Heipparallaa, herättelenpä taas tätä blogia. Toukokuussa on runsaasti seminaareja, jotka oletettavasti herättävät kuupassani jotain ajatuksia, joten päivityksiäkin tullee hieman tiheämmin kuin viime aikoina.
Tämän kirjoituksen otsikosta: suurin osa ihmisistä luultavasti vastaisi jotakin kuten ”no heikoimmassa asemassa olevia varten tietysti”. Ja näinhän tämä periaatteessa onkin. Sosiaalipoliittista keskustelua (sekä akateemista että päivänpoliittista) seuratessa keskustelun kärki kuitenkin saattaa jossain määrin hämärtyä.
Olin toissapäivänä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa osallistavasta sosiaaliturvasta. Itse aiheesta, eli osallistavasta sosiaaliturvasta, kirjoitan vielä oman postauksensa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn hieman maailmojasyleilevämpään teemaan.
Seminaarin käynnisti Rauman kaupungin sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo alustuksellaan ”Mistä osallistavassa sosiaaliturvassa on kyse?” Hän mainitsi osallistavan sosiaaliturvan yhtenä tavoitteena sosiaaliturvan legitimiteetin lisääntymisen, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä keskiluokan hyväksynnän hakemista.
Joku yleisöstä (en valitettavasti muista nimeä) osuvasti esitti kysyvän kommentin, miksi legitimiteettiä haetaan keskiluokalta eikä sosiaaliturvan piirissä olevilta. Sama kysymys oli itsellänikin herännyt. Lähes missä tahansa muussa palvelussa tai järjestelmässä esitettäisiin ensisijaisesti kysymys ”palveleeko tämä tarkoitustaan ja kohderyhmäänsä?”, mutta sosiaaliturvassa tämä jää välillä turhan paitsioon. Mitä matalamman tason sosiaaliturvasta on kyse, sen useammin.
Ymmärrän toki sinänsä, miksi keskiluokan hyväksyntää haetaan – hehän ovat olennainen, ellei jopa tärkein, maksajaryhmä. Eivät he kuitenkaan täysin maksumiehen asemassa ole, vaan hyötyvät vaikkapa korkeakoulutuksesta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin kouluttautumattomat tai vähemmän koulutetut ihmiset. Silti harvemmin kuulee peräänkuulutettavan pienituloisten tai alemman keskiluokan hyväksyntää ilmaiselle toisen ja kolmannen koulutukselle tai opintotuelle.
Pentti Arajärvi mainitsi puheenvuorossaan näkemyksensä siitä, että karenssit eivät toimi, sillä työttömyys ei johdu ensisijaisesti ihmisten laiskuudesta vaan työpaikkojen puutteesta. Antti Parpo puolestaan totesi, että sosiaaliturvan ”kovassa ytimessä” (= vaikeasti työllistyvät) ei ole valtion kannalta kyse suuresta taloudellisesta ongelmasta vaan juurikin legitimiteettiongelmasta. Kaiken kaikkiaan seminaarissa vallitsi varsin painava yksimielisyys siitä, että sanktiot eivät ole toimiva keino, sillä työttömyys on ani harvoin yksilön oma valinta. Näkemystä tukevat lukuisat tutkimukset ja selvitykset.
Jos kerran tutkimustietoon(kin) perustuva konsensus on, että aitoja ”vapaamatkustajia” on vain murto-osa ja muut sosiaaliturvan varassa olevat ovat tavalla tai toisella tilanteessaan ei-niin-vapaaehtoisesti, miksi sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäyttömahdollisuudesta kannetaan niin suunnatonta henkistä ja taloudellista huolta? Useimmat kontrollia ja vastikkeellisuutta puoltavat vastannevat: koska rahalliset resurssit ovat rajalliset.
