Välttämätön pakko – epäpolitisoinnin lyhyt oppimäärä

Omassa tutkimuksessani analysoin, millä tavalla sosiaalialan järjestöt (ts. järjestöjen edustajat, ihmiset) ovat konstruoineet yhteiskunnallisista ilmiöistä sosiaalisia ongelmia. Konstruoiminen on yksi inhokkisanoistani – sille ei ole olemassa kovin hyvää suomenkielistä vastinetta, joka sisältäisi samat vivahteet kuin englannin kielen sana construct, mutta se siis tarkoittaa tässä tapauksessa ilmiön tunnistamista ja määrittelemistä ongelmaksi ja esittämistä ongelmana. Perusajatuksena on, että ongelmat ”syntyvät” vasta siinä vaiheessa, kun joku toimija määrittelee ilmiön XYZ ongelmaksi. Ongelmaluonne ei toisin sanoen ole mikään myötäsyntyinen, objektiivinen ja väistämätön ominaisuus, vaan aina tavalla tai toisella keinotekoinen ja ulkoapäin luotu.

Lukiessani aineistoani olen keskittynyt tunnistamaan niitä kielellisiä keinoja, joilla toimijat ovat rakentaneet ja vahvistaneet jonkin ilmiön ongelmaluonnetta. He ovat käyttäneet käsitteitä ja retoriikkaa hyväkseen vahvistaakseen aiheeseen liittyvää diskurssia, eli tiettyä ajattelu- ja puhetapaa, joka rajaa muita ajattelutapoja pois. Muutamia esimerkkejä poimiakseni: ”tuo vavahduttava tosiasia”, ”on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle selviö”, ”kysymys kansamme olemassaolosta”, ”oikea suunta”, ”epäterve yhteiskuntakehitys”, ”sosiaalinen sairaus”, ”välttämättömyys”, ”aito ratkaisu”. Myös kysymys-muotoisia käsitteitä, kuten ”väestökysymys” tai ”asuntokysymys”, on käytetty diskurssin vahvistamiseen. (Lainaukset Väestöliiton 1940–50-luvun pöytäkirjoista, toimintakertomuksista ja ‑suunnitelmista). Yhteistä näille kaikille käsitteille ja ilmauksille on niiden välittämä kuva siitä, että niiden edustama näkemys on ainoa oikea, välttämätön, vastaansanomaton; poikkeavat näkökulmat ovat vastaavasti virheellisiä, epäaitoja, vääriä, vastuuttomia, ja ne halutaan sulkea keskustelusta ulos.

Tutkin toisin sanoen sitä, millä tavalla toimijat ovat epäpolitisoineet tiettyjä aiheita ja ilmiöitä. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on määritellyt politisoinnin ja epäpolitisoinnin seuraavasti (lähde):

Se, mitä pidetään poliittisena, on poliittisesti merkityksellistä. Siten politisoidaan ja epäpolitisoidaan tilanteita ja toimintoja. [P]olitisointi on toimintatilan avaamista, vaihtoehtojen olemassaolon osoittamista, asioiden kiistanalaistamista. Epäpolitisointi on kysymysten esittämistä välttämättöminä ja vastausten vaihtoehdottomina. Kummassakin tapauksessa kyse on vallasta. Tämä valta ei ole vain sitä, mitä toimijat käyttävät resursseinaan, vaan se muovaa toimijuutta itseään. Se on niiden kysymysten asettamisen valtaa, jotka kulloinkin tunnustetaan asianmukaisiksi – agendan asettamisen ja rajaamisen valtaa.

Epäpolitisoinnin keskeisintä ja helpointa retoriikkaa ovat ilmaisut kuten välttämätön, pakko, ei ole vaihtoehtoja, täytyy/emme voi, todellinen, oikea/väärä. Klassinen esimerkki epäpolitisoinnista on Suomen suomettuminen Kekkosen vallan aikaan – Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton naapurina luotiin raamit, joiden puitteissa oli pakko toimia, ja näkemystä kritisoivat tahot oli helppo leimata epärealistisiksi haihattelijoiksi ja suorastaan epäisänmaallisiksi.

Pikainen katsaus viimeisen kuukauden uutisointiin osoittaa, että epäpolitisointi elää ja voi hyvin vielä vuoden 2015 Suomessa.

Keskisuomalainen kansanedustaja ja kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo pitää hallituksen tekemiä leikkauksia kovina mutta välttämättöminä.

Keskisuomalainen 9.9.2015

Presidentti Niinistön mukaan leikkaukset ovat välttämättömiä, vaikka herättäisivät vastustusta.

Yle 17.8.2015

Kristilliset pitävät leikkauksia ehdottoman välttämättöminä.

Yle 8.9.2015

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies kiittelee, että hallitus tekee sen, mitä sen on pakko tehdä.

“Tilanne on niin vakava ja vaikea, että hallituksen toimet ovat täysin välttämättömiä.”

[…]

Rkp:n puheenjohtaja, kansanedustaja Carl Haglund kommentoi, että hallitus tekee oikeita asioita.

