Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.
Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.
Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.
Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:
Jos on aina ollut etuoikeutettu, tasa-arvo tuntuu syrjinnältä.
— Jukka Lindström (@jukkalindstrom) 13 January 2016
Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.
Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).
Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.
Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.
Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).
Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.
En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.
Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.
Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.
Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.
Kirjoittajan korttitalo heiluu vakavasti, jos hän todella kokee, että häneen ei kotimaassaan kohdistu minkäänlaisia kulttuurillisia odotuksia… Annettakoon se kuitenkin anteeksi, lähelle kun on yleensä vaikeampi nähdä.
Lisäksi toivoin otsikon ja ylevien alkuhöpinöiden perustella, että kirjoituksesta olisi löytynyt syvempää introspektiota, mutta se tuntuu olevan modernille feministille vaikea laji. Naiseuteen itseensä nimittäin liittyy läheisesti todella paljon privleegioita, joita feministit eivät joko osaa tai halua tunnistaa, joten enpä yllättynyt, että tähänkin juttuun oli valikoitunut ‘valkoinen heteromies’-kanta.
Feminististä aatetta on vaikea ottaa vakavasti, kun sen kannattajilla tuntuu olevan niin hankalaa tunnistaa omat etuoikeutensa. Jopa uskonnot ovat päässeet pidemmälle itsetutkiskelussa: Se, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
Uskon, että (länsimaisen) yhteiskunnan normittama kuva ihmisyydestä on monella tavoin kapea. En kuitenkaan usko kaikkiin Bergenheimin esille nostamiin normeihin yksioikoisesti (lisäksi listasta puuttuu olennaisia etuoikeuksia, kuten esim. keskiluokkaa korkeampi varallisuus). Myös naiset ovat monessa suhteessa sukupuolensa vuoksi etuoikeutettuja. Miehet on vaan tapana nostaa etuoikeutetuksi sukupuoleksi ikään kuin vain miehet edustaisivat etuoikeutta sukupuolensa kautta. Kun sitten toisaalta puhutaan seksismistä ja seksismiin kiinnittyvistä ongelmista, miesten rooli kärsijänä tuppaa joko unohtumaan tai siitä ei muista syistä juuri puhuta. Saman kolikon kaksi puolta…
En ole myöskään sitä mieltä, että jokaisen ihmisen todellisuus olisi niin nyanssintäyteinen, ettei sitä voisi jakaa emotionaalisella tasolla kenenkään kanssa. Mielestäni juuri emotionaalisella tasolla todellisuutta voi jakaa, koska todellisuuden nyassit ja emootiot liikkuvat omilla radoillaan. Nyanssien jakaminen on toki vaikeaa, varsinkin jos kulttuurinen etäisyys on suuri.
Olen samaa mieltä Bergenheimin kanssa siitä, ettei toisen kokemusta pitäisi lähteä kiistämään tunnepohjalta – kenenkään kokemusta. Kunnes todellisesta kontekstista tiedetään, pyrkisin olemaan valmis antamaan benefit of doubtin kenelle tahansa, vaikka kahden tai useamman tahon väittämät olisivat ristiriidassa. Sympatiani ovat toki heikoimman puolella.
Näillä varauksilla pidin Bergenheimin kirjoituksesta ja sen viestistä. Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta. Pidetään silmät auki syrjinnälle! Rehellisyys itseä ja muita kohtaan on hyvä asia, kuten myös oikeanlainen nöyryys. Tasa-arvoa ja rasisminvastaista viikkoa kaikille!
Itsekritiikki ei ole koskaan ollut feminismin vahvoja puolia. Tässäkin kirjoituksessa kirjoittaja epäonnistuu mainitsemaan edes yhtä lukuisista etuoikeuksista, joista hän nauttii sukupuolensa ansiosta. Ironisesti kenties juuri se alleviivaa kirjoituksen sanomaa niin osuvasti.
Kirjoittajan määrittelemä valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies on tilastollisesti suuremmassa vaarassa syrjäytyä tai alkoholisoitua kuin vastaavasssa asemassa oleva nainen. Naisen eliniänodote on myös pidempi. Miksi näin on, jos näistä kahdesta juuri mies on etuoikeutettu?
