koulutuspolitiikka – Jos minä olisin maailman diktaattori

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Minne menet, lamalapsi ja tutkija?

Olen tähän saakka pidättäytynyt kirjoittamasta tähän blogiin henkilökohtaisia asioita. Olen toki kirjoittanut itsenäni ja ilmaissut – välillä provokatiivisestikin – henkilökohtaisia mielipiteitäni, mutta olen kirjoituksissa kuitenkin käsitellyt jotain ulkoista aihetta. Tämä kirjoitus olkoon poikkeus, toivottavasti harvinainen sellainen.

Opetin alkusyksystä yhteiskuntahistorian fuksien praktikumia, jossa käsittelimme erilaisia (yhteiskunta)historian ja yhteiskuntatieteiden tietoteoreettisia teemoja. Jonkin opetuskerran aikana, olisikohan ehkä ollut muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittämistä käsittelevällä kerralla, totesin yksilön kokemusmaailman olevan väistämättä kapea ja usein vääristynytkin, kun sitä vertaa laajaan historialliseen kontekstiin. Käytin esimerkkinä itseäni: olen syntynyt 1980-luvulla, joten olen lamalapsi. Olen kokenut elämäni aikana kaksi suurta lamaa, ja aina välillä saan itseni kiinni varsin deterministisistä ja fatalistisista ajatuksista ja ajatusmalleista, että elämä on ja tulee aina olemaan pelkkää lamaa toisensa perään. Historioitsijana kuitenkin tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mikään, ei edes lama, ei kestä ikuisesti, eikä mikään ole pelkkää X toisensa perään. Maailma muuttuu koko ajan, ja tämä on sitä selvempää mitä pidemmän aikaperspektiivin ottaa käyttöön. Vaikeina aikoina tämä on todella lohdullinen ajatus.

Viime aikoina tästä ajatuksesta on ollut koko ajan vaikeampi saada sitä lohdullista otetta. Se on tuntunut teoreettiselta ja keinotekoiselta. Tiedän (tai ainakin uskon hyvin vahvasti) sen pitävän paikkansa, mutta se vaikuttaa silti pakotetulta.

Sovellan tässä omaan ajatteluuni hivenen väkivaltaisesti koselleckilaisia käsitteitä kokemustila (Erfahrungsraum) ja odotushorisontti (Erwartungshorizont). Kokemustila koostuu menneisyydestä, historiasta. Kokemustila muodostuu sekä tiedostetusta että tiedostamattomasta menneisyydestä. Odotushorisontti puolestaan on ikään kuin tiirailua tulevaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien osalta rajaton, vaan kokemustila muokkaa sitä, mitä tulevaisuudelta tosiasiallisesti odottaa ja toivoo; sitä, mikä tuntuu mahdolliselta.

Oma kokemustilani on siis hyvin lamapainotteinen. Kutsuin itseäni lamalapseksi, ja käytän tätä sanaa syvemmässä merkityksessä kuin ”1990-luvun aikana lapsuuttaan elänyt”. Kun olin pieni lapsi, perheemme oli ihan hyvin toimeentuleva, sanoisin ehkä ylempää keskiluokkaa tai vähintäänkin turvallisesti keskiluokkaa. Laman aikana se laulu kuitenkin loppui, sillä meillä meni ihan kaikki. Tarinamme on aika klassinen lamastoori: molemmat vanhemmat työttömänä ja kahden asunnon loukku. Samassa tilanteessa olevia perheitä oli paljon, ja vaikeissa mutta ei niin katastrofaalisissa tilanteissa vieläkin enemmän. Vanhempieni koko omaisuus pakkohuutokaupattiin, ja perheemme oli suurissa talousvaikeuksissa, jotka eivät hellittäneet vuosiin, eivät oikeastaan varsinaisesti koskaan. Juu, velka kyllä vanhenee 15 vuodessa, mutta harva priorisoi laskupinoa sen mukaan, missä on viimeisin eräpäivä. Kun raha ei riitä kaikkiin laskuihin, maksuun ei mene uusin lasku vaan se, joka on jo mennyt perintään. Ulosottoon menee siis pahimmillaan koko ajan uutta laskua, joten ”vapaudu velkavankilasta” -kortti siirtyy koko ajan kauemmas tulevaisuuteen.

