Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

Siinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.