Tag: lääketieteen historia

Historiantutkimus saa esittää monenlaisia kysymyksiä, mutta ei miten tahansa

Marjo Liukkosen sosiologian väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Lapin yliopisto) on lehdistön kuvauksen mukaan synnyttänyt ”tutkijakiistan”. Uutisoinnin perusteella työn keskeisiä ongelmia ovat muistitietomenetelmien puutteellisuus sekä puutteellinen tai kokonaan puuttuva keskustelu keskeisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet vastaväittäjien, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Kari Teräksen ja Helsingin yliopiston sosiologian professori Elina Oinaan, lisäksi mm. poliittisen historian tutkija Tiina Lintunen Turun yliopistosta ja Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta (HS 28.4.2018),  Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta (esim. IS 5.5.2018 STT:n uutisen pohjalta) ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta (Kaleva 9.5.2018, ks. Marianne Junilan kuvakaappaus).

Liukkonen tulkitsee kritiikin kumpuavan siitä, että tutkijat ovat närkästyneet hänen aiemman tutkimuksen kumoamisestaan, sekä siitä, että ”on murtumassa koulukunta, joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa” (IS 5.5.2018). Varsinkin jälkimmäinen menee epäammattimaisuuden puolelle – asiallisen ja perustellun kuuloinen arvostelu rinnastetaan epä-älylliseen historiapolitiikkaan. Ei näin. Mikään lukemastani kritiikistä ei väitä, että aihetta ei saisi tutkia tai että sisällissodan erilaisia ääniä ei saisi tuoda esille, päinvastoin. Arvostelu sen sijaan kohdistuu siihen, että muistitietoaineistoa on käytetty valikoivasti vastaamaan sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joihin se ei voi vastata, mikä johtaa myös kyseenalaisiin tuloksiin. Tämä on tieteelliselle tutkimukselle vakava ongelma.

Tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä – historiantutkimuksen vuorovaikutteinen pyhä kolminaisuus

Tiina Kinnunen toteaa edellä mainitussa Kalevan haastattelussa myös, että ”historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat”. En itse ehkä muotoilisi asiaa aivan noin. Tällä en tietenkään tarkoita, että historiantutkimus antaisi piut paut asioiden oikealle tapahtumakululle tai että historiantutkimus olisi tietoinen ratas värittyneessä muistipolitiikassa. Tarkoitan sitä, että yhdessä historia-alan tutkimuksessa harvoin voidaan antaa mitään kovin kattavaa yleiskuvaa, ellei kyseessä ole täysin uusi tai erittäin lyhyesti rajattu aihe. Usein yksittäiset tutkimukset tarjoavatkin yhden näkökulman laajempaan kokonaisuuteen, jossa voi olla kilpailevia käsityksiä siitä, miten asiat todella tapahtuivat; ne eivät siis siinä mielessä yritäkään olla Totuutta eikä niitä sellaisena tulisi lukea. Eri näkökulmia käsittelevistä tutkimuksista yhteensä voikin saada kattavamman kokonaiskuvan – varsinkin siitä, miten kokonaiskuva ei ikinä ole täysin yhtenäinen.

Yksittäisen näkökulmankin tutkiminen kuitenkin edellyttää tieteellistä tarkkuutta. Tutkimuskysymyksen, aineiston ja menetelmän täytyy olla harmoniassa. Jos harmoniaa ei ole, täytyy muuttaa yhtä tai useampaa näistä.

Muistitietoaineiston erityislaadusta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. historiantutkija Ilona Pajari Äärellä avoimen maan ‑blogissa sekä Tiina Kinnunen Kalevassa 9.5.2018. En itse käytä muistitietoaineistoa tutkimuksessani, joten en työnnä lusikkaani siihen soppaan.

Sen sijaan olen käyttänyt vuosien mittaan sellaista aineistojen sillisalaattia, että voisin todeta kaikkien aineistojen olevan erityislaatuisia. Ne kaikki vastaavat omanlaisiinsa kysymyksiin ja niillä kaikilla on rajoitteensa. Osa tutkijan ammattitaitoa on tunnistaa, mihin oma aineisto taipuu ja mihin ei, eli minkälaisia kysymyksiä sille voi realistisesti esittää. Tutkimuskysymykset pitää siis muotoilla niin, että aineistosta tosiaankin on löydettävissä niihin vastaus – on eri asia kysyä ”mitä tapahtui?” tai ”miksi tapahtui?” kuin ”miten tapahtuma koettiin?” tai ”miten tapahtumasta uutisoitiin?” Tutkimuskysymysten lisäksi menetelmien pitää olla sellaisia, että ne todellakin a) soveltuvat aineiston käsittelyyn, b) tutkimuskysymyksiin vastaamiseen.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.

Tämä on prosessi, johon kuuluu harha-askeleita ja kriisejä kaikilla kolmella osa-alueella, varsinkin nuorella tutkijalla – ja se on ihan OK. Tutkija esimerkiksi tajuaa, ettei aineisto ollutkaan yhtään, mitä oletti sen olevan, eikä sovellu suunniteltuun kysymyksenasetteluun. Tai toteaa, ettei alun perin suunniteltu menetelmä tule tuottamaan merkityksellistä uutta tietoa tai ole muutoin tarkoituksenmukainen. Nämä tajuamiset voivat syntyä myös musertavalta tuntuvan kritiikin seurauksena.