Lapsuuteni mantra oli ”ei ole rahaa” – olimme välillä sanalla sanoen köyhiä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto kaikista minusta johtuvista kuluista (joulu oli katkeransuloista aikaa; olin samalla iloinen lahjoista, mutta toisaalta olin kauhuissani siitä, mitä rahanmenoa se vanhemmilleni tiesi) ja olin helpottunut, kun pääsin 15-vuotiaana töihin ja saatoin tienata itse omat rahani. Lama vaikuttaa perheeseeni ja minuun yhä tänä päivänä. Minä en tule perimään mitään, sillä ei ole mitään omaisuutta, jota periä. En ole koskaan voinut tiukan paikan tullen kääntyä vanhempieni puoleen ja vipata rahaa siihen saakka, että saan asiani kuntoon, koska vanhemmillani ei ole yhtään ylimääräistä, ei välttämättä edes kymppejä. En siitä huolimatta pidä itseäni varsinaisesti huono-osaisena, sikäli kuin se ymmärretään matalana sosioekonomisena asemana. Meidän perheemme romahdus oli taloudellinen, mutta sosiokulttuurisesti olen varttunut keskiluokkaisessa ympäristössä, joten siinä mielessä pidän itseäni etuoikeutettuna. Ja vaikka en olekaan voinut laskea vanhempien taloudellisen tuen varaan, vanhempien rakkauteen ja henkiseen tukeen olen aina voinut luottaa. (Tämä ei luonnollisestikaan – onneksi! – katso yhteiskuntaluokkaa, sen paremmin sosiaalista kuin taloudellista.)

1990-luvun lama varjosti siis omaa elämääni hyvin konkreettisesti 2000-luvun alkuun saakka. Muutama vuosi meni ihan mukavasti, sitten alkoi opiskelijan laiha leipä, ja sitten alkoi tämä nykyinen lama. Tämä nykyinen lama onkin sitten kestänyt seitsemän vuotta, ja jatkuu yhä. En siis liioittele väittäessäni, että lama ja niukka toimeentulo ovat muodossa tai toisessa olleet elämässäni läsnä suurimman osan elossaolostani.

Olen nyt kolmekymppinen, enkä nykyisyydessä, ts. kokemustilani pohjalta, osaa sanoa, kuuluuko odotushorisonttiini missään vaiheessa ekonomiseen keskiluokkaan kuuluminen vai jäikö se vain varhaislapsuuden lyhyeksi kokemukseksi. Kolmosella alkava palkka kuulostaa lähes utopistiselta (ellei se ole kolminumeroinen), vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin sen olevan normaali mediaani- tai keskipalkka. Palkan suuruutta olennaisempana olen kuitenkin huomannut pitäväni alitajuisesti, ja jopa tietoisesti, vakaata työllistymistä ja toimeentuloa utopistisena. Oletan ja pelkään, että koko loppuelämäni on pelkkää pienituloista pätkätyötä ja apurahakautta, vielä pienituloisempaa työttömyyttä sekä tietysti ankaraa kilpailua työpaikoista ja rahoituksesta.

Tätä vartenko olen kouluttautunut vuosikausia – velkaantunut henkilökohtaisesti ja käyttänyt sekä omia että yhteiskunnan resursseja? Mitä järkeä tässä oikein on? Missä kohtaa minun pitää viheltää peli poikki ja todeta, että tästä ei tule mitään, vaikka kuinka olisi unelma-ammattini, jossa uskon voivani kehittyä hyväksi, antaa yhteiskunnalle jotain takaisin? Mitä ihmettä minä sitten siinä vaiheessa keksin tilalle ja miten? Mitä tapahtuu sellaiselle yhteiskunnalle, jossa yhteiskuntatieteet ajetaan pala palalta alas? Täytyykö minun muuttaa ulkomaille töiden ja/tai vähemmän vihamielisen ilmapiirin perässä? (Siis elintasopakolaiseksi, ai kamala!)

