Vielä tutkimussuunnitelmasta

Tutkimussuunnitelman kanssa tuskaileva kirjoitukseni on selvästikin pienen tarkennuksen tarpeessa. Kaverini nimittäin ihmetteli, miten minulla voi mennä kaksi viikkoa suunnitelman kirjoittamiseen. Tarkennettakoon siis, että apurahahakemukset olivat muiden hommien lisäksi – en tokikaan istunut kahta viikkoa koneen äärellä vain väännellen käsiäni tutkimussuunnitelmien kanssa :)

Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen perhanan suunnitelman rustaaminen on aina niin tuskaista. Ilmeisen, eli tiivistämisen kamaluuden, lisäksi (minulle) ongelmallista taitaa olla historiantutkimuksen jossain määrin poikkeava luonne muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna. No, kaikki tietysti pitävät omaa tieteenalaansa erikoisena ja erityisenä ja ihan perustellustikin, mutta koska tämä on minun diktaattoriblogini, tarkastelen aihepiiriä yhteiskuntahistorian erityisyyden kautta.

Aloitetaan vaikka menetelmistä. Monet, ellei jopa suurin osa, poliittisen historian opiskelijoista ja jatko-opiskelijoista ähkäisevät tässä kohden. Onkin kuvaavaa, että jatko-opintoseminaarissa professorimme on todennut menetelmien olevan ”sellainen asia, joka seuraa poliittisen historian opiskelijoita synkkänä pilvenä perusopinnoista aina jatko-opintoihin saakka” ja ”kiirastuli, joka jokaisen täytyy käydä läpi”. Rakas proffamme kuitenkin lohdutti, ettei meidän polholaisten pitäisi kokea mitään alemmuudentunnetta muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna – ”menetelmähän on yksinkertaisesti se, miten tutkimus on tehty!” No, niin…

Ongelmana kuitenkin on se, ettei yhteiskuntahistorian tutkimuksella oikein ole mitään ns. omia menetelmiä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettei historiantutkimuksella olisi mitään omaa teoria- ja menetelmäpuolella. Päinvastoin – tärkein asia, jonka sain poliittisen historian opiskelusta mukaani, on historiantutkijan ajattelutapa. Siihen sisältyy hyvin monisyinen lähdekriittisyys, tiukkaa itsereflektiota, allergisuutta teleologisuudelle ja herkkyyttä kontingenssille, tasapainoilua yli- ja alitulkinnan välillä sekä rajanvetoa sen välillä, missä määrin kunnioittaa tutkimuskohteitaan ja missä määrin varoo ottamasta annettuna tutkimuskohteisiin liittyviä asioita.

Menetelmäksi ei kuitenkaan voi rustata ”ajattelen kuin historioitsija”, vaan siihen tarvitaan jotain vähän tieteellisempää ja, noh, metodologisempaa. Koska yhteiskuntahistorian tutkimukseen voi sinänsä soveltaa oikeastaan mitä hyvänsä yhteiskuntatieteellistä menetelmää, ei ongelmana ole menetelmien vähyys vaan päinvastoin pelottavan laaja kirjo. Näitä kaikkia ei tietenkään voida menetelmäopetuksessa käydä läpi, joten graduntekijä tai aloitteleva tutkija on varsin tuntemattoman maailman äärellä ja lähtee usein lähes nollasta. Tietomäärä on valtava ja tuntuu aluksi loputtomalta suolta, sillä ennen oikeiden menetelmien löytymistä joutuu käymään läpi monta hutia. Ja ennen kuin jonkun menetelmän voi todeta hutiosumaksi, siihen täytyy perehtyä. Tämä onkin todella työläs vaihe.

Menetelmän haarukoimista ei ainakaan helpota, että tutkimuskysymykset, joita varten menetelmät valitaan, ovat usein täysin alustavia. Tämä sen vuoksi, ettei aineistoon perehtymättä ole mahdollista vielä tietää, mitä kysymyksiä aineistolle tarkalleen ottaen voi esittää. Ja primääriaineistoa taas ei useinkaan ole mahdollista tai kannattavaa käydä heti projektin alussa läpi. Yksi syy on se, ettei siihen ole taloudellisia resursseja (kuten väikkärin tapauksessa). Toisekseen on suotavaa tai oikeastaan välttämätöntä ensin perehtyä taustamateriaaliin JA teoriaan ja menetelmiin, jotta tietää mitä ja miten aineistosta hakee. Tämän vuoksi sana ”hypoteesi” saa ainakin minut kiemurtelemaan epätoivoisesti. Kun kysymykseni ovat vasta alustavia ja nekin muodossa ”miksi? miten?” enkä ole vielä päässyt vilkaisemaankaan varsinaista aineistoa, ei minulla kerta kaikkiaan ole vielä mitään hypoteeseja. Ainakaan mitään sellaisia, joita historioitsijan ajatusmaailmassa voisi hyväksyä.

Tutkimussuunnitelma onkin eräänlainen catch-22: tutkimuskysymykset pitäisi muotoilla aineiston pohjalta ja menetelmät valita tutkimuskysymysten mukaan, mutta ennen kuin aineistoon on suotavaa perehtyä, tutkimuskysymysten ja menetelmien pitäisi olla selvillä.

Minulle tuo asetelma on erityisen pulmallinen juuri historiantutkijan ajatusmaailman ja oman kokemattomuuden takia (kokeneemmalla tutkijalla on jo hyvä käsitys olemassa olevasta aineistosta, mutta itse olen ihan uuden aluevaltauksen äärellä). Jos ja kun arvioin kriittisesti omia suunnitelmiani, en voi kuin todeta, ettei minulla ihan aidosti ole mitään pohjaa väitteilleni – koko suunnitelma on kuin pieni kokoelma historioitsijan helmasyntejä. (Tätä minun ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa julkiseen blogiin ihan uskottavuussyistä, mutta olen ottanut periaatteeksi, että kirjoitan väitöskirjaprojektista kaunistelematta.)

No, tämä kaikki tietysti kuuluu asiaan, ja jokaisella tieteenalalla on varmasti omat vastaavat ja hyvin samankaltaisetkin ongelmansa. Täytyy vain yrittää hyväksyä se, että täydellisen tutkimussuunnitelman voi kirjoittaa vasta, kun tutkimus on valmis. Ja siinä vaiheessa suunnitelma ei ole enää ajankohtainen.