Nainen nauttii mieheen verrattuna lukuisista arkipäivän etuoikeuksista: parinmuodostuksessa miehen odotetaan olevan aloitteellinen, ravintoloissa miehen odotetaan tarjoavan naiselle, jopa sellaisen perustarpeen kuin seksin saaminen on naiselle huomattavasti helpompaa kuin miehelle. Ravintolasta naisen ei tarvitse lähteä yksin pois, ellei niin itse päätä. Parinmuodostuksessa valta on vahvasti naisella. Miehen tulee avata naiselle ovi, auttaa takki päälle ja kantaa raskaimmat kantamukset. Mikäli autosta puhkeaa rengas, miehen odotetaan kaivavan tunkin ja vararenkaan takakontista naisen katsellessa avuttomana vierestä. Mikäli mies on aloitteellinen ja onnistuu naisen parisuhteeseen saamaan, kotityöt on jaettu miesten töihin ja yhteisiin töihin. Naiselle on tärkeää, että yhteiset työt jaetaan mahdollisimman tasapuolisesti, niiden lisäksi miehen toki tulee hoitaan miehiset työt.
Naisen etuoikeudet eivät toki rajoitu pelkästään kulttuurisesti muodostuneisiin normeihin. Myös lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme suosii naisia: miehelle on sukupuolensa perusteella langetettu asevelvollisuus, jota naisella ei ole. Mikäli nainen ja mies riitaantuvat lasten huoltajuudesta, nainen voi turvallisin mielin luottaa oikeuslaitoksen kallistuvan hänen puolelleen, onhan nainen sukupuolensa takia oletettavasti parempi vanhempi.
Ihan mielenkiinnosta, mitkä ovat kommentoijien mielestä sellaisia naisen etuoikeuksia, jotka eivät perustu oletukseen tietynlaisesta miehuudesta tai maskuliinisista piirteistä (ja vastaavasti oletukseen siitä, että nainen on tietynlainen)? Ilmeisimpinä esimerkkeinä mies = vahva, perheen elättäjä, kodin ja kotimaan puolustaja, rationaalinen (so. ei emotionaalinen); vastaavasti nainen = heikko, hoivaaja, emotionaalinen. Kaikki Älähtävän koiran mainitsemat etuoikeudet perustuvat juuri tähän luokitteluun. Kriittinen nainen ei maininnut mitään esimerkkejä, joten hänen tarkoittamistaan etuoikeuksista on paha mennä sanomaan mitään.
Kriittinen nainen jätti myös sopivasti puolet sanasta pois. Kirjoitin “kulttuuris-rodullistettu” aivan tarkoituksella, koska ne kuuluvat tässä yhteydessä yhteen. On päivänselvää, että missä tahansa kulttuurissa kohdistuu myös ns. omiin jäseniin oletuksia. Se, että minun kuitenkin oletetaan kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin, helpottaa minun elämääni huomattavasti. Kukaan ei oleta minun olevan “muu” tai “ne”, kuulun ryhmään “me” – kukaan ei oleta minusta mitään toiseuttavaa oletusta ihonvärin tai habituksen perusteella.
Huomattakoon myös, että etuoikeus ei ole takuu siitä, että elämässä menee kaikki hyvin. Voi olla lähtökohtaisesti yhteiskunnallisella tasolla etuoikeutettu, mutta siitä huolimatta menee henkilökohtaisella tasolla huonosti. Etuoikeus ei myöskään ole tae siitä, etteikö voisi jossain tilanteessa olla altavastaajana. Etuoikeudet tekevät tietyille ihmisryhmille lähtökohtaisesti elämästä helpompaa, mutta pidemmän päälle vahvasti normittavat rakenteet ovat vahingollisia kaikille.
Sophy Bergenheim voitko selittää vastauksesi ensimmäistä kappalettta? En oikein ymmärrä mitä haet sillä takaa.
Koska et vastannut edelliseen kommentiini niin kysyn uudestaan.