Aivan. Mitä enemmän valvontaa, tarveharkintaisuutta ja vastikkeellisuutta edellytetään, sen enemmän byrokratiaan menee taloudellisia ja henkilöstöresursseja. Nämä rajalliset resurssit ovat pois heiltä, jotka tarvitsisivat apua eivätkä ole tilanteessaan omasta valinnastaan. Lisäksi tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan tiukka tarveharkintaisuus (ja niiden kylkiäisenä tulevat sanktiot) onnistuvat heikosti köyhyyden tai eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissaan. Resursseja tarvittaisiin siis ennen muuta toimivaan sosiaalityöhön sen sijaan, että sosiaalityöntekijät käyttävät enimmän aikansa byrokratiaviidakossa vahtien, ettei kukaan vain saisi pennostakaan ylimääräistä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn ja Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tutkimuksen sekä SOSTEn Sosiaalibarometri 2013:n mukaan sosiaalietuuksien alikäyttö onkin yleisempää kuin ylikäyttö.
Toistan siis: Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?
Onko tärkeämpää, että sosiaaliturva ja ‑palvelut tavoittavat kohderyhmänsä, vai että kukaan ei pääse ansiottomasti hyötymään järjestelmästä? Edellä esitetyn perusteella nykyisissä järjestelmissä satsataan häkellyttävissä määrin resursseja jälkimmäiseen, varsinkin suhteessa ongelman vakavuuteen ja laajuuteen. Herääkin kysymys, onko tämä tarkoituksenmukaista?
Ja jos ja kun resurssien tarkoituksenvastainen käyttö keskiluokan hyväksynnän nimissä ei siltikään riitä legitimiteetin saavuttamiseen keskiluokan silmissä, riittääkö mikään? Missä tahansa modernissa sosiaalivakuutusjärjestelmässä tulee olemaan harvalukuinen ryhmä ihmisiä, jotka tarkoituksellisesti käyttävät järjestelmää hyväkseen. Tätä on minun nähdäkseni vaikea oikeuttaa yhtään mitenkään – se on väärin ja epäoikeudenmukaista. (Tässä suhteessa olen siis täysin eri kannalla kuin Philippe Van Parijs, jota voinee tituleerata akateemisen maailman äänekkäimmäksi perustulon puolestapuhujaksi. En edes yritä laatia aukotonta yhteiskunnallis-moraalista teoriaa, joka oikeuttaisi vapaamatkustamisen.) Vapaamatkustajia ei kuitenkaan voi estää mitenkään muuten kuin lakkauttamalla koko järjestelmän, mutta harva – onneksi – silti vaatii olemassa olevien järjestelmien räjäyttämistä.
John Rawlsin kuuluisan oikeudenmukaisuusteorian mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta syntyisi niin, että joukko ihmisiä suunnittelisi periaatteet, joiden mukaan heidän yhteiskuntansa toimisi. He kuitenkin päättäisivät näistä periaatteista tietämättömyyden verhon takana, eli he eivät tietäisi, mikä heidän asemansa tässä yhteiskunnassa olisi. Näin tämä joukko ihmisiä valitsisi sellaiset periaatteet, jotka takaisivat yhteiskunnan jäsenille hyvän elämän, olivatpa he minkälaisessa asemassa hyvänsä.
Ensimmäinen näistä periaatteista olisi oikeus niin suureen vapauteen kuin on toisten vapautta loukkaamatta mahdollista. Toinen periaate on ns. eroperiaate: yhteiskunnassa sallitaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia/sosiaalisia (engl. social) eriarvoisuuksia sillä ehdolla, että ne koituvat heikoimmassa asemassa olevan eduksi.
Sovellan Rawlsin eroperiaatetta omassa näkemyksessäni oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Usein eroperiaatteesta puhuttaessa korostuu taloudellinen aspekti, mutta minun näkemyksessäni kyse ei ole taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä, vaan moraalisesta myönnytyksestä. Vapaamatkustajat on se hinta, joka täytyy maksaa, jotta sosiaaliturvajärjestelmä palvelee heikoimmassa asemassa olevia. Järjestelmän hyväksikäyttö on väärin, mutta se, että avun tarpeessa olevat saavat riittävän avun, on enemmän oikein kuin vapaamatkustajuus on väärin.