Tiesin toki jo tutkijan uran valitessani, ettei se ole helppo tie, mutta se tuntui siitä huolimatta oikealta – joltain, jonka eteen kyllä jaksaisin tehdä töitä ja joka kyllä ennemmin tai myöhemmin palkitsisi. Suomessa vallitsevat, hallituksen sanelemat (talous)poliittiset näkymät sekä anti-intellektuaalinen ilmapiiri ja tiedevihamielisyys kuitenkin nakertavat perusoptimistista suhtautumistani maailmaan ja tulevaisuuteen. Tuntuu, että poliittinen johto kuin uhmallaan ei halua ottaa opiksi viime lamasta, hyvässä tai pahassa. Vielä kuitenkin olen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, koska ainakin toistaiseksi pahatkin tilanteet ja olosuhteet ovat loppujen lopuksi aina kääntyneet hyväksi. Optimismini kuitenkin laantuu koko ajan, ja tuntuu jatkuvasti realistisemmalta ottaa vakavasti huomioon sekin vaihtoehto, että asiat menevät päin metsää vaikka kuinka yrittäisi itse muuta.

Toivon todella, että oma odotushorisonttini vielä tästä kirkastuu.

PS. En ole nyt tässä ottanut kantaa pääministeri Sipilän ja opetusministeri Grahn-Laasosen suorastaan irvokkaisiin väitteisiin ja vaatimuksiin siitä, miten ”niukkuus luo luovuutta” ja Suomen tieteen tulisi tavoitella maailman huippuluokkaa samalla kun siitä leikataan hyvin rankalla kädellä. Siihen ovat ottaneet kantaa monet muut minua paljon paremmin. Alla muutamia linkkejä:

Tieteentekijöiden liitto: Opetusministerin patistamiskirje tuntuu yliopistoväestä loukkaavalta
Juhana Aunesluoman Facebook-päivitys
Petri Koikkalainen: Tiede ei ole johdon projekti
Heikki Patomäki: Avoin kirje opetusministerille ja pääministerille
Päivi Salmesvuori: Tarvitsemme aikaa tehdä hommat hyvin
Timo Kilpiäinen: Ministeri Grahn-Laasosen paimenkirje on tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä
Kimmo Svinhufvud: Opetusministerin avoin kirje kirjallisena tuotoksena

Vitsi, vitsimpi, opintotuen asumislisä

”’Lisää ei ole sidottu mihinkään indeksiin. Vaikka yleistä asumistukea parannetaan ensi vuoden vaihteessa, opiskelijan asumislisään ei tule muutoksia’, Kauhanen kertoo. […]

Myös Kelan etuuspäällikkö Regina Ollila puoltaa asumislisän parantamista: ’Asumisen kalleus ajaa töihin ja voi venyttää opiskeluajat pitkiksi.’

Kela onkin viestittänyt ministeriöille, että yksi, kaikille kansalaisille tarkoitettu asumistuki olisi paras ratkaisu.

’Silloin päästäisiin myös vähemmällä byrokratialla. Nyt elämäntilanteen muutokset siirtävät opiskelijaa tuelta toiselle.’”

(HS 13.9.2014: Monen opiskelijan kaikki tuet kuluvat kotiin)

Khrm. NIIN. Niin kutsuttu asumislisä oli täysi vitsi jo silloin kun minä aloitin opinnot 8 vuotta sitten. Koska sitä ei ole sidottu mihinkään indeksiin, nykyisellään se on jo suoranaista vittuilua, sillä sen väitetään kattavan ”80 % asumiskustannuksista” mutta kuitenkin enintään 201,60 €. Kimppakämpästäkin saa helposti pulittaa 500–600 € ja yksiöstä 700–900 €, vaikkei asuisi Helsingin keskustassa (kuten jostain syystä monet tuntuvat olettavan, ainakin päätellen siitä, että ratkaisuksi luksuselämää viettäville opiskelijoille niin usein ehdotetaan kauemmaksi muuttamista).

Eikä se työntekokaan niin yksinkertaista ole, kiitos noin kymmenen vuotta jäljessä olevien tulorajojen. Opiskelijan käytettävissä olevien rahatulojen enimmäismäärä (opintoraha + asumislisä + maksimiansiotulot tulorajojen puitteissa) on vähän päälle tuhat euroa. Vertailun vuoksi kerrottakoon Suomen köyhyysraja, joka huitelee vajaassa 1 200 eurossa. Opiskelijoita pidetään siis väkisin ja keinotekoisesti köyhyysrajan alapuolella ilman mitään järjellistä syytä. Pääkaupunkiseudun asumiskustannuksiin suhteutettuna tulotaso on kestämätön. Töitä ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä enempää, sillä tulorajat voi ylittää 220 eurolla vuodessa, mistä ei ole sanottavammin apua jos tulot ovat kuukaudessa parisataa miinuksella. Ja jos tuon 220 euroa ylittää sentilläkin, pitää maksaa koko opintotuki takaisin, jolloin käytännössä budjetti menee työnteon vuoksi miinukselle lähes 300 euroa. Vieläkin enemmän, jos ei pysty palauttamaan koko tukea takaisin seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä, silloin nimittäin perittävään summaan lisätään aivan kohtuullinen 15 prosentin korko. Eikä kyseistä opintotukikuukautta enää saa uudestaan käyttöönsä, toisin kuin vapaaehtoisesti (ts. 31.5. mennessä) palautetulla tuella. Vallan edullista lainaa, vähän kuin kalliimmanpuoleinen kulutusluotto!

”No onhan opiskelijoilla opintolaina.” Niin. Laina. En suostu laskemaan opintolainaa tuloksi, sillä velka määritelmällisesti ei ole tuloa, vaikka olisi kuinka edullista lainaa. Opintolainan nostamisen pitäisi olla vapaaehtoinen päätös eikä itsestä riippumattomien, mielivaltaisten byrokraattisisten syiden sanelema pakko. Neljänkin vuoden opiskelusta niittää kontolleen lähes 20 000 euron velan (9 kk/v, rohkeasti olettaen että kesäksi aina siunaantuu kesätyöpaikka), mikä ymmärrettävästi on melko pelottava summa näillä työllisyysnäkymillä. Vakituinen (tai edes säännöllinen), järkevästi palkattu työ ei ole tämänhetkiselle varhaistyöikäiselle sukupolvelle millään muotoa itsestäänselvyys, ja työllistymismahdollisuudet vaihtelevat alasta toiseen villisti.

Ja ei, ei kiinnosta että Jenkeissä/Briteissä/Saksassa/missä ikinä on asiat vielä huonommin. Se, että muualla on vielä huonommin, ei ole peruste ohittaa malkaa omassa silmässä.
En myöskään jaksa kuunnella sankaritarinoita, miten ”minä kyllä opiskelijana asuin mukisematta kellarissa ja söin sammalta seinästä ja satunnaisia rottia ja torakoita, vettä hörpin rikkinäisestä vessanpöntöstä. Oli se rankkaa mutta myös elämäni ihaninta aikaa, ei ollut huolen häivää maailmassa!” En ymmärrä, miksi opiskeluaikaan halutaan väkisin ympätä kurjuutta ja kärvistelyä ja kuorruttaa se marttyyroivalla ylpeilyllä ja glorifioinnilla. Aineellinen puute ei muutu yhtään sen miellyttävämmäksi, vaikka kirjoissa komeilisikin opiskelijastatus – huoli toimeentulosta on harvinaisen yleisinhimillinen stressin aihe.

Opiskelua tunnutaan pitävän jonkinlaisena ylellisenä ja turhanpäiväisenä huvitteluna, josta sietääkin rangaista. Kyseessä on kuitenkin sekä opiskelijoiden itsensä että yhteiskunnan investointi tulevaan työvoimaan. Ei ole kenenkään etu, että opintoja keinotekoisesti vaikeutetaan ja venytetään riittämättömien etuuksien, kireiden tulorajojen ja jatkuvasti kiristyvien opintosuoritusvaatimusten kautta. Hyvässä lykyssä opiskelijat ovat jo valmistuessaan velkaantuneita ja maksuvaikeuksissa. Paras ratkaisu olisi nostaa opintotuki sellaiselle tasolle, että se kattaisi asumismenot kokonaan (mikä edellyttäisi asumislisän porrastamista asuinpaikkakunnan mukaan sekä indeksiin sitomista). Jos ja oletettavasti kun tämä ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan, voisi edes tulorajoja kohtuullistaa niin, että enimmäistuloilla olisi mahdollista tulla toimeen myös pk-seudulla.

Eriarvoistava korkeakoulutus: Case poliittinen historia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille (juuri ehdin tämän vuorokauden puolella!)!

Tämänkertainen kirjoituksenikin liittyy tasa-arvoon. Ei kylläkään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kyseessä on aihe, josta monet ystäväni ja tuttuni ovat kuulleet minun vaahtoavan kyllästymiseen saakka, mutta tuleepa nyt sitten puitua asiaa näin julkisestikin.

Hampaissani on korkeakoulutuksen eriarvoisuus. On yleisesti tiedossa, että koulutus/kouluttautumattomuus periytyy, ja usein tämä yhdistetään sosioekonomisen asemaan liittyviin asenteisiin, varsinkin vanhempien asenteisiin. Asenteilla on ilman muuta merkitystä, mutta niiden lisäksi on olemassa hyvin konkreettisia eriarvoistavia tekijöitä: pääsykokeet ja valmennuskurssit. En nyt käsittele taidealojen oppilaitosten pääsykokeita, sillä tuntemukseni niistä rajoittuvat ystävieni puheisiin. Sen sijaan suuntaan kriittisen katseeni tieteellisten alojen pääsykokeisiin, etenkin niiden alojen, joille on vaikea päästä. Helsingin yliopiston poliittinen historia on minulle luonnollisestikin oppiaineista kaikkein tutuin, joten kritiikki kumpuaa ennen kaikkea kyseisen oppiaineen valintamenetelmistä. Käytän myös poliittista historiaa havainnollistavana esimerkkinäni.

HY:n poliittiseen historiaan otetaan vuosittain 20 uutta opiskelijaa. Yhteensä Suomessa uusia poliittisen historian opiskelijoita on vuosittain noin neljäkymmentä, sillä ainetta voi opiskella myös Turun yliopistossa. Yhteishakua ei tokikaan ole, sillä se olisi liian helppoa, ja myös pääsykoekirjat ovat erit. Lopullisen käytännön esteen molempiin opinahjoihin hakemiseen muodostaa se, että kokeet ovat yleensä (aina?) samana päivänä.

No, yllä oleva ei nyt ehkä niinkään ole eriarvottava tekijä vaan ennen muuta epäkäytännöllistä typeryyttä, jolle on vaikea nähdä perusteita. Sen sijaan voisin HY:n osalta puuttua tuohon pääsykoekirjaan. Kävin kurkkaamassa valtsikan valintakoesivua, joka näkyy olevan päivitetty viimeksi 14.1.2014. Kirjat siis julkistetaan tammikuussa ja pääsykoe on kesäkuun alussa, pänttäysaikaa on vajaa puoli vuotta. Poliittisen historian valintakoekirja on… rummunpärinää… jännitys tiivistyy… käy sietämättömäksi… Suomen poliittinen historia 1809–2009! Ivallisuuteni ehkä aukeaa hieman paremmin, kun paljastan, että sama kirja on ollut pääsykoekirjana yli kymmenen vuotta. (No, silloin se ei tietenkään kattanut niin pitkää ajanjaksoa, uusin versio kirjasta on kuudes painos.)

Itse kirjassa ei ole yhtään mitään vikaa, se on mitä mainioin yleisesitys. Se on minulla edelleen säännöllisesti käytössä: tarkistan siitä seikkoja, joita en enää muista ulkoa. Huomatkaa: ”en enää muista ulkoa”. Se, että sama kirja on ollut valintakoekirjana puolen sukupolvea johtaa nimittäin siihen, että valintakoe on kilpailua siitä, kuka opettelee parhaiten ulkoa. Ei ole enää muuta keinoa erotella n. 300 hakijasta sitä kahtakymmentä parasta. Itse opettelin ulkoa esimerkiksi kaikki silloin istuneet 69 hallitusta: tiesin kuukauden tarkkuudella, milloin mikäkin hallitus on istunut, mikä on ollut hallitusten kokoonpano ja mitkä olivat hallituspuolueiden voimasuhteet. Luonnollisesti myös hallitusten tärkeimmät saavutukset oli juntattu muistiin. Ja voin kertoa, ettei tämä ollut hätävarjelun liioittelua, vaan pääsykokeessa saattoi hyvinkin olla kysymyksiä, joissa tämän tason tietoa tarvitsi.

JÄRJETÖNTÄ. Ei kukaan tarvitse arkipäiväisessä työssään ja elämässään noin yksityiskohtaista nippelitietoa, ellei nyt työnkuva nimenomaisesti koostu hallituskokoonpanojen tutkimuksesta kautta itsenäisen Suomen historian. Tuota se kuitenkin valintakokeiden osalta on. Ja koska kirja on sama vuodesta toiseen, ovat ensikertalaiset, esimerkiksi suoraan lukiosta tulevat, auttamatta altavastaajina, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta päntätä sitä kirjaa ulkoa kokonaista vuotta, toisin kuin uudestaan hakevat.

No, onneksi meillä on tämän fantastisen järkijättöisen ulkoa opettelun tueksi valmennuskursseja! Opastusta ja vertaistukea puolivuotiseen uurastukseen, huh sentään. Kannustin Oy:n tarjoamat valmennuskurssit ovat vieläpä Suomen mittakaavassa kivan edullisia, vain n. 600 euroa, kun parhaimmillaan valmennuskurssit voivat maksaa pitkälle toista tonnia. Valmennuskurssit onneksi ovat yleensä rahan arvoisia, sillä niiden rooli on ratkaiseva sisäänpääsyn kannalta. Sinä vuonna kun itse pääsin sisään – ja kävin valmennuskurssin – kahdestakymmenestä uudesta polholaisesta noin puolet oli käynyt valmennuskurssin. Kun tätä vertaa noin 300 kokeen tehneeseen hakijaan, ei tarvitse olla kovinkaan suuri ja rohkea tilastotieteellinen nero, että huomaa yhteyden.

Valmennuskurssi on siis lähestulkoon välttämättömyys sisäänpääsyn kannalta. Ei täysi välttämättömyys, mutta sen etu lienee kaikille ilmeinen. Valmennuskurssit tietysti järjestetään vain ja ainoastaan Helsingissä, sillä valmennuskurssilla käsitellään ainoastaan Helsingin yliopiston poliittisen historian valintakoekirjaa. Kurssin lisäksi on parasta varautua panostamaan pääsykokeisiin pänttäämällä täysipäiväisesti noin puolen vuoden ajan. Jos en muista täysin omiani, olin valmennuskurssillamme ainoa, joka kävi kurssin ohella töissä, ja minäkin vain osapäiväisesti.

Tämä on niin käsittämättömän eriarvoistava kokonaisuus, että suututtaa ajatellakin. Jos siis haluaa päästä opiskelemaan poliittista historiaa Helsingin yliopistolle, on lähestulkoon välttämätöntä, että a) asuu pääkaupunkiseudulla; b) on varaa olla puoli vuotta käymättä missään ansiotöissä; c) on varaa (tai todennäköisemmin: vanhemmilla on varaa) maksaa valmennuskurssi; d) ei ole kevään ylioppilas, sillä kirja julkistetaan jo tammikuussa ja kirjoitukset päättyvät maaliskuun lopussa: siinä on jo auttamatta jäljessä verrattuna muihin hakijoihin, varsinkin niihin hakijoihin, jotka ovat uusintakierroksella.

Sen lisäksi, että tämä järjestelmä ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia nähnytkään, se on aivan järjetöntä kansantaloudellista ja aivokapasiteetin tuhlausta (stressaavuudesta nyt puhumattakaan). Pitää nyt puoli vuotta täysin työkykyisiä nuoria ihmisiä pänttäämässä tietoa sellaisella nippelitasolla, jolle ei missään tosielämän tilanteessa ole tarvetta! Oikeassa elämässä pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä ja osata etsiä tietoa, eikä olla mikään kävelevä tietosanakirja.

No, olen tässä nyt varsin perusteellisesti eritellyt, mikä mättää. Miten hakuprosessista sitten saisi tasa-arvoisemman ja tosielämää paremmin vastaavan? Jos minä olisin maailman diktaattori, sanelisin näin:

Poliittisen historian opiskelijavalinta, versio ”Utopia”

1) Pääsykoekirja itsessään on hyvä asia. Se perehdyttää oppiaineeseen ja antaa siitä perustiedot – tämä pätenee mihin hyvänsä oppiaineeseen ainakin valtsikassa. Valintakirja siis säilytetään, MUTTA se vaihtuu vuosittain ja se julkistetaan noin kuukautta ennen pääsykokeita, ehkä jopa vain pari viikkoa ennen. Näin kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta istua kuukausitolkulla opettelemassa jotain teosta ulkoa alaviitteitä myöten, ja myös kevään ylioppilailla on realistiset mahdollisuudet. Saavatpa pienen aivolevonkin siinä välissä. Kirja pitää olla pienituloisille hakijoille saatavana ilmaisena sähköisenä versiona, mikäli sitä ei ole kirjastoissa tarpeeksi.

2) Kirjaa ei ole tarkoituskaan opetella ulkoa, vaan olennaisempaa on ymmärtää kokonaisuuksia, yhdistää asioita ja osata etsiä tietoa. Siksi koe on kokonaan aineistokoe (vastaavasti kuin poliittisen historian pääsykokeista puolet on nyt) ja kirjan saisi ottaa mukaan kokeeseen. Koe on niin intensiivinen, että on turha kuvitellakaan pääsevänsä sisään, jos avaa kirjan ensimmäistä kertaa koetilanteessa. Kirjaan täytyy perehtyä ennalta, jotta ymmärtää, mistä aineistossa on kyse, osaa soveltaa oppimaansa aineiston analysointiin ja tietää, mistä etsiä oikeaa tietoa. ”Aargh TIEDÄN että tämä yksityiskohta luki sivun 372 alalaidassa mutta en vaan saa päähäni” ‑tilanteilla ei pitäisi olla mitään roolia opiskelijavalinnoissa. [Samaa muuten soveltaisin kirjatentteihin.]

3) Sisään päässeet opiskelijat saavat pääsykokeista esimerkiksi viisi opintopistettä. Pääsykoe toisin sanoen toimisi eräänlaisena pohjustavana johdantokurssina.

4) Ylioppilaskokeista saa lähtöpisteitä samalla järjestelmällä kuin nykyisinkin. If it ain’t broken jne.

5) Valmennuskurssit RÄJÄYTETÄÄN.

Ugh. Olen puhunut.