Suomen historiakuva: eduskunta- ja äänioikeusuudistus

Ah, historiakuvat ja kansalliset myytit.

Historioitsijana minua aina ärsyttää historiallisen kontekstin laiminlyöminen ja sen seurauksena historiallisten tapahtumien kauhistelu tai kaunistelu – eli enemmän tai vähemmän anakronistiset tulkinnat ja representaatiot.

Nyt pinnalla on eduskunta- ja äänioikeusuudistuksen 110-vuotisjuhlavuosi. Tässä keskustelussa nousee säännöllisesti esille muutamia teemoja, jotka mielestäni kaipaavat taustoittamista.

– Äänioikeuden kattavuus. Äänioikeuteen ja ylipäätään kansalaisoikeuksiin sisältyi erilaisia rajoitteita, kyseessä ei siis ollut samanlainen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kuin Suomessa on tänä päivänä. Tällaisia rajoitteita olivat esimerkiksi holhouksenalaisuus (minkä myötä mm. mielisairaat ja kehitysvammaiset eivät olleet äänioikeutettuja), vakituinen vaivaisavun saaminen, omaisuuden luovuttaminen velkojille eli konkurssi sekä kansalaisluottamuksen menetys rikostuomion seurauksena. 2010-luvun ihmiselle tällaiset rajoitukset toki tuntuvat karkeilta ja suorastaan epäinhimillisiltä – ja hyvä niin. Nämä eivät kuitenkaan 1900-luvun alussa olleet millään muotoa poikkeuksia, vaan esimerkiksi muissa Pohjoismaissa oli vallalla monia sellaisia kansalaisoikeuksien rajoituksia, jotka tänä päivänä katsottaisiin ihmisoikeusloukkauksiksi. (Itse asiassa koko kansalaisoikeuden käsitteen käyttäminen tässä asiayhteydessä on hieman anakronistista.) Historiallisessa kontekstissa Suomen äänioikeusuudistus oli siis rajoituksineenkin kaikesta huolimatta aikaansa edellä.

– Eduskuntauudistuksen tasa-arvoisuus. Niin edistyksellinen kuin eduskunta- ja äänioikeusuudistus olikin, sitä ei otettu vastaan avosylin yhteisessä rintamassa. Säätyjärjestelmästä luovuttiin, mutta luokkayhteiskunta oli vahva. Porvarilliset piirit olivat erittäin huolissaan siitä, miten käy, kun sivistymätön rahvas päästetään vallankahvaan. Naisten äänioikeuteen liittyi samaten erilaisia pelkoja ja epäilyksiä. Ylempien yhteiskuntaluokkien miesten närkästys ei rajoittunut vain rahvaanpelkoon, vaan myös naisten äänioikeuteen (myös oman luokan naisten). Porvari- ja sivistyneistönaiset puolestaan suhtautuivat pelonsekaisella epäilyksellä alempien yhteiskuntaluokkien naisten sivistykselliseen ja poliittiseen ymmärrykseen – 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasialiike oli ylipäätään pitkälti sivistyksellis-porvarillinen liike. Vuosien 1905–06 tilanteessa suomalaisuuskysymys ja venäläistämisen vastustus nousivat kuitenkin sisäpoliittisia ennakkoluuloja ja pelkoja tärkeämmäksi asiaksi.

– Parlamentarismin unohtaminen. Suomesta ei tullut kertaheitolla demokraattista maata eduskuntauudistuksen myötä. Senaatin eli hallituksen ei täytynyt nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta, vaan senaatti oli vastuussa ainoastaan Suomen suuriruhtinaalle eli Venäjän keisarille. Suomessa ei toisin sanoen ollut parlamentarismia. Sitä saatiin odottaa vielä reilun vuosikymmenen: käytännössä parlamentarismi alkoi toteutua jo itsenäistymisen jälkeen, mutta virallisesti Suomessa vahvistettiin parlamentarismi vasta vuoden 1919 hallitusmuodon myötä.

– ”Suomalainen ihme”. Mitään ihmeitä ei ole olemassakaan, ei edes talvisodassa. Yksinkertaistettu versio vuosien 1904–06 tapahtumista: Venäjä oli hävinnyt sodassa Japanille (1904–05), itsevaltias hallintotapa ei toiminutkaan kauhean hyvin, kansaa jurppi ja se ryhtyi massiivisiin lakkoihin, homma oli leviämässä käsiin sekä Venäjällä että muualla keisarikunnassa, ja keisari alkoi sanalla sanoen olla lirissä. Nikolai II ei todennut ”ooh, onpa sisukas ja vahva tuo Suomen kansa, nythän minä sen näen – annanpa siis heille taas vapauksia ja autonomiaa”, vaan ennemminkin ”olkoot, en ehdi nyt keskittyä tähän, minulla on tärkeämpääkin murehdittavaa”.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista Suomen historiassa, sitä ei yksikään historioitsija kiistäne. Historialliselle kehitykselle ei kuitenkaan pidä antaa ylimääräisiä merkityksiä suuntaan tai toiseen nykypäivän näkökulmasta, vaan historiaa pitäisi pyrkiä analyyttisesti ja kriittisesti ymmärtämään oikeassa (=aikalaisessa) poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tehtävässä olisi tärkeää kehittää peruskoulun ja lukion historianopetuksen laatua, eikä ainakaan vähentää ja heikentää sitä. Just sayin’.