HS 9.9.2015

Jalonen: Leikkaukset pakollisiaemme voi elää enää velaksi

Hallituksen leikkauspaketti on kova ja se syö palomiestä, mutta Suomen taloudellinen tilanne ei anna vaihtoehtoja.

Suomen uutiset 10.9.2015

– Hallitus ei voi jatkaa velaksi elämistä. Samalla on ollut pakko leikata myös muualta kuin etuuksista, Sipilä totesi maanantaina Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa.

Suomenmaa 31.8.2015

Uutisointi tekee tämän blogitekstin kirjoittamisesta melkein liiankin helppoa, sillä epäpolitisoiva retoriikka on kaikkea muuta kuin hienovaraista. Ongelmallista ja huolestuttavaa kuitenkin on toiston voima: tarpeeksi samaa asiaa jankkaamalla ihmiset voi hyvinkin saada uskomaan siihen.

Demokraattisessa politiikassa ja päätöksenteossa ei kuitenkaan koskaan ole kyse välttämättömyydestä tai pakosta muuten kuin retoriikan tasolla. Vaihtoehtojen todellinen puute viittaa diktatuuriin. Demokraattisessa päätöksenteossa kyse on sananmukaisesti valinnoista ja päätöksistä, ja valintojen ja päätösten naamioiminen ikään kuin poliitikot joutuisivat alistumaan jollekin suurelle ja mahtavalle luonnonvoimalle on selkärangatonta. Poliitikot, sanoisitte suoraan, että olette päättäneet tehdä leikkauksia, ja esittäkää päätöksillenne rehelliset perustelut. Välttämättömyys ei käy perusteluksi, sillä välttämättömyyttä ei ole Suomen toimintaympäristössä olemassakaan.

Jotenkin kuitenkin epäilen, ettei Sipilä tämäniltaisessa puheessaan – jonka Saku Timonen on osuvasti nimennyt Pikku Kekkosen postiksi – toteuta toivettani.

Valtioneuvoston mukaan Sipilän puhe käsittelee “talouden tilaa ja välttämättömiä uudistuksia”.

[…] Sipilän puhe lähetetään nauhoitettuna. Siinä Sipilä kertoo kansalle, kuinka huonossa taloudellisessa tilanteessa Suomi on, kuinka suuria alijäämät ovat ja kuinka lähes kaikkia suomalaisia tulee sattumaan, kun rakenteelliset muutokset on pakko aloittaa.

HS 16.9.2015

7 thoughts on “Välttämätön pakko – epäpolitisoinnin lyhyt oppimäärä”

  1. Ihmettelen usein lukiessani retoriikan analyysin varaan rakentuvia yhteiskunnallisia analyyseja, ovatko niiden kirjoittajat aidosti valmiita soveltamaan samoja menetelmiä silloinkin, kun kannattavat analyysin kohteena olevaa aatetta. Näyttää siltä, että diskurssianalyysi tarjoaa täydellisen yleiset välineet dumata aivan mitä tahansa poliittista suuntausta tai ohjelmaa täsmälleen samoin argumentein (ts. “proves too much”).

    Esimerkiksi lähdet siitä, että mikään yhteiskunnallinen ilmiö itsessään ei ole ongelma, vaan siitä muodostuu sellainen vasta puheen kautta. Tämä havainto itsessään ei vaikuta kiistanalaiselta (onhan arvovalinta mitä yhteiskunnassa pidetään toivottavana), mutta oletko todella valmis hyväksymään tämän lähtökohdan myös silloin, kun sen avulla tehdään jotain muuta kuin dissataan oikeiston vaihtoehdottomuuden retoriikkaa? Onko vaikkapa ajatus naisiin kohdistuvasta väkivallasta yhteiskunnallisena ongelmana “tietyllä tavalla keinotekoinen ja ulkoapäin luotu”? Kun feministit 80-luvullla kampanjoivat avioliitossa tapahtuvien raiskausten kriminalisoimiseksi, oliko kyse siitä, että he käyttivät “käsitteitä ja retoriikkaa hyväkseen vahvistaakseen aiheeseen liittyvää diskurssia, eli tiettyä ajattelu- ja puhetapaa, joka rajaa muita ajattelutapoja pois”?

    “Yhteistä näille kaikille käsitteille ja ilmauksille on niiden välittämä kuva siitä, että niiden edustama näkemys on ainoa oikea, välttämätön, vastaansanomaton; poikkeavat näkökulmat ovat vastaavasti virheellisiä, epäaitoja, vääriä, vastuuttomia, ja ne halutaan sulkea keskustelusta ulos.”
    Rasistisia näkemyksiä usein pidetään virheellisinä, väärinä, vastuuttomina ja lisäksi ne halutaan sulkea keskustelusta ulos. Olisiko tässäkin hedelmällinen kohde diskurssianalyysille, ja jos olisi, mihin poliittisiin johtopäätöksiin tällainen analyysi oikeuttaisi?

  2. Ongelmien konstruoimisen ja epäpolitisoimisen välille ei tokikaan voi vetää yleisellä tasolla yhtäläisyysmerkkiä. Ongelmien konstruointi epäpolitisoinnin kautta on vain minun näkökulmani omassa tutkimuksessani. Ongelmien muodostaminen puheen kautta voi olla myös politisoivaa: kiinnitetään huomiota jonkin ilmiön ongelmallisuuteen, mutta ei tarjota sille valmiita ratkaisumalleja vaan päinvastoin peräänkuulutetaan keskustelua ja eri ratkaisutapoja. Toisin sanoen tehdään ilmiöstä poliittinen.

    Keinotekoisuutta ei myöskään pidä tulkita synonyymina perusteettomuudelle. Diskurssin luominen ja vahvistaminen ja ongelmien konstruointi voi olla hyvin tai huonosti perusteltua, mutta tämä ei tee tyhjäksi asian keinotekoisuutta. Päinvastoin ne ovat niitä nimenomaisia keinoja.

    Politisointi, epäpolitisointi tai ongelmien konstruointi eivät ole asioita, jotka pitäisi asettaa hyvän ja pahan tai oikean ja väärän asteikolle. Ne eivät itsessään ota kantaa teon arvolataukseen, vaan mahdollinen arvottaminen tai arvottamisen analyysi pitäisi tehdä argumenttien tasolla.

    Vastauksena kysymyksiisi: kyllä, ajatus naisiin kohdistuvasta väkivallasta yhteiskunnallisena ongelmana on keinotekoinen ja ulkoapäin luotu – mikä tahansa yhteiskunnallinen ongelma on. Ilmiön ongelmaluonne ei ole millään muotoa ollut samankaltainen tai kiistämätön vaikkapa 1800-luvulla. Vastaavasti myös 1980-lukulaiset feministit ovat pyrkineet vahvistamaan omaa diskurssiaan. Ylipäätään mikä tahansa poliittinen keskustelu on diskursiivista ja jokainen puhe pyrkii vahvistamaan omaa diskurssiaan. Tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti epäpolitisointia sen paremmin kuin hyvä tai huono asia.

  3. Ei oikeastaan ole kysymys ‘politiikasta’, jota Sipilä (K) harrastaa. On kysymys siitä, millaista semantiikkaa hän käyttää saadakseen katseet käännetyksi siitä, mistä maatalousyrittäjät EIVÄT joudu maksamaan yhteiseen kassaan ( Hehän ovat jo maksaneet XXXXXXX,xx€ Venäjän viennin romautuksesta. )
    Kun sormet ovat kyynärpäitä myöten vähätuloisten taskussa, on syytä todeta vanhojen veriveljien sanoin: NYT SAA JO RIITTÄÄ !

  4. “Vastauksena kysymyksiisi: kyllä, ajatus naisiin kohdistuvasta väkivallasta yhteiskunnallisena ongelmana on keinotekoinen ja ulkoapäin luotu – mikä tahansa yhteiskunnallinen ongelma on.”

    Eli ilmiö joka havaitaan reaalimaailmassa (FYI, minkä tahansa ilmiön määrittely/sanallistaminen on muuten välttämättömyys tutkimuksen teossa) onkin todellisuudessa vain kielellinen konstrukti?

    Hittolainen, hyppäänpä sitten alas vesitornista – painovoimakin on varmaan vain sanapeli … :-)

  5. Ei, reaalimaailman ilmiö ei itsessään ole konstruktio. Reaalimaailman ilmiöille annetut merkitykset ovat.

  6. Juurihan esitit, että naisiin kohdistuva väkivalta (ilmiö joka on todennettavissa/havaittavissa yhteiskuntatieteellisesti) on “keinotekoista”?

  7. En esittänyt. Edelleen: reaalimaailman ilmiö ja reaalimaailmalle annetut merkitykset ovat eri asioita. Sanoin, että ajatus naisiin kohdistuvasta väkivallasta yhteiskunnallisena ongelmana on keinotekoinen. Jos jokin ilmiö määritellään ongelmaksi, ilmiölle annetaan merkitys. Tämä merkitys on konstruktio.

    Ja toistan nyt vielä, että “keinotekoinen” viittaa sen denotatiiviseen muotoon, ilman arvolatausta. Se ei siis ole synonyymi epäaidolle, perusteettomalle tms. Se viittaa vain ja ainoastaan siihen, että johonkin ilmiöön on liitetty jokin merkitys. Tämä merkitys on siksi keinotekoinen, että se riippuu aina sosiokulttuurisesta kontekstista – se ei siis ole mitään objektiivista, myötäsyntyistä tai muuttumatonta, vaan muitakin merkityksiä on/olisi mahdollista antaa.

    Hieman eri kysymys sitten on, onko “puhtaassa ilmiömuodossa” olevia yhteiskunnallisia ilmiöitä (erotuksena painovoiman kaltaisiin reaalimaailman ilmiöihin) olemassakaan. Mutta tässä mentäneen jo metafysiikan puolelle, eikä tämä ole minun tutkimuskohteeni.

Comments are closed.