jim is a white person, and as a not-white person, I can’t say no to him.”

It’s because we’ve been taught again and again and again since birth through observation (hey, social learning theory!) that we are not allowed – or will otherwise be punished for – the expression of no. In the meantime, what white people are implicitly picking up on is that every time they ask for something, they’re going to get it (hey, script theory!).

A sense of entitlement isn’t born out of actively believing oneself to be better than anyone else or more deserving of favors and respect. It comes from a discomfort with the social script being broken. And the social script of white culture is one that allows white people to benefit at the disadvantage of everyone else.

And all white people are at least passively complicit in this white culture system that rewards white entitlement. We see it every single day.
The thing about privilege is that it’s often invisible from the inside. It’s hard to see the scale and scope of a system designed to benefit you when it’s as all-encompassing as white culture. And that might lead you to buy into the idea of “not all white people.”

To those on the outside, however, the margins are painfully visible. That’s why white people who really want to aid in leveling the playing field have a responsibility to listen to people who can see the things they can’t.

When ethnic minorities tell you that you’re harming them, listen. Listen even when you don’t understand. Listen especially when you don’t understand.

You can’t see all the ways in which your whiteness distorts the fabric of society, but we can. And if you want to help dismantle white culture, you have to make the choice to accept that a thing isn’t less real just because you haven’t seen it – or don’t believe yourself to have experienced it.


3. The Impact of Your Actions Is More Significant Than the Intent

Cool. You didn’t mean to contribute to the objectification of that person of color when you made that racist joke. Perhaps you even think that you’re so “enlightened” as a “anti-racist white person” that we should just knowthat you “didn’t mean it like that.” In fact, maybe you even think that you were being “subversive” when you said it. Okay.

But from the perspective of a person of color, that doesn’t matter, because we still have to feel the effects of that mindset every single day – and your bringing that to the foreground has a negative impact on us, no matter what the hell your intent was.

Many white people don’t do hurtful things maliciously. They may be doing them subconsciously, adhering to the ways in which they’ve been taught to behave, as all of us do.

Other white people, of course, are intentionally violent. But the effects of both can be incredibly damaging.

Surely, we’re less likely to harbor resentment towards someone who stepped on our toes accidentally than we are towards someone who stomped on them with malevolence – especially when accountability is had and an apology is issued. But our goddamn toes still hurt.

To a person of color, there’s very little difference between the impact of inadvertent and intentional harm. A white person who makes you feel unsafe by accident is as harmful to you as one who does it on purpose.

So no matter how well-intentioned you are, you’re not off the hook when you hurt people. And because of everything we’ve discussed above, you are likely (yes, all white people) to hurt and violate. And you need to be willing to take responsibility for that.

4. The Depth of Work to Be Done Is Avoided By Most White People

It’s understandable that we react by distrusting even “safe” white peopleas a rule when even safe white people can hurt us – because even “safe” white people have been raised in and shaped by white culture that both actively and passively harms us every day. There’s no escaping that, regardless of anyone’s best intentions, so it’s useless to talk about intent as a mitigator of harm.

Add to that the constant stream of disappointment and hurt we feel when self-proclaimed “safe” or “anti-racist” white people do turn out to harm us – which happens way too often to be treated like an anomaly – and it’s easy to see why POC react with distrust or even outright hostility when “safe” white people show up in spaces dedicated to POC.

We want to trust that your good intentions will lead to positive actions, we do. But here’s what we need you to understand before that can possibly happen: What you’re asking us to accept from you will take a hell of a lot of work on your part – and we’ve seen over and over again that many self-proclaimed “allies” just aren’t willing to do it.

Being a “safe” white person – hell, being an anti-racist white person – is more than just believing yourself to be and collecting accolades from others about the minimal work that you’re doing not to be an asshole.

Doing the work means really doing the work – getting your hands dirty (and potentially having an existential crisis in the process).

Consider it like this: If you go through life assuming that your harmful behavior is appropriate and most of society provides a positive feedback loop, why would you stop to examine yourself? You’ve never been given any indication that you should.

If you never learn to see your behavior within the context of the broader harm done to ethnic minorities, what motivation will you have to change? And if you keep passively absorbing toxic attitudes towards white entitlement, will you really move to check bad behavior in other white people?

Because here’s the truth: Even when it’s not conscious, white entitlement is a choice – a choice to be uncritical, a choice to continue to passively benefit. And attempting to fight that entitlement is also a choice ­– one that has to be both conscious and ongoing. You’ve got to choose it every day, in every instance.

But how many well-meaning white people are truly choosing that path, instead of just insisting that it’s “not all white people” and that they’re “not like that?”

Hint: You are “like that” – especially if you’re not actively fighting white culture. And claiming that you’re “not like that” doesn’t negate white culture – it enforces it.

Fighting learned white entitlement means assuming the burden of vigilance – watching not just yourself, but other white people. It means being open to having your motives questioned, even when they’re pure. It means knowing you’re not always as pure as you think.
It means assessing the harm you’re capable of causing, and then being proactive in mitigating it.

Most of all, it’s a conscious decision to view every individual’s humanity as something exactly as valuable and inviolable as your own.