Mität tarkoitat tällä: “Ihan mielenkiinnosta, mitkä ovat kommentoijien mielestä sellaisia naisen etuoikeuksia, jotka eivät perustu oletukseen tietynlaisesta miehuudesta tai maskuliinisista piirteistä (ja vastaavasti oletukseen siitä, että nainen on tietynlainen)? Ilmeisimpinä esimerkkeinä mies = vahva, perheen elättäjä, kodin ja kotimaan puolustaja, rationaalinen (so. ei emotionaalinen); vastaavasti nainen = heikko, hoivaaja, emotionaalinen. Kaikki Älähtävän koiran mainitsemat etuoikeudet perustuvat juuri tähän luokitteluun. Kriittinen nainen ei maininnut mitään esimerkkejä, joten hänen tarkoittamistaan etuoikeuksista on paha mennä sanomaan mitään.”?
Tarkennatko, mikä siinä tarkalleen ottaen on epäselvää? Ja edelleen kuulisin mielelläni niitä pyytämiäni esimerkkejä.
Miksi sää pyydät niitä esimerkkejä?
Miten ne sun pyytämät esimerkit liittyy siihen kritiikkiin, jota sää sait tästä kirjoituksesta?
Kyllähän minullakin on oikeus kysyä ja pyytää kommentoijilta esimerkkejä tai tarkennuksia. Erikoinen kysymys.
Tässä tapauksessa pyydän esimerkkejä siksi, että en itse sellaisia keksi. Nähdäkseni kyse on saman ilmiön eri ilmentymistä. Ja kuten tekstissäni ja edellisessä kommentissani sekä monessa muussakin tekstissäni olen kirjoittanut, etuoikeutettu tai ei-etuoikeutettu voi olla monella tavalla. Myöskään oman viiteryhmän yleisesti etuoikeutettu asema ei ole tae siitä, että kaikkilla viiteryhmän yksilöillä menee hyvin tai että ei esiintyisi järjestelmällistä epätasa-arvoa tai syrjintää jossain asiassa.
Sinun kysymykseesi en voi vastata, koska et suostu tarkentamaan kysymystäsi pyynnöstä huolimatta, enkä jaksa arvailla anonyymin nimimerkin taakse piiloutuvan henkilön aivoituksia. Ylipäätään motivaationi keskustella nimimerkkien kanssa on sangen matala, jos toinen kirjoittaja ei vaivaudu muotoilemaan asiallisia argumentteja ja/tai ensisijaisena tarkoituksena vaikuttaa olevan konfrontaatio. Minulla ei (onneksi) ole velvollisuutta vastata jokaiseen kommenttiin – asiallisiin kommentteihin pyrin kyllä vastaamaan, vaikka ne olisivat kriittisiäkin. Parhaimmillaan kriittiset ja hyvin muotoillut kommentit lisäksi osoittavat minulle vakuuttavasti, missä oma ajatteluni menee pieleen tai missä on laajentamisen tai tarkentamisen varaa.
Juuh elikkä jooh mää just tajusin, että mää ymmärsin ton sun vastauksen iha väärin. Mää luulin, että se että sää kysyit niitä esimerkkejä olisi ollut jonkunlainen vastaus saamaasi kritiikkiin, vaikka ilmeisesti näin ei ollut. Kysyin miten ne esimerkit liittyy siihen kritiikkiin, koska luulin että niiden olisi ollut tarkoitus liittyä siihen. Ajattelin että mitä väliä sillä on, että jos joku pystyy antamaan haluamasi esimerkin (tai jos kukaan ei pysty) siltä kannalta onko naisilla ylipäätään joissain asiossa etuoikeuksia miehiin nähden. En siis tarkoittanut ettet saisi kysyä esimerkejä tai tarkennuksia. En kyllä itsekkään osaa antaa mitään esimerkkiä asiasta.
“Sinun kysymykseesi en voi vastata, koska et suostu tarkentamaan kysymystäsi pyynnöstä huolimatta, enkä jaksa arvailla anonyymin nimimerkin taakse piiloutuvan henkilön aivoituksia.”
Ne mun kaksi ensimmäistä kysymystä kysyin siksi että ajattelin että olisit voinut esittää asian jollain toisella tavalla, jonka olisin saattanut ymmärtää. Kaksi viimeistä kysymystä olivat tarkoitettu tarkennuksiksi, mutta ne olivat ilmeisesti aika huonoja varsinkin kun taisin tajuta koko jutun aivan väärin.
Kirjoitan mielummin nimimerkillä, koska en halua nolota itseäni kysymällä tyhmiä kysymyksiä.
“Ylipäätään motivaationi keskustella nimimerkkien kanssa on sangen matala, jos toinen kirjoittaja ei vaivaudu muotoilemaan asiallisia argumentteja ja/tai ensisijaisena tarkoituksena vaikuttaa olevan konfrontaatio.”
Ei minulla sinänsä edes ollut mitään argumentteja asiassa vaan yritin kysyä lisää selvennystä vastaukseesi, kun en sitä tajunnut, joka taas johtuu siitä, että tajusin koko vastauksesi aivan väärin. Ehkä siksi vaikutti siltä, että yrittäisin saada aikaan konfrontaatiota vaikka tosiasissa yritin saada vain lisää selkeyttä.
Olet kyllä oikeassa, että mun olisi pitänyt ihan aluksi jaksaa selittää tarkemmin mitä mää en ymmärtänyt.
Pitää vielä pyytää anteeksi sitä, että mun kysymykset oli epäasiallisia ja töykeitä. Vilpitön tarkoitukseni oli kysyä ne neutraalisti, mutta ilmeisesti epäonnistuin siinä.
Moi taas (ja terveisiä lomalta)! Kiitos kommentistasi, se selvensi minulle paljon – ja anteeksi aiemmasta kärkkäähköstä vastauksesta, tulkitsin siis aiemmat viestisi ihan väärin.
Ymmärsit kyllä ihan oikein, että esimerkkien kysyminen oli (osittain) vastaus kritiikkiin, koska mielestäni sellaisia esimerkkejä ei ole. Sukupuoliin liittyvät etuoikeudet pohjautuvat samaan sukupuolistereotypiaan ja -normiin, joten naisten etuoikeutettu tai vahvempi asema joissakin tilanteissa ei ole osoitus siitä, että miesten etuoikeuksia ei ole olemassa – kyse on vain saman asian (sukupuolistereotypioiden ilmenemisen) eri puolista.
Selvennän tätä vielä vähän. Historiallisesti miehiä on länsimaisessa kulttuurissa arvostettu naisia enemmän, ja naiset ovat olleet vaihtelevilla tavoilla miehille alisteisia ja heitä vähempiarvoisia. Esimerkkejä tästä riittää vaikka kuinka: miehet ovat hallinneet kaikkia ratkaisevia valta-asemia (valtion, yritysten, akateemisen maailman jne.), ja naisten on ollut jopa erikseen kiellettyä osallistua näihin toimintoihin; vaimot ovat olleet miestensä omaisuutta, tai vähintäänkin miesten on tullut toimia vaimojensa elättäjinä ja huoltajina; ja niin edelleen.
Tähän liittyy hyvin vahva ja dikotominen (kahtia jakautunut) käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä, jossa maskuliinisuus ja feminiinisyys ja niihin liitetyt piirteet nähdään toistensa vastakohtina. Esimerkiksi: rationaalisuus (m) – emotionaalisuus (f); vahva (m) – heikko (f); aggressiivisuus (m) – lempeys (f) jne. Vastaavasti esim. naisten eri olemuksiin liitetään feminiinisiä piirteitä, kuten äidillisyys = lempeys. Tältä pohjalta miesten ja naisten erilaiset asemat yhteiskunnassa nähtiin perusteltuina: koska naiset ovat perusolemukseltaan emotionaalisia, lempeitä ja hoivaavia, heidän ei ole soveliasta toimia kylmää rationaalisuutta ja tarvittaessa aggressiivistakin otetta vaativissa tehtävissä, kuten yrityksen johdossa tai politiikassa. Naisten luonnollinen paikka oli kotona, huolehtimassa lapsista ja kodista. Miehet sen sijaan ovat ensiksi mainittuihin tehtäviin luonnostaan soveltuvia. Sen lisäksi miesten tehtävä vahvempana sukupuolena on kantaa vastuu paitsi valtiosta, yhteiskunnasta ja liiketoiminnasta, myös perheestään: miesten tuli tarjota perheelleen elanto ja tehdä perhettä koskevia tärkeitä päätöksiä, eli toimia perheen päänä (tämä sanontahan on edelleen käytössä ja viittaa yleensä mieheen). Nämä eivät siis ole mitään itse keksimiäni näkemyksiä, vaan tällainen kuva välittyy hyvin selvästi esimerkiksi naisten äänioikeutta vastaan järjestetyissä kampanjoissa, naisten ansiotyötä koskevissa keskusteluissa, käytösoppaissa jne. Suomessakin naisten oletettu paikka kotona ja miehen elatusvastuu näkyi eri tavoin: ansiotyössä oleva naimaton nainen joutui monilla aloilla ja työpaikoilla jättämään työnsä mennessään naimisiin vielä 1950-luvulla; naisten ja miesten palkkaeroja perusteltiin sillä, että perheen elatusvastuu on miehellä, joten miehellä on siten suuremmat menot.
Nyky-Suomessa ei enää onneksi ole noin rankkaa vastakkainasettelua, mutta se ei vielä tarkoita, että sukupuolistereotypiat eivät näkyisi millään tavalla. Miehiä/maskuliinisia piirteitä arvostetaan edelleen enemmän, vaikka se ei enää ole niin selvälinjaista ja julkilausuttua olekaan: miehiä pidetään edelleen helposti uskottavampana kuin naisia (etenkin pienikokoisella, viehättävällä ja nuoren näköisellä naisella voi olla suuria vaikeuksia saavuttaa auktoriteettia, vaikka hänen kompetenssinsa riittäisi mainiosti); ennen muuta feminiinisyyteen liitettyjä piirteitä käytetään haukkumasanana tai negatiivisessa merkityksessä (neiti, bitch, ämmäily, hiekkapillu…), jne. Maskuliinisuuden arvostuksesta on hyötyä etenkin työelämässä, ja politiikassa, yritysmaailmassa jne. suurin osa johtajista onkin miehiä. Lisäksi esimerkiksi Suomessa työmarkkinat ovat hyvin voimakkaasti jakautuneet miesten ja naisten aloihin – miesten alaa ovat ”rationaaliset” toimialat, kuten IT-ala, erilaiset insinööriammatit/alat jne., ja sosiaali- ja terveysala on ”hoiva-alana” ennen muuta naisvaltainen (pl. lääkärit ja johtajat, eli hierarkian yläpää, jossa on myös paljon miehiä). Muitakin esimerkkejä on: maanpuolustus kuuluu vahvalle ja tarvittaessa aggressiiviselle taholle, eli miehille. Hoiva-alan lisäksi koti ja lapset nähdään edelleen ensisijaisesti naisten tonttina: naiset käyttävät 90 % vanhempainvapaista, vaikka ne ovat vapaasti jaettavissa. Vastaavasti huoltajuuskiistoissa naiset ovat helposti vahvemmilla.
Nämä kaikki siis palautuvat pohjimmiltaan vanhoihin näkemyksiin maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä. Koska miehillä on historiallisesti ollut yhteiskunnassa, työelämässä jne. vahvempi ja arvostetumpi asema kuin naisilla, sen rippeet heijastuvat tänä päivänä niin, että miehillä on näissä konteksteissa usein etuoikeutettu asema. Sen kääntöpuolena miehet ovat altavastaajina tilanteissa, joissa naissukupuoli/feminiinisyys on valttia. (Tähän lasken myös asevelvollisuuden, joka on ilmeinen miehiin kohdistuva tasa-arvo-ongelma.)
Nämä stereotypiat ovat kuitenkin tyystin mielivaltaisia. Loppujen lopuksihan on kyse yleisinhimillisistä piirteistä, ei essentialistisista sukupuolipiirteistä. Siksi nämä stereotypiat ja niihin pohjautuvat yhteiskunnalliset rakenteet ovat kaikille haitallisia: hyvin harva on puhtaasti ”feminiininen” tai ”maskuliininen”, joten sukupuolistereotypiat ja niihin pohjautuvat (alitajuiset tai hyvin ilmeiset) oletukset rajoittavat yksilöiden toimintaa, itseilmaisua ja itsehyväksyntää monilla eri tavoilla.
Toivottavasti tämä selvensi! Jos ei, kysy ja yritän avata tätä lisää.
Pieni täky huoltajuuskiistoista: ainakin jenkkitutkimusten mukaan naisten etuoikeus huoltajuusasioissa on harhaluulo, joka perustuu lähinnä siihen, että naiset useammin hakevat aktiivisesti huoltajuutta. Tapauksissa, joissa mies haki aktiivisesti huoltajuutta huomattiin vinouma miestä suosivaksi.
Vain naiset kykenevät synnyttämään ja tämä johtaa eri rooleihin sukupuolten välillä. Synnyttäjiä on suojeltava. Tämän takia tasa-arvo ei koskaan tule toteutumaan täysin nykyfeminismin tavoitteiden mukaisesti, koska se ei halua ottaa huomioon tämän biologisen eron tuomaa ikuista ristiriitaa.
Ja toisaalta tämä on nykyfeminismin loputon käyttövoima; koska biologia estää täydellisen tasa-arvon toteutumisen, voidaan ikuisesti pyrkiä muokkaamaan kulttuuria ja pitämään feministiagendaa yllä.
“Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen(vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen.”
“Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta.”
Yhteiskunnassamme on kyllä kapea ihanne siitä, millaista “hyväksytty” elämä on. Mutta on huomioitava myös, että kun puhutaan etuoikeuksista, on selvää että jonkin alueen enemmistöön kuuluminen aina tarjoaa tietynlaisia etuoikeuksia. Enemmistö aina määrittää yhteiskunnan normit ja sen mitä pidetään “normaalina”. Lisäksi useimmat ihmiset ovat aina jollain asteikolla etuoikeutettuja riippuen siitä mihin haluaa verrata.
Ja emme me Euroopassa toki elä missään tasa-arvon utopiassa ja meidän on tehtävä töitä tasa-arvon eteen, mutta eurooppalaisia yhteiskuntia, kuten Suomea, Ruotsia, Saksaa ym. ei voi vakavasti pitää epäreiluina, rasistisina ja seksistisinä yhteiskuntina, kun on olemassa vieläkin vaikka kuinka paljon maita, joissa ihmisten oikeudet ja asema yhteiskunnassa määrittyvät tiukasti etnisyyden mukaan (yhtenä esimerkkinä Qatar) tai maita, joissa naiset eivät saa ajaa autoa tai käydä töissä ilman miehen suostumusta. Myöskään esim. rasismia ei edes pidetä pahana tai epänormaalina asiana läntisen maailman ulkopuolella. Täällä sentään nykyaikana halutaan turvata vähemmistöjenkin oikeudet, vaikka tehtävää vielä onkin. Toki länsimaillakin on omat ongelmansa, mutta ongelmien suurentelu ei edistä asiaa yhtään.
“Etuoikeuksista” puhuminen käy järkeen Yhdysvaltojen historiallisessa kontektissa, jossa kansa on aina karkeasti jaettu ihonvärin vuoksi “valkoisiin”, “mustiin” ja “aasialaisiin”. Mutta me asumme Suomessa, eikä meidän Suomen feministien pitäisi ottaa mallia rotujaotelluista yhteiskunnista, kuten USA:sta, ja käyttää retoriikassamme lokeroivia termejä (white privilige, white fragility yms.) jotka pohjautuvat rajoittuneisiin käsityksiin eri ihmisryhmistä. Ei ole hyvä, jos ihmisiä erotellaan ja heidät nähdään vain oman ryhmänsä edustajia ja heistä tehdään karkeita yleistyksiä. Se estää aidon tasa-arvoisen kanssakäymisen, kun ihmiset nähdään ensisijaisesti vain oman ryhmänsä edustajina. Pahimmillaan se on ylistämällä alistamista, kun katsotaan muita alaspäin ja pidetään omaa asemaa ja elämää parempana.