Omat tenkkapooni ovat liittyneet ennen muuta järjestöjen arkistoaineistojen vaihtelevaan muotoon ja kokoon. Esimerkiksi Väestöliitolla on todella yksityiskohtaiset pöytäkirjat monipuolisine liitteineen, kun taas Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja etenkin Folkhälsanin pöytäkirjat ovat sangen niukkasanaisia eikä pöytäkirjoihin merkittyjä liitteitä ole. Näiden kahden järjestön kohdalla päädyinkin käyttämään erilaista aineistokokonaisuutta kuin alun perin suunnittelin, eli Sosiaalipoliittisen yhdistyksen omia julkaisuja sekä Folkhälsanin osalta mm. sanomalehtiaineistoja. Tällaiselta aineistolta en voi kysyä, mitä toimijat ovat ajatelleet ”oikeasti” tai ”kulissien takana”, ts. keskenään järjestön sisällä, vaan minun täytyy esittää kysymyksiä siitä, miten järjestöjen edustajat ovat esittäneet asiaansa julkisesti.

Yksi pahimmista kriiseistä syntyi, kun ryhdyin tutkimaan Folkhälsanin käsityksiä kansanterveydestä tarkastelemalla, miten järjestö määrittelee kansanterveyden (folkhälsa). Aloittelevalla käsitehistorioitsijalla meni pahemman kerran jauhot suuhun, kun kävi ilmi, ettei Folkhälsanin arkisto- tai painetussa aineistossa käytännössä katsoen käytetty koko käsitettä lainkaan! Tämän shokin jälkeen vaati jonkinmoista tutkimuksellista mielikuvitusta hahmottaa, miten lähestyisin aihetta, sikäli kuin ylipäätään siihen pystyisin – onneksi pystyi.

Nykyään osaan jo uuteen tapaustutkimukseen siirtyessäni varautua henkisesti näihin kriiseihin, varsinkin jos myös aineisto on uutta. Eivät ne ikinä ole mukavia – ahaa-elämykset ja onnistumiset ovat tietysti paljon kivempia – mutta koen niiden olevan tärkeitä analyyttisia vaiheita. Kriisien ja harha-askeleiden jälkeen pystyn perustelemaan paremmin sekä itselleni että muille, miksi olen valinnut juuri kyseisen ”pyhän kolminaisuuden”.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1b): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1a.

Kansanterveys

Aatehistorioitsija Roger Qvarsell on muotoillut sanonnan ”terve sielu terveessä ruumiissa” muotoon ”terve kansa terveessä yhteiskunnassa”. Jälkimmäinen muoto kuvaa hyvin yksilön ja yhteisön välistä suhdetta niin rotuhygieenisessä kuin kansanterveysajattelussakin 1900-luvun alkupuoliskolla. Ajattelutavan mukaan kansalla ja yhteiskunnalla on suora suhde – jos kansa on sairas, yhteiskuntakin on sairas. Kansa puolestaan koostuu yksilöistä, joten sosiaalisesti tai biologisesti sairaat yksilöt sairastuttavat kansan ja sitä kautta koko yhteiskunnan.

Lääketieteen ja hyvinvointivaltion historiaan erikoistuneen Minna Harjulan mukaan rotuhygienia ja muut hygieniakäsitteet korvautuivat toisen maailmansodan jälkeen virallisessa kielenkäytössä toisilla käsitteillä, kuten kansanterveys ja väestöpolitiikka. Ranja Aukee puolestaan on sosiaalityön väitöskirjassaan kuvannut, miten sosiaalilääketiede, toiselta nimeltään sosiaalihygienia, muuttui 1970-luvulla kansanterveystieteeksi. 1940–60-luvun kansanterveyteen siis liittyi myös väestöpolitiikka ja erilaiset hygieniakäsitteet.

Harjulan mukaan käsitteiden korvautuminen uusilla ei kuitenkaan välttämättä heijastellut ratkaisevaa muutosta ajattelutavassa tai käytännöissä – kuten minäkin edellä totesin, rotuhygieenisiä käytäntöjä Suomessa kyllä oli sodan jälkeenkin. Kyse ei myöskään välttämättä ollut sinänsä täysin uusista käsitteistä, sillä esimerkiksi kansanterveyden käsite oli ollut käytössä Pohjoismaissa ainakin 1900-luvun alusta. Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kuitenkin eräänlainen ideologinen ja käsitteellinen ylimenokausi: alettiin hiljalleen siirtyä yhteisökeskeisestä ajattelusta 1970–80-luvulla vakiintuneeseen ajattelu- ja politiikkamalliin, jossa fokus on yksilön terveyden edistämisessä sekä yksilön autonomiassa ja vastuussa (tähän viitataan usein New Public Health ‑käsitteellä).

1940–50-luvun kansanterveysajattelussa katse oli kuitenkin vielä kohdistunut yhteisöön, jota yksilön nähtiin palvelevan – kuten rotuhygieniassakin. Kuten mainitsin tekstin alustuksessa, näen rotuhygienian ja kansanterveyden olevan sisarkäsitteitä. Molemmat ovat käsitettävissä positiivisen tai negatiivisen lähestymistavan kautta, missä toiminnan kohteena ovat sosiaalisesti ja biologisesti kelvot yksilöt (positiivinen rotuhygienia/kansanterveys) tai epäkelvot yksilöt (negatiivinen rotuhygienia/kansanterveys). Molempien perimmäisenä tarkoituksena oli siis vaalia yhteisön (”rodun” tai ”kansan”) hyvää, joko kannustamalla kelpoja yksilöitä lisääntymään ja sen kautta parantamaan yhteisön laatua, tai estämällä epäkelpoja yksilöitä levittämästä huonoa sosiaalista ja biologista perimäänsä ja siten rappeuttamasta yhteisöä. Myös ”rotu” ja ”kansa” olivat toisin sanoen eräänlaisia sisarkäsitteitä – esimerkