Hyvinvointivaltion politiikasta, tiedosta ja ideologiasta

Tämä blogipostaus on kevyesti muokattu versio loppusanoista väitöskirjassani ”Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla”. Teksti sisältää muutamia viittauksia väitöstutkimukseni johtopäätöksiin; tutkimuksen tiivistelmä (ja pian myös itse työ) on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Vierastan yleisesti ottaen historiantutkimuksen perustelemista sen merkityksellä nykypäivälle. Sillä on merkitystä, totta kai – menneisyys ja sen selittäminen ja analysointi syventävät osaltaan myös ymmärrystä nykyisyydestä. Historiantutkimuksen ensisijaisen tehtävän ja arvon määräytyminen nykyisyyden näkökulman perusteella sisältää kuitenkin myös historiatieteellisiä riskejä. Tämänkaltainen lähestymiskulma pahimmillaan välineellistää historiaa ja sen analysointia presentistiseksi työkaluksi, joka ennen muuta palvelee nykyisyyden tarpeita. Suoraviivaisten selitysmallien lisäksi se kannustaa essentialistiseen transhistoriallisuuteen, jossa samankaltaisia historiallisia ilmiöitä tunnistetaan ja liitetään osaksi ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyden totaalista historiakertomusta. Nämä ovat ongelmallisia tulkintakulmia ja tavoitteita, joita en itse halua historioitsija-yhteiskuntatieteilijänä edustaa tai edistää.

Tällä kriittisellä pohjustuksella haluan kuitenkin reflektoida joitakin väitöstutkimuksessani esille nousseita teemoja ja johtopäätöksiä myös nyky-Suomen kontekstissa. En osoittaakseni kaikenkattavia jatkumoita tai presentistisesti todistellakseni historiallisen tutkimukseni relevanssia, vaan pohtiakseni foucault’laisittain nykyisen historiaa. Nykyisen historia pyrkii kyseenalaistamaan nykyisiä luonnollisilta tuntuvia selviöitä ja vakiintuneita käsityksiä; sen myötä tavoitteena on myös tuoda esille ja tutkia menneen monimuotoisuutta ja kontingenssia. Tai, kuten Pauli Kettunen (2008, 48) on muotoillut, nykyisen historia pyrkii tarttumaan ”oman maailmamme itsestäänselvyyksiin, sellaisiin joihin voi tarttua, koska niihin on tullut jonkinlainen särö, johon tarttua.”

Kenen yhteiskunta?

Aloitan pohdinnan alleviivaamalla, miten tärkeää on reflektoida yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen agendan määrittelemisen vaikutuksia ja seurauksia. Kun politiikassa kehystetään ongelmia, ratkaisuja ja tavoitteita, samanaikaisesti määritellään ja vahvistetaan myös normeja ja ihanteita. Niiden kautta määritellään myös juridisen ja sosiaalisen kansalaisuuden ja yhteiskunnan jäsenyyden kriteerejä – jyrkimmillään jopa ihmisyyttä ja olemassaolon oikeutta.

Vaikka nyky-yhteiskunnan sosiaaliset normit ovat merkittävästi väljemmät kuin viime vuosisadan puolivälissä, varsinkin heikoimmassa asemassa oleviin yksilöihin ja ryhmiin sovelletaan normaaliuden kriteeristöä, jossa on paljon tuttuja elementtejä 1930–60-lukulaisesta keskiluokkaisuuden normista. Keskeisenä ihanteena on sosiaalinen ja taloudellinen omatoimisuus, itsenäisyys ja itseohjautuvuus eli riippumattomuus yhteiskunnan (etenkin valtion) sosiaalisesta ja taloudellisesta tuesta. Normaaliuteen kuuluvat myös terveet elämäntavat ja nautintoaineiden minimaalinen käyttö. Heteroseksuaalinen parisuhde ja ydinperhe sukupuolitettuine vanhemmuuden rooleineen ovat yhä perusoletus. Yleinen oletuskieli on suomi, minkä lisäksi myös muut kielellis-etniset tekijät määrittävät yhä korostuneemmin normaalia suomalaisuutta (ja vastaavasti ei-normaalia ei-suomalaisuutta) sekä yleisessä diskurssissa eli keskustelukulttuurissa että julkishallinnossa. Paradoksaalista kyllä, näitä normaaliuden kriteerejä sovelletaan merkittävästi löysemmin keskiluokkaan itseensä. Juristin tai HR-päällikön epäterveellinen ruokavalio tai alkoholismi eivät herätä yleisessä keskustelussa lainkaan niin paljon huolta ja pahennusta kuin työttömän yksinhuoltajaäidin. Suomea huonosti puhuva ei-valkoinen maahanmuuttaja hyväksytään suomalaiseen yhteiskuntaan huomattavasti helpommin, jos hän on menestyvän yrityksen johtaja eikä turvapaikanhakija – valkoista yritysjohtajaa ei mielletä maahanmuuttajaksi ensinkään.

Suomen nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ‑politiikkaa tulkitessa onkin mielekästä esittää sama kysymys kuin 1930–60-luvun yhteiskuntapolitiikkaa analysoidessa: kuka on sen kohteena ja mikä on sen tavoitteena? Vastauksen ytimessä ovat yhä kontrolli ja auttaminen. Kuten aiemminkaan, ne eivät ole toisiaan poissulkevia piirteitä tai tavoitteita, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikka ja ‑huolto ovat sekä kontrolloivia että apua tarjoavia instituutioita ja apparaatteja. Kontrolli ja auttaminen ovat kuitenkin myös ristiriitaisia ja kilpailevia piirteitä ja tavoitteita. Ne eivät asetu itsestään jonkinlaiseen luonnolliseen tasapainoon ja harmoniaan, vaan hyvinvointipolitiikassa ja ‑huollossa on kyse kontrollin ja avun tärkeysjärjestyksen määrittelemisestä ja yhteensovittamisesta. Kyse on toisin sanoen ideologisesta linjavedosta.

Politiikan ideologisuus ja normatiivisuus

Mikäli jokin poliittinen puolue nykypäivänä haluaisi vahingoittaa julkista imagoaan, varsin varma keino olisi julistautua julki-ideologiseksi. Puolueet ja puolueiden edustajat kautta koko poliittisen kartan – pienpuolueista valtapuolueisiin, oikeistosta vasemmistoon – yrittävät erilaisissa konteksteissa profiloitua ”järjen äänenä” ja maltillisina pragmaatikkoina. Vastustettavaa toimintaa vastaavasti leimataan ideologiseksi, intohimoiseksi ja irrationaaliseksi (ääri)ajatteluksi ja identiteettipolitiikaksi. Yksi viimeisimmistä avauksista ideologiattomuutta ja pragmaattisuutta korostavassa diskurssissa on joulukuussa 2019 perustettu Avoin puolue, jonka puheenjohtajana toimii piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Petrus Pennanen. Avoin puolue irtisanoutuu perinteisestä poliittisesta kartasta torjumalla niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin profiilin. Sen sijaan se omien sanojensa mukaan kehittää yhteiskuntaa ”järjen pohjalta rakentavilla ehdotuksilla”. Kesällä 2019 käydyssä Twitter-keskustelussa puolueen tulevaksi nimeksi jopa ehdotettiin ”Järjen ääntä”. Mutta korostan vielä, ettei Avoin puolue suinkaan ole ainoa tätä retoriikkaa käyttävä. ”Järkevän” ja ”tolkullisen” politiikan peräänkuuluttaminen on uusvanha musta, ja sen määritelmä mukautuu kulloisenkin peräänkuuluttajan agendan mukaiseksi.

Poliittisten tavoitteiden ja poliittisen toiminnan kehystäminen rationaalisena ja pragmaattisena ei ole uusi ilmiö, kuten väitöstutkimuksessanikin käy ilmi – tutkimani 1930–60-lukulaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt henkilötoimijoineen ovat soveltaneet samoja retorisia strategioita. Yhtä lailla siis käy ilmi, että kyse on nimenomaan retoriikasta. Politiikka ei koskaan ole lähtökohtaisesti rationaalista, vaan ideologista ja normatiivista: se perustuu tiettyihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskunnallisia ilmiöitä määritellään hyväksi ja huonoksi, tärkeäksi ja vähäpätöiseksi, toivottavaksi ja ei-toivotuksi. Vaikka poliittisia tavoitteita ja toimenpiteitä perusteltaisiinkin uskottavasti ja loogisesti tieteellisesti korkeatasoisella ja relevantilla tutkimustiedolla, tavoitteet ja keinot perustuvat pohjimmiltaan aina yhteiskunnallisten ilmiöiden arvottamiseen ja sen mukaiseen tärkeysjärjestykseen.

Poliittisen toiminnan premissien kuvaaminen järkiperäisinä, pragmaattisina ja objektiivisina on oppikirjaesimerkki epäpolitisoinnista. Lähtökohdat ja toiminta irrotetaan mielipiteestä, joka on aina subjektiivinen ja näin ollen kyseenalaistettavissa. Sen sijaan niitä oikeutetaan neutraalilla ja objektiivisella tiedolla, joka automaattisesti ja omatoimisesti synnyttää tavoitteet ja keinot. Tieto tai järki esitetään toisin sanoen autonomisena entiteettinä, johon toimijat mielipiteineen eivät vaikuta. Tämä riippumattomuus luo ideologisen suojan poliittista kritiikkiä ja vastuuta vastaan: koska kyse ei ole toimijoiden mielipiteistä vaan heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella olevasta tiedosta, tästä loogisesti seuraa, ettei toimijoiden tietopohjaista toimintaakaan voi hyväksyttävillä perusteilla kritisoida. Poliittinen toimijuus ulkoistetaan siis tiedolle tai järjelle itselleen, ja sen määritelmällinen vastaansanomattomuus kaventaa poliittista keskustelua ja toimintatilaa.

Epäpolitisoinnin strategiaan kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen esittäminen ainoina (järkevinä ja oikeina) vaihtoehtoina, joilla voidaan vaikuttaa muuten vääjäämättömään ei-toivottuun kehitykseen. Kilpailevat näkemykset eivät näyttäydy vain tehottomina ja turhina, vaan myös oikeaa ratkaisua estävinä ja näin ollen aktiivisesti haitallisina. Näennäinen vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan irrota politiikkaa sen lähtökohtaisesta ideologisuudesta. Politiikassa tehdään pohjimmiltaan aina valintoja. Silloinkin, kun ei tehdä mitään tai reaalipolitiikka nostaa yhden vaihtoehdon käytännössä ylivoimaisesti toteuttamiskelpoisimmaksi, kyse on valinnasta ja sen toimeenpanemisesta.

Poliittisilla toimijoilla on toisin sanoen toimijuutta ja vaikutusvaltaa, vaikka sitä epäpolitisoinnilla häivytettäisiinkin. Tästä huolimatta poliittiset päätökset ja toimenpiteet eivät koskaan vastaa minkään osapuolen tavoitteita ja suunnitelmia. Valtasuhteet, neuvottelut ja kompromissit sekä varsinaiseen aiheeseen suoraan liittymättömät sattumanvaraiset tekijät muovaavat lopputuloksen, johon kukaan ei ole täysin tyytyväinen eikä kukaan olisi osannut ennustaa täysin.

Tiedon kulttuurinen luonne ja rooli

Myös odottamattomasti ja epätyydyttävästi toteutuneet reformit muodostuvat historialliseksi faktaksi. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pienempään rooliin jää lopputulokseen johtanut kehitys toimijoineen, kamppailuineen ja vaihtoehtoineen. Toteutuneesta uudistuksesta muodostuu yleisissä historiakertomuksissa luonteva päätepiste tai välietappi ennen seuraavaa uudistusta.

Kaikissa kulttuureissa on omia luonnollisiksi miellettyjä ja itsestään selvänä pidettyjä oletuksia, normeja, tietoja ja totuuksia. Laadullisen ja konstruktivistisen analyysin tärkeä tehtävä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tehdä näkyväksi näitä ”luonnollisuuksia” ja niiden rakentumista. Ne voivat olla esimerkiksi jokapäiväisiä sosiaalisia käytäntöjä, perustavanlaatuisia arvo-oletuksia, yleisesti hyväksyttyä tietoa tai yhteiskunnallisia rakenteita. Hyvinvointivaltiokin on tällainen luonnollistettu normi. Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa diskurssissa ei kiistellä siitä, pitäisikö hyvinvointivaltion olla olemassa vai ei – se on itsestään selvä lähtökohta, ja poliittista kamppailua käydään ainoastaan sen rajoista. 1930-luvun poliittista diskurssia sen sijaan olisi mieletöntä analysoida kamppailuna hyvinvointivaltion reunaehdoista, sillä aikalaistoimijoilla ei ollut käsitystä hyvinvointivaltion konseptista ensinkään.

Vaikka konstruktivistinen analyysi kyseenalaistaakin kulttuuristen totuuksien luonnollisuuden, se ei ole normatiivinen vaan deskriptiivinen työkalu. Sen avulla voi kuvailla, millä tavalla sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja kehittyvät, mutta konstruktivistiset menetelmät eivät sovellu esimerkiksi tutkittavien toimijoiden tuottaman tiedon oikeellisuuden vahvistamiseen tai toteutetun politiikan onnistumisen arviointiin. Konstruktivistinen analyysi ei sisällä lähtökohtaisia määritelmiä tai kriteerejä oikealle tai hyvälle, eikä se näin ollen voi ottaa kantaa normatiivisiin kysymyksiin. Jonkin ilmiön tulkitseminen sosiaalisena konstruktiona ei siis myöskään ole arvottava väite tai päätelmä, joka todistaisi ilmiön olevan epäaito, valheellinen tai epätodellinen, vaan se on lähtökohta analyysille. Kaikki sosiaalinen ja kulttuurinen on keinotekoista siinä merkityksessä, että se on ihmisten luomaa. Sosiokulttuurinen todellisuus on silti osa inhimillistä olemassaolon kokemusta ja käsitystä maailmasta, ja se on myös erottamattomasti kytköksissä materiaaliseen todellisuuteen. Se on siis yksilöille aitoa ja totta.

Sosiokulttuurisen todellisuuden keinotekoisuus tarkoittaa toisaalta myös sitä, että käsitykset ja kokemukset maailmasta ja toisista ihmisistä ovat ohjailtavissa ja muokattavissa erilaisten kehystysten kautta. Esimerkiksi tilastojen, kyselytutkimusten tai tekoälyjen perusoletukset ja parametrit, aineiston tai otoksen rajautumisen kriteerit sekä arviointi- tai validointikriteerit luovat väistämättä vinoumia. Ne tuottavat näin ollen rajallista tietoa ja osittaista kertomusta sosiokulttuurisesta todellisuudesta (mikä tietysti pätee myös minun tutkimukseeni). Tämä ei automaattisesti ole ongelmallista – kunhan tiedon ja sen tuottamisprosessin rajat tiedostetaan, eli mistä aineisto kertoo ja minkälaisiin kysymyksiin se voi vastata. Tietoteoreettisesti kyseenalaista sen sijaan olisi ajatella prosessin lopputuloksen olevan tyhjentävää dataa tai neutraalia ”vain tietoa”.

Tiedon ja sen tuottamisprosessien analysoiminen kulttuurisesti konstruoituneina ilmiöinä on tärkeää, sillä niillä on kauaskantoisiakin sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia. Tieto ohjailee osaltaan päätöksentekoa, lainsäädäntöä, instituutioiden kehittymistä ja ihmisten käytöstä. Tiedon olemus ja rooli eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan kulttuurisena ilmiönä tietokin on altis odottamattomille kehityksille ja tarkoittamattomille seurauksille. Kun sosiaalisen ilmiön luonnetta ja kehitystä kuvailevat mittarit vakiintuvat käyttöön, ne muuttuvat hiljalleen normatiivisiksi kriteereiksi, jotka kuvailemisen sijaan ohjaavat ja rajaavat. Deskriptiivisyyden ja normatiivisuuden hämärtyminen sekä ajan saatossa muotoutuvat normatiiviset rakenteet luovat osaltaan kasvualustaa normeille ja myyteille: rakenteiden tuottamia ja ylläpitämiä ilmiöitä aletaan mieltää yksilöiden, ihmisryhmien tai instituutioiden ominaispiirteiksi ja luonnolliseksi kehitykseksi. Ellei tiedon kulttuurista olemusta ja kehitystä tunnisteta, sen yhteiskunnallisia vaikutuksiakaan ei voi analysoida tai hallita.

Viitteet

Avoin puolue. <https://avoinpuolue.fi/> (5.12.2019).

Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Garland, David (2014): ”What is a ‘history of the present’? On Foucault’s genealogies and their critical preconditions”. Punishment & Society 16 (4), 365–384.

Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me: Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Mikko Sabelin twiitti 31.7.2019. <https://twitter.com/sabelmh/status/1156314687677616130> (5.12.2019).

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1a): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Alustus.

Rotubiologia ja rotuhygienia

Lääketieteen sosiologiaan ja historiaan erikoistunut David Armstrong on teoksessaan Political Anatomy of the Body esittänyt, että lääketieteellisen tiedon lisääntymisen myötä ihmiskeho muuttui helpommin tulkittavaksi 1800–1900-luvun taitteessa. Mikrobiteorian ja etiologian myötä suhtautuminen sairauteen muuttui: alettiin ymmärtää, miten sairaudet syntyvät ja leviävät, sen sijaan, että niitä hoidettaisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Painopiste alkoi siirtyä sairauden ennaltaehkäisyyn, minkä myötä katse nousi yksilön kehosta tarkkailemaan ympäristöä ja yhteisöä, jossa sairaus syntyi ja levisi. Tavoitteeksi tuli tunnistaa ja suitsia orastava epänormaalius ja sairaus sekä kartoittaa ja ennakoida sairauden maantieteellistä esiintymistä ja leviämistä.

Pohjoismainen rotuhygienia perustui vastaavaan ajattelumalliin, jonka keskiössä oli ennaltaehkäisy ja yhteisö. Mistä yhteisöstä oli kyse, vaihteli ajan, paikan ja toimijan mukaan – se saattoi viitata esimerkiksi koko yhteiskuntaan, paikalliseen yhteisöön tai väestöryhmään. Olennaista oli kuitenkin, että yksilöiden nähtiin elimellisesti olevan osa yhteisöä ja yhteisölle alisteisia. Yhteisön hyvä oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä.

Rotuhygienian kumppanina toimi rotubiologia, jossa yhdistyi rotuoppi ja fyysinen antropologia. Rotubiologian mukaan ihmislaji jakautui erilaisiin rotuihin, jotka järjestyivät tietyn hierarkian mukaan. Rotubiologit ajattelivat, että rodut voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden perusteella, ja erilaisia rotutyypittelyjä tehtiin myös Pohjoismaissa. Ruotsissa Herman Lundborg matkusti pitkin Ruotsia tutkimusmatkoilla ja kokosi maan eri rotutyypit (folktyper) yksiin kansiin. Suomessa yksityisen Florinin komitean (vuonna 1921 perustetun Samfundet Folkhälsanin edeltäjä) tehtävänä oli kartoittaa ruotsinkielisen väestön antropologiaa ja terveydentilaa. Tähän liittyi myös pyrkimys tutkia ja luokitella suomenruotsalainen väestö sekä osoittaa, että ruotsinkieliset kuuluivat eri rotuun kuin suomalaiset.

Kuvassa ”itäbalttilaiseen rotuun” luokiteltu ”norrbotteninsuomalainen” (eli länsipohjalainen) nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper: Bildgalleri, ordnat efter rasbiologiska principer (Stockholm: A.-B. H. W. Tullbergs Förlag, 1919).

Rotujen sekoittumista pidettiin erittäin haitallisena. Tällöin erilaisilla ominaisuuksilla varustettujen rotujen perimät sekoittuivat, millä oli huonoja ja arvaamattomia seurauksia – minkä lisäksi sekoittuminen tietysti rappeutti parempaa rotua. Herman Lundborg varoitti ankarasti ”ruotsalaisverta” sekoittumasta ”itäbalttilaisen” (eli suomalaisen) ja ”lappalaisen” (eli saamelaisen) veren kanssa. (Ironista kyllä, Lundborg avioitui ”suomalais-lappalaisen” naisen kanssa ja sai tämän kanssa lapsen.) Florinin komitean ja sittemmin Folkhälsanin asiantuntijat pitivät vastaavasti ruotsin- ja suomenkielisten seka-avioliittoja haitallisina.

Rotuhygienia ei kuitenkaan perustunut vain rotuun. Rotubiologisesta historiasta huolimatta rotuhygienian roolia Pohjoismaissa selittää paremmin käsitys perinnöllisyydestä. 1900-luvun alkupuoliskolla perinnöllisyyttä ei ymmärretty ainoastaan geneettisenä seikkana, vaan biologisen perimän nähtiin kulkevan käsi kädessä sosiaalisen perimän kanssa. Joidenkin ihmisten siis ajateltiin olevan ”kovakoodattuja” sosiaaliseen alempiarvoisuuteen ja siten olevan syntyjään merkittävästi taipuvaisempia rikollisuuteen ja muuhun moraaliseen haureuteen.

Rotuhygienia jaotellaan yleensä positiiviseen ja negatiiviseen rotuhygieniaan. Positiivinen rotuhygienia kannusti toivotun perimän leviämiseen, eli ”hyvälaatuisten” yksilöiden lisääntymiseen. Esimerkiksi Folkhälsan jakoi äidinpalkintoja vähintään neljän tervettä ja elinvoimaista lasta synnyttäneille ja kasvattaneille äideille, jotka olivat terveitä ja nuhteettomia, tulivat ”hyvästä suvusta” ja olivat naimisissa samat kriteerit täyttävän miehen kanssa. Palkintokelpoisuuden estäviä seikkoja olivat esimerkiksi suvussa esiintynyt alkoholismi tai mielisairaus, sekä tietysti seka-avioliitto muun kuin ruotsinkielisen kanssa.

Negatiivisella rotuhygienialla puolestaan pyrittiin estämään yhteisöä rappeuttavia biologisia ja sosiaalisia perintötekijöitä leviämästä. Kaikissa Pohjoismaissa säädettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä avioliitto- ja sterilisaatiolait, joilla oli rotuhygieenisiä tavoitteita. Suomen ensimmäinen avioliittolaki (1929) määritteli avioliittoesteitä ja ‑rajoitteita esimerkiksi kuuromykille, epileptikoille, mielisairaille ja ”vajaamielisille” (eli älyllisesti kehitysvammaisille). Rajoitteet, esimerkiksi epileptikoille, sisälsivät ehdon sterilisaatiosta ennen avioitumista. Suomen sterilisaatiolaki (1935) sisälsi vastaavia perusteita (pakko)sterilisaatiolle. Myös erilaiset perinnölliksi katsotut ”epäsosiaaliset taipumukset”, kuten alkoholismi, prostituutio tai kiertolaisuus, saattoivat rajatapauksissa toimia ratkaisevana perusteena pakkosteriloinnille.

Suomen sterilisaatiolakia kuitenkin arvosteltiin porvarilliselta taholta liian lepsuksi. Esimerkiksi Väestöliitossa sitä sätittiin ”täysin epäonnistuneeksi”, koska sillä ei ollut ollut ”minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä” – se oli toisin sanoen epäonnistunut tehtävässään parantaa ”yhteiskunnan kokoomusta”. Myös Folkhälsanissa arvosteltiin ”yhteiskunnan varoventtiilin” riittämätöntä käyttöä.

Sterilisaatiolain uudistuksessa (1950) lääkärin harkintavaltaa lisättiin, ja ei-vapaaehtoisten (rotuhygieenisiin tai sosiaalisiin syihin pohjautuvien) sterilisaatioiden määrä saavuttikin huippunsa 1950–60-luvun taitteessa. Suomen ensimmäinen aborttilaki (1950) piti sisällään samankaltaisia perusteita – hyväksyttävistä sosiaalisista syistä tosin päätti lääkäri eikä abortinhakija itse, ja yleisesti ottaen abortteja myönnettiin nihkeästi. Yksinäisten naisten kohdalla abortin ehtona oli usein sterilisaatio.

Rotuhygienia siis oli hyvinkin läsnä suomalaisissa lääketieteellisissä käytännöissä vielä 50–60-luvulla.

Seuraava: Osa 1b.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.

Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotukansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.