And it means doing it every single moment of your life. Point blank, period.

If you really want to stop the “all white people” cycle, that’s the only place to start.

Well-meaning white people, if we’re being honest, we love many of you. And those of you whom we don’t know, we want to believe and appreciate. We want to feel safe around you.

We don’t want to fear or distrust white people. We don’t want to have to perform risk assessments on every white person that we meet. Trust us – it’s a miserable life! We’d gladly abandon this work if it wasn’t absolutely necessary to our survival.

But it’s not our job to be vigilant against harmful behaviors that we can’t possibly hope to control, though. Nor is there anything that we alone can do about this. It’s incumbent upon white people to make themselves safer as a group.

And there’s no way that you can do that until you accept that yes, it is all white people – including you – and start working against it.

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidon tuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Critical thinking requires… critical thought

During the past month or so, the anti-vaccination movement has (re)surfaced as a topic of discussion in Finland. I had hoped that this line of thought wouldn’t gain much foothold in Finland, but, alas, I was wrong. According to Helsingin Sanomat, there are now parts of Finland in which vaccination coverage has dropped to a critical low, seriously damaging herd immunity and increasing the risk for dangerous epidemics.

I am alarmed and saddened by this development – even more so when I think of it being linked to a broader anti-intellectual attitude. This attitude manifests itself as reluctance towards expertise and expert knowledge, and as an emphasis on how individuals are the best experts of their own lives and should therefore have significant individual autonomy. This is labelled ‘critical thinking’: one should not take so-called official truths as a given, but question dominant paradigms (authoritative and normative information and knowledge) and educate oneself on marginal or alternative knowledge.

Formulated like that, I don’t disagree with the idea of critical thinking. On the contrary – it is of utmost importance that our hegemonic knowledge production and policy apparatus is under critical scrutiny and adequately contested. Information and knowledge certainly should not be taken as a given, but they should be constantly be challenged and updated.

But here’s the problem: in order to be able to critically evaluate and challenge something, you need to have a profound understanding of that said something. Mere reluctance or hostility towards prevailing scientific and expert conceptions or policies does not count as critical questioning. Scepticism or doubtfulness, sure (and that’s not necessarily a bad thing), but critical questioning implies that you actually have valid criticism to offer. For this, your knowledge base needs to be on par with what you are criticising.

In various conversations, I have encountered the disgruntled claim that experts undermine the layperson’s ability to understand scientific knowledge (e.g., non-popularised scientific articles). It is perceived as elitist and patronising, and I get that. Scientists and other experts are not always masters of communication and rhetoric, and particularly if they don’t bother to properly argument and explain their cause but refer to their expert authority, it comes across as an arrogant ‘Because I say so, end of discussion’ attitude.

Nevertheless, in all their obnoxiousness, these experts are right – really understanding scientific knowledge is difficult. Sure, you might understand what the abstract and conclusions state, i.e., the sentences make somewhat sense to you and you get a grasp of what the researcher is trying to say. This, however, is not to really-really understand the text.

While academic education by default trains the skill of critical thought, holding a degree does not come with a magic ability to critically scrutinise and contribute to any and all kind of knowledge. I, for example, can with intellectual dignity say something meaningful about a ridiculously small portion of scientific knowledge. Heck, I can’t even evaluate most of the knowledge produced in historical research, my own discipline! So how on earth could masses of laypeople be equipped with the skills for digesting papers in, say, medicine or nutrition? Well, they can’t. Introducing level 1 of critical thought: understanding the limits of one’s own knowledge. Overlooking this is intellectually insincere arrogance.

To illustrate what I mean, here are some central issues on which I can’t say much anything for the majority of the research out there. Firstly: who are the authors? Are they specialised in this topic, what have they done previously? What are their past and present affiliations, and who have they collaborated with? In short, who are they as scholars? Secondly: what is the study actually about, what is its context? What academic discussion and discourse does it contribute to? Why has this particular problem or phenomenon been taken into focus? Has this already been researched? If yes, how is this study related to that research? Does the study position itself in regard to key studies in the field or theme? What kind of reputation does the journal or publisher have? Thirdly: execution of the research – does the study make sense? Are the research questions (and possible hypotheses) clearly and sensibly formulated? Are the data or research material and the research questions compatible? Can the research questions actually be answered on the basis of the data/material? Is the data/material appropriate for this study, or are there critical redundancies or, worse, omissions? How, exactly, is the data gathered? What can the data actually reveal and what not? Are the selected methods and theories appropriate, or would some other theory or method be better suited? Are the methods and theories well applied? Are the findings and interpretations (conclusions) transparently and credibly represented and argued? Are the authors open about possible shortcomings? Are there any ethical considerations to take into account?

And so on, and so on; the list is far from exhaustive. It serves to show how critically contesting scientific knowledge requires an understanding of not only the subject matter, but also of the entire academic context, culture and discourse in which knowledge is produced – at least if criticism is to be given with intellectual dignity (and academic self-respect, if the contributor is a scientist). This is level 2 of critical thinking, and as fun and informative as Wikipedia surfing is, it generally does not provide these skills. There is, however, absolutely no shame in not reaching level 2 or being just a sporadic visitor. Then, in accordance with level 1, you just have to humbly accept that the most you can say is ¯\_(ツ)_/¯ and you just have to trust what experts are saying. Or at least admit that your scepticism isn’t necessarily justified and you could be wrong, but you just can’t shake the feeling of reluctance. Level 1 definitely provides enough challenge!

Scientific knowledge production has many built-in problems, which I won’t discuss in detail in this post but nevertheless want to briefly acknowledge. For starters, research funding guides research trends and isn’t evenly distributed. While it is highly unethical and unprofessional to deliberately try to conform to the interests of the sponsor, even non-shady funding skews the academic operating environment. Sadly, scientific knowledge is subject to politics: some research topics and disciplines are favoured over others, and not necessarily or only on academic grounds. Many important issues go unstudied because they do not get funded; they are not science, media or policy sexy (for instance, don’t fit in the latest scientific ‘it’ themes, or can’t be commercialised = turned into money). Secondly, not all science is good science. Some studies are just unintentionally poorly executed. Some studies deliberately apply questionable methods in order to get ‘better’ results (i.e., easily publishable): selective samples; ambiguous, misleading and non-transparent representation of results and arguments; tinkering with results, e.g., selecting an ill-suited method, omitting relevant information, p hacking… Not to mention ingrained big problems, such as the overall issue with p values; the replication crisis; the reluctance to fund, conduct and publish null studies; or predatory journals, and how they are monitored (Beall’s list).

As you can see, the field that by definition should be ethically and professionally committed to producing, critically evaluating and correcting knowledge is far from objective or unproblematic. Yet, it is the most rigorous system we have in terms of knowledge production. All other forms have it easier. Especially nowadays, anyone can publish and spread anything online with whatever criteria (or lack thereof) they want. They are free to call it ‘critical’, ‘true’, and ‘real’, and nevertheless rely merely on persuasive rhetoric or deliberately flawed data. To an alarming extent, they are even free to cash in on such activities.

In the era of ‘Google expertise’ and ‘experts of their own life’, there is a call for treating all opinions equal. But all opinions aren’t equal – some opinions are better educated, argued and justified than others. And this certainly holds true for information and knowledge as well. The internet is ridden with dangerous and harmful misinformation, and it is produced and spread through uncritical enthusiasm and gullibility as well as ruthless maliciousness. The detrimental effect of misinformation can only be prevented and mitigated through… critical thought. Both level 1 and level 2 are utterly important – and trust me, you can never have too much XP on either level.

(For more on this topic, I recommend the blog post The Death of Expertise by Tom Nichols. A slightly longer read, but worth it.)

Your favourite dictator now also in English!

Welcome, English-speaking reader, to this international dimension of my blog.

I usually touch upon topics related to Finland, which makes Finnish a more convenient language. But now that I have a more general issue to write about, I decided to broaden the language base of my blog. I will apply this division (general – English; Finland-related – Finnish) also in the future; my English posts will be labelled with the tag (drumroll) ‘in English’.

For my no doubt immense international audience, a short introduction: I am a PhD candidate in political history at the University of Helsinki. In my dissertation, I study Finnish social policy NGOs as experts during the 1940s–1950s. I analyse how the associations have utilised their expertise in setting and influencing political agendas, i.e., in acting as political actors. I study these activities also as a process of constructing expertise and an expert status. My overall research interests include social policy and social policy history, gender history and conceptual history, among others.

If all goes according to plan, in 2018, I’ll be Sophy with a ph…d. I’m not even sorry. (H/T Stephen.)

The name of my blog translates to ‘If I were the dictator of the world’, which refers to this blog as a platform for me to express my universally superior views on topics related to social policy, social justice and inequality, (intersectional) feminism, etc. The world would obviously be a much better place if only the world population understood to hand over all power to me. I promise to be a really nice dictator.

Suomen historiakuva: eduskunta- ja äänioikeusuudistus

Ah, historiakuvat ja kansalliset myytit.

Historioitsijana minua aina ärsyttää historiallisen kontekstin laiminlyöminen ja sen seurauksena historiallisten tapahtumien kauhistelu tai kaunistelu – eli enemmän tai vähemmän anakronistiset tulkinnat ja representaatiot.

Nyt pinnalla on eduskunta- ja äänioikeusuudistuksen 110-vuotisjuhlavuosi. Tässä keskustelussa nousee säännöllisesti esille muutamia teemoja, jotka mielestäni kaipaavat taustoittamista.

– Äänioikeuden kattavuus. Äänioikeuteen ja ylipäätään kansalaisoikeuksiin sisältyi erilaisia rajoitteita, kyseessä ei siis ollut samanlainen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kuin Suomessa on tänä päivänä. Tällaisia rajoitteita olivat esimerkiksi holhouksenalaisuus (minkä myötä mm. mielisairaat ja kehitysvammaiset eivät olleet äänioikeutettuja), vakituinen vaivaisavun saaminen, omaisuuden luovuttaminen velkojille eli konkurssi sekä kansalaisluottamuksen menetys rikostuomion seurauksena. 2010-luvun ihmiselle tällaiset rajoitukset toki tuntuvat karkeilta ja suorastaan epäinhimillisiltä – ja hyvä niin. Nämä eivät kuitenkaan 1900-luvun alussa olleet millään muotoa poikkeuksia, vaan esimerkiksi muissa Pohjoismaissa oli vallalla monia sellaisia kansalaisoikeuksien rajoituksia, jotka tänä päivänä katsottaisiin ihmisoikeusloukkauksiksi. (Itse asiassa koko kansalaisoikeuden käsitteen käyttäminen tässä asiayhteydessä on hieman anakronistista.) Historiallisessa kontekstissa Suomen äänioikeusuudistus oli siis rajoituksineenkin kaikesta huolimatta aikaansa edellä.

– Eduskuntauudistuksen tasa-arvoisuus. Niin edistyksellinen kuin eduskunta- ja äänioikeusuudistus olikin, sitä ei otettu vastaan avosylin yhteisessä rintamassa. Säätyjärjestelmästä luovuttiin, mutta luokkayhteiskunta oli vahva. Porvarilliset piirit olivat erittäin huolissaan siitä, miten käy, kun sivistymätön rahvas päästetään vallankahvaan. Naisten äänioikeuteen liittyi samaten erilaisia pelkoja ja epäilyksiä. Ylempien yhteiskuntaluokkien miesten närkästys ei rajoittunut vain rahvaanpelkoon, vaan myös naisten äänioikeuteen (myös oman luokan naisten). Porvari- ja sivistyneistönaiset puolestaan suhtautuivat pelonsekaisella epäilyksellä alempien yhteiskuntaluokkien naisten sivistykselliseen ja poliittiseen ymmärrykseen – 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasialiike oli ylipäätään pitkälti sivistyksellis-porvarillinen liike. Vuosien 1905–06 tilanteessa suomalaisuuskysymys ja venäläistämisen vastustus nousivat kuitenkin sisäpoliittisia ennakkoluuloja ja pelkoja tärkeämmäksi asiaksi.

– Parlamentarismin unohtaminen. Suomesta ei tullut kertaheitolla demokraattista maata eduskuntauudistuksen myötä. Senaatin eli hallituksen ei täytynyt nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta, vaan senaatti oli vastuussa ainoastaan Suomen suuriruhtinaalle eli Venäjän keisarille. Suomessa ei toisin sanoen ollut parlamentarismia. Sitä saatiin odottaa vielä reilun vuosikymmenen: käytännössä parlamentarismi alkoi toteutua jo itsenäistymisen jälkeen, mutta virallisesti Suomessa vahvistettiin parlamentarismi vasta vuoden 1919 hallitusmuodon myötä.

– ”Suomalainen ihme”. Mitään ihmeitä ei ole olemassakaan, ei edes talvisodassa. Yksinkertaistettu versio vuosien 1904–06 tapahtumista: Venäjä oli hävinnyt sodassa Japanille (1904–05), itsevaltias hallintotapa ei toiminutkaan kauhean hyvin, kansaa jurppi ja se ryhtyi massiivisiin lakkoihin, homma oli leviämässä käsiin sekä Venäjällä että muualla keisarikunnassa, ja keisari alkoi sanalla sanoen olla lirissä. Nikolai II ei todennut ”ooh, onpa sisukas ja vahva tuo Suomen kansa, nythän minä sen näen – annanpa siis heille taas vapauksia ja autonomiaa”, vaan ennemminkin ”olkoot, en ehdi nyt keskittyä tähän, minulla on tärkeämpääkin murehdittavaa”.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista Suomen historiassa, sitä ei yksikään historioitsija kiistäne. Historialliselle kehitykselle ei kuitenkaan pidä antaa ylimääräisiä merkityksiä suuntaan tai toiseen nykypäivän näkökulmasta, vaan historiaa pitäisi pyrkiä analyyttisesti ja kriittisesti ymmärtämään oikeassa (=aikalaisessa) poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tehtävässä olisi tärkeää kehittää peruskoulun ja lukion historianopetuksen laatua, eikä ainakaan vähentää ja heikentää sitä. Just sayin’.

Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta

Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.

Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.

Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.

Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:

Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.

Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).

Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.

Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).

Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.

En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.

Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.

Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

  • Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
  • Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
  • Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Vetoomus modernin työttömyysturvan puolesta

Käsittelin viime kuun lopussa hallituksen esitystä (94/2015), jonka on määrä uudistaa työttömyysturvaa. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani pitkällisemmin, mikä esityksessä mättää ja miksi se ei sovi tähän päivään. Lyhyesti: esityksen myötä oma työ (= ei yrittäjä- eikä palkkatyö) lakkaisi olemasta, ja oman työn tekijät määriteltäisiin yrittäjiksi. Työn luonne muuttuu koko ajan, eikä tällainen mustavalkoinen luokittelu toimi.

Esitys meni tänään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa läpi. Alkaa pahasti näyttää siltä, että huonosti valmisteltu ja jostain syystä kovin kiireellä puskettu lakiesitys astuu voimaan jo 1.1.2016.

Esitys ei sinänsä ole läpeensä paha; omassa työssä päätoimisesti työllistyvät eivät (välttämättä) ole oikeutettuja palkansaajan sen paremmin kuin yrittäjän sosiaaliturvaan, joten edes jonkin sosiaaliturvan piiriin sisällyttäminen on plussaa. Yrittäjän sosiaaliturva kuitenkin sattuu olemaan Suomessa huonoin mahdollinen, joten ratkaisu on mahdollisista ratkaisuista huonoin.

Ongelmallista on, että esityksessä ei määritellä riittävän hyvin sivu- ja päätoimisuuden eroa. Sikäli kuin itse tulkitsen esitystä, oma työ = yrittäjyys, sillä sipuli. En ole löytänyt perusteluista tai lakitekstistä tämän selkeämpää määrittelyä.

Perustelujen mukaan uudistuksen tarkoituksena on ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Nimenomaan tässä uudistus epäonnistuisi tyystin.

Joustamaton luokittelu yrittäjään ja palkansaajaan, mitä nyt oltaisiin tekemässä entistä jyrkemmäksi, ei ole enää 2010-lukua. Yhä useampi soveltaa – tai haluaisi soveltaa – yhdistelmää monesta eri työmuodosta, tulojen sillisalaattia. Tätä kuitenkin ollaan nimenomaisesti vaikeuttamassa.

Yritystoiminnan aloittaminen katsotaan usein päätoimiseksi (mikä on aivan päätöntä jo itsessään – mistä kukaan voi heti tietää, ottaako uusi yritys tuulta alleen?), missä tapauksessa menettää oikeuden palkansaajan työttömyysturvaan. Jos omassa työssä työllistyvät luokiteltaisiin tästä eteenpäin yrittäjiksi, sovellettaisiinko tätä ohjenuoraa myös heihin?

Jos pahat aavistukseni ja tulkintani pitävät paikkansa, pahimmillaan tämä johtaisi esimerkiksi siihen, että palkansaajana työttömyysvakuutettu työtön voisi menettää oikeuden työttömyysturvaansa, jos ottaa vastaan keikkatyötä. Tai että palkansaajakassaan vakuutettu, mutta palkkatyön ohessa omana työnä sivutyötä tehnyt henkilö tulkitaankin palkkatyön päätyttyä TE-toimistossa yrittäjäksi, eli henkilö ei olekaan oikeutettu palkansaajan työttömyysturvaan.

Ongelmallista onkin, että maan tavan mukaan sivu- ja päätoimisuus on täysin TE-toimistojen omien läpinäkymättömien ja toimistoittain vaihtelevien tulkintojen varassa. Pahimmillaan yksi muutaman tunnin toimeksianto kuukaudessa tulkitaan päätoimiseksi. Lisäksi näistä tulkinnoista, so. lausunnoista, ei voi valittaa.

Tämä muodostaa kokonaisuutena sellaisen työttömyysturvan venäläisen ruletin, että se nimenomaisesti ei kannusta ottamaan vastaan uusia työtilaisuuksia, jotka eivät ole perinteistä palkkatyötä. Esitys toimii toisin sanoen aivan omaa tarkoitustaan vastaan.

Näkisin tässä kolme vaihtoehtoa (nykyisen sosiaaliturvan puitteissa). Paremmuusjärjestyksessä:

1) Omassa työssä työllistyvä saisi itse päättää, kokeeko omalle tilanteelleen parhaaksi yrittäjyyden, eli Y-tunnuksella toimimisen, vai Y-tunnuksettoman ”kevytyrittäjyyden” (omassa työssä työllistymisen). Kevytyrittäjyys edellyttäisi sitä, että laskutuspalvelut alkaisivat (ja saisivat!) hoitaa asiakkaidensa puolesta kaikkia työnantajan velvollisuuksia, laskutuspalveluiden kautta tehty työ laskettaisiin palkansaajan ansiotyöksi ja tämän työn voisi vakuuttaa palkansaajan työttömyyskassassa tai Kelan kautta.

Päätoimisille Y-tunnuksellisille (esim. toiminimiyrittäjille) HE on sinänsä hyvä, koska se parantaa yrittäjän sosiaalivakuutuksen saamisen edellytyksiä, ja se olisikin tervetullut uudistus. Sivutoimisuuden määrittely kuitenkin kaipaa viilaamista, jotta sivutoimiseksi siirtyminen esim. YEL-vakuutuksesta luopumalla ei tosiasiallisesti heikennä henkilön sosiaaliturvaa.

Pää- ja sivutoimisuuden määrittelyyn täytyy ylipäätään saada läpinäkyvät ja universaalit kriteerit, jotka sitovat TE-toimistoja. TE-toimistojen lausunnoista pitää saada valittaa.

2) Omassa työssä työllistyvä laskettaisiin lähtökohtaisesti palkansaajaksi ja sivutoimiseksi yrittäjäksi. Tämä olisi nykytilanteeseen selvä parannus, mutta yksilön valinnanvapaus oman toimintansa määrittämiseen on kapeampi. Ero on siis ennen muuta periaatteellinen, eikä palvele yhtä hyvin heitä, jotka haluaisivat toimia päätoimisesti yrittäjinä ja vakuuttaa itsensä yrittäjänä.

Edellyttää samoja muutoksia ja tarkennuksia kuin kohta 1.

3) Omassa työssä työllistyvä määritellään yrittäjäksi, oli Y-tunnusta tai ei. Yrittäjänä hän on oikeutettu vakuuttamaan työnsä YEL:iin ja yrittäjän työttömyyskassaan nykyistä armollisimmilla ehdoilla. En kylläkään ymmärrä, miten yrittäjän vakuutus on mahdollista ilman Y-tunnuksen rekisteröimistä. Jos taas tämä johtaisi siihen, että Y-tunnus on pakko rekisteröidä, ei tätä tulkintatapaa nyt oikein muuksi voi kutsua kuin pakkoyrittäjyydeksi.

Hallituksen esitys on ennen muuta kolmannen vaihtoehdon kaltainen. Parempi päätoimisille omassa työssä työllistyville, ei niinkään kenellekään muulle. Se ei kannusta työllistymiseen, vaan tuo silpputöistä koostuville aloille ja työmarkkinoille vielä uuden riskitekijän. Pahimmillaan se lamauttaa työhaluiset ja ‑kykyiset ihmiset täysin työttömiksi (sen sijaan että he tienaisivat ainakin osan tuloistaan työllä), tai kannustaa pimeään työhön.

Hallituksen esitys on vanhentunut jo syntyessään. Työttömyysturva kaipaa uudistusta, mutta ei tällaista.

PS. Lukekaa myös Outi Alanko-Kahiluodon vastalause ja blogikirjoitus.

Kun kaksi maailmaa eivät kohtaa: jähmettyvä työttömyysturva, muuttuva työ

Omassa työssä työllistyjästä yrittäjä vaikka väkisin?

Jos ei muuta, niin ainakin Sipilän hallitus antaa keskustelun aiheita pohjattoman tuntuisella kauhalla. Viime päivinä on puhuttanut (monien muiden asioiden lisäksi) hallituksen esitys 94/2015 – mutta olisi saanut puhuttaa enemmänkin.

Esitetyn lakimuutoksen vaikutuksista on ensilukemalta hankala saada kunnon kuvaa. Tärkeintä esityksessä on kuitenkin yrittäjämääritelmän muuttaminen, millä on pyritty selkiyttämään yrittäjien ja omaa työtä tekevien määritelmiä. HE:n perustelujen mukaan ”[t]yöttömyysturvajärjestelmän näkökulmasta työtä tehdään joko yrittäjänä tai palkansaajana, ja jos kyse ei ole kummastakaan näistä, toimintaa arvioidaan ns. omassa työssä työllistymisenä.”  Muutoksen jälkeen ”omassa työssä työllistymisenä arvioitaisiin jatkossa lähinnä sellaista työtä, jota ei tehdä ansiotarkoituksessa.” Tämän kaiken tarkoituksena on perustelujen mukaan ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Mikäli olen ymmärtänyt hallituksen esityksen oikein, jos ei ole palkansaaja (= tekee ansiotyötä työsopimuksella työnantajalle) eikä työtön (= ei tee mitään työtä ansaintatarkoituksessa), on työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjä, halusi tai ei. Saatan olla tulkinnassani väärässä – kerrankin toivon, että kirjoitukseeni tulee kommentti, joka osoittaa ajatteluni ja kirjoitukseni virheellisiksi.

Olen kirjoittanut aiemminkin itsensätyöllistäjien ja mikro/pienyrittäjien surkeasta sosiaaliturvasta. Hallituksen esitys ei ole läpeensä huono, vaan se ihan aidosti parantaisi paikoin itsensätyöllistäjien ja yksinyrittäjien asemaa. Esitykseen ovat ottaneet kantaa mm. Suomen Yrittäjien Harri Hellstén ja Suomen Journalistiliitto. Suosittelen lukemaan molemmat kannanotot sekä Journalistiliiton lausunnon, ne valottavat tätä sangen hämärää lakiesitystä hyvin.

Kaikessa tässä kuitenkin tunnutaan olettavan, että ”omassa työssä työllistyvät” ovat jo yrittäjiä, siis oman Y-tunnuksen rekisteröineitä, mutta heidän yritystoimintansa on vain niin pientä, etteivät he ole oikeutettuja yrittäjän työttömyysturvaan. Tässä nähdäkseni mennään pahasti pieleen ja tehdään hallinnollista väkivaltaa mahdollisesti kymmenille tuhansille oman työn tekijöille. Vaikka Suomessa itsenäistä (= itsensä elättävää) ja vapaata yrittäjää on ainakin sanahelinän tasolla arvostettu korkealle vähintään vuosisadan verran, on ihan oikeasti olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät halua yrittäjiksi. Yrittäjyys ei edusta kaikille henkilökohtaisesti vapauden auvoa, vaan joillekin (disclaimer, mikäli ei ole vielä tässä vaiheessa selvää: myös minulle) se edustaa sietämättömän huonoa, pientä ja/tai epävarmaa toimeentuloa ja sosiaaliturvaa, yhdistettynä yrittäjän paperityöhön, markkinointiin jne. Kaikin puolin luotaantyöntävä yhdistelmä hyvin pienillä tai olemattomilla hyödyillä, siis. Samaa aihetta on käsitelty mm. Zygomatica-blogissa (Jakke Mäkelä) ja Miia Kososen Tohtorille töitä ‑blogissa.

Ei olekaan sattumaa, että Suomessa on olemassa sellaiset yritykset kuin tai Eezy, eli laskutusfirmat, jotka käytännössä toimivat yrityksenä omien asiakkaidensa/käyttäjiensä puolesta. Ne ovat saaneet vain muutamassa vuodessa 35 000 käyttäjää, minkä lisäksi on lukuisia muita vastaavia palveluja. Yhteensä laskutuspalveluja käyttäviä on mutuna 45–50 000, ellei enemmänkin.

Laskutuspalvelut kertovatkin omaa tarinaansa siitä, miten työmarkkinat ovat muuttumassa. Yritykset eivät enenevässä määrin halua tai pysty ostamaan työtä perinteisen palkkasuhteen kautta – palkkaaminen on liian kallista tai ei ole järkeä (tai laillista) palkata ketään lyhyttä toimeksiantoa varten. Vastaavasti on kasvava määrä ihmisiä, jotka omasta tahdostaan tai tilanteen pakosta tekevät työtä toimeksiantona, eli omana työnä. Tämä ei välttämättä ole sellaisenaan huono asia, mutta siitä tehdään ongelma.

Muuttuvista työmarkkinoista ja nykyisestä sosiaaliturvasta ovat vastavuoroisesti ilmeisen pihalla sekä päätöksentekijät että työmarkkinoiden ns. uudet toimijat, keikkatalous-startup-yrittäjät.

Naiivia maailmanparannuskapitalismia

Mikäli tulkintani hallituksen esityksestä pitää kutinsa, yllä kuvatun kaltaista toimeksiantopohjaista, työkorvausperusteista keikka- tai osa-aikatyötä tekevät luokitellaan yrittäjiksi. Hehän eivät ole työsuhteisessa palkkatyössä, mutta tekevät työtä ansiotarkoituksessa. Uuden määritelmän mukaan he siis silloin lienevät yrittäjiä. Tämä siitäkin huolimatta, että heillä ei välttämättä ole Y-tunnusta, mikä ehkä voi olla jonkinlainen indikaattori siitä, etteivät he (ainakaan sillä hetkellä) halua olla yrittäjiä. Silloin he eivät myöskään voi olla YEL-vakuutettuja.

Laskutuspalvelun kautta työllistyvän asema ei tosin nykyisellään rinnastu myöskään palkansaajaan. Tehty työ ei nimittäin kerrytä työssäoloehtoa, vaikka kuuluisi kassaan. Toisin kuin palkkatyön kanssa, työtön ei voi sovitellun päivärahan muodossa yhdistää työttömyyspäivärahaa sekä laskutusfirman kautta tehtyä työtä, joka ylittää 300 euron suojaosan.* Jos TE-toimisto katsoo laskutusfirman kautta tehdyn työn täyttävän päätoimisuuden kriteerit, ei saa esteetöntä työvoimapoliittista lausuntoa eli ei ole oikeutettu työttömyysturvaan ollenkaan. YEL-lainsäädäntö langettaa joka tapauksessa YEL-vakuutusvelvollisuuden, jos oman työn toiminnasta saadut tulot (esim. työkorvaukset) ylittävät 7 502,14 euroa vuodessa. 625 euron kuukausituloilla henkilön siis katsotaan olevan päätoiminen yrittäjä, jolla on aivan olematon sosiaaliturva.

* Huom! Täsmennys 29.11.: Tämä siis siinä tapauksessa, että esim. keikkatyötä saa vasta siinä vaiheessa, kun saa jo työttömyysetuutta, eli TE-toimisto ei ole ottanut kantaa oman työn sivu- tai päätoimisuuteen. Eli esimerkiksi jää työttömäksi kokopäiväisestä palkkatyöstä ja saa sen pohjalta TE-toimiston esteettömän lausunnon, ja kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen saa keikkatyön. Ja kun nyt olen tiedustellut tästä eri paikoista, ilmeisesti kassoilla on myös tästä eri käytäntöjä. Kannattaa siis AINA varmistaa kassalta etukäteen, mitkä heidän toimintatapansa ja periaatteensa ovat!
Lisäksi jos HE tulee voimaan, yllä kuvatussa tilanteessa oman työn tekijöihin sovelletaan jatkossa yrittäjämääritelmää, eli oman työn aloittaminen = yritystoiminnan aloittaminen = menettää palkansaajan työttömyysturvan. Tai näin ainakin itse ymmärtäisin, toivon olevani väärässä.

Omaa työtä työkorvaus-, toimeksianto- jne. pohjalta tekevä on siis sosiaaliturvan näkökulmasta huomattavasti heikommassa asemassa kuin palkansaaja. Tämä on uutisoinnin perusteella esimerkiksi Woltin väelle tuntematon yksityiskohta. Helsingin Sanomien jutussa toimitusjohtaja Miki Kuusi selittää nonchalantisti, miten maksamatta jääneet ylityö- ja sunnuntaikorvaukset ynnä muut kiusalliset pikku sekaannukset johtuvat ihan vain siitä, että ”Woltin kuljettajia siirretään parhaillaan työsopimusmallista työkorvauksen maksamiseen”. Kuusi jatkaa: ”Meidän tavoitteena olisi saada kaupunkilaisille mukavia asioita ja nuorille töitä. Tarkoituksena ei ole missään tapauksessa riistää opiskelijoita ja tehdä sillä voittoa.” No kiva. Harmi vain, että työkorvausmalli nyt vain tosiasiallisesti on merkittävä heikennys työntekijän asemaan, eikä se muuten verottajankaan näkökulmasta (kohta 6.2) onnistu ihan tuosta noin vain.

Tällaista ”me vaan halutaan luoda ja jakaa kivoja juttuja kaikille” ‑startup-retoriikkaa ja -ajattelua kutsun naiiviksi maailmanparannuskapitalismiksi. Toisessa Helsingin Sanomien jutussa on vastaavaa puhetta: ”19-vuotiasta yrittäjää Matias Mäkitaloa Woltin kaltaisten keikkatöitä tarjoavien yritysten arvostelu tympii. ’Jos oikeasti haluamme, voimme saada yhdessä positiivisia asioita aikaan. Jakamistalous tulee kuitenkin olemaan tulevaisuuden työelämän ytimessä.’” Moppi-yrityksen perustajajäsen Antti J. Peltonen kuvailee: ”Emme ole työnantaja vaan markkinapaikka asiakkaan ja siivoojan välissä. Voimme maksaa siivoojille paremmin ja hinnat ovat asiakkaalle edullisemmat. Kaikki voittavat.” Jutussa ei kuitenkaan mainita mitään siitä, mitä tällainen keikkatyö voi työntekijöille sosiaaliturvan puolesta merkitä, tai sitä, että jonkun – eli työntekijän itse – täytyy hoitaa erinäiset lakisääteiset maksut. Sehän olisi ihan ei-kivaa ja ikävästi latistaa pöhinää. [En tiedä miksi ja miten tämä sana on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön tässä kontekstissa, mutta jollain perverssillä ja masokistisella tavalla pidän siitä.]

Jatkan vielä kriittistä lukuani samasta Hesarin jutusta. ”Työlainsäädännön tulisi Mäkitalon mielestä herätä muutokseen. ’Mutta sitä ei voi jäädä odottamaan, koska silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää vain keksiä tapoja toteuttaa asiat hieman eri tavalla.’” Voinee siis tulkita, että nämä keikkatalousfani-startup-yrittäjät suhtautuvat työlainsäädäntöön samalla tavalla kuin aggressiiviset verosuunnittelijat suhtautuvat veronmaksuvelvollisuuteen. Pitää löytää keino kiertää suunnitella asiat niin, että hommat saadaan optimoitua ilman varsinaista lain rikkomista. Haluan kuitenkin uskoa, että enimmäkseen on vain kyse siitä, ettei naiiveissa innovatiivisuuden appisfääreissä ole pysähdytty miettimään, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu.

Eivät keikkatalous-startupit kuitenkaan ole kaiken pahan alku ja juuri. Niiden edustajat ovat täysin oikeassa näkemyksessään, että työmarkkinat muuttuvat. Ja kuten edellä totesin, sen ei välttämättä tarvitsisi olla huono asia.

On hyvä, että omaa työtä halutaan määritellä aiempaa selvemmin, jotta päästään harmaista alueista. Hallituksen esitys ei kuitenkaan vieläkään ole 2010-luvulla eikä varsinkaan aikaansa edellä, vaan se vain jähmettää vanhoja, toimimattomia rakenteita. Nykypäivän ja tulevaisuuden ihmiset eivät enää ole 1/0-yksiselitteisesti yrittäjiä tai palkansaajia, vaan he voivat ja haluaisivat yhdistellä eri ansaintatapoja. Työttömyysturvan ja muun sosiaaliturvan pitäisi tukea tätä, ei pitää kynsin hampain kiinni anakronistisista ja yhteensovittamattomista kategorisoinneista.

Olisiko tänä yksilön ihannoimisen aikakautena aivan mahdotonta, että yksilö voisi itse määritellä, onko hän yrittäjä tai ei, esimerkiksi sen pohjalta, haluaako Y-tunnuksen tai haluaako hän vakuuttaa työnsä palkansaajien vai yrittäjien työttömyyskassaan? Ja olisikohan kenties mahdollista saada TE-toimistoille yksiselitteiset ja sitovat toimintaohjeet, jotka estäisivät nykyisenkaltaisen mielivaltaisen päätöksenteon? Paitsi ai niin, eiväthän TE-toimistot tee päätöksiä, vaan ne antavat sitovia lausuntoja, joista ei voi valittaa. Olisikohan tässä oikeusvaltiossamme myös aika saada ihan lain tasolle muutos, että ”Työvoimaviranomaisen antamasta sitovasta lausunnosta saa erikseen hakea muutosta valittamalla”?

Työlainsäädäntömme totisesti kaipaa päivitystä. Perustulo helpottaisi tilannetta osaltaan. Tämä hallituksen esitys ei kuitenkaan ole tehtävänsä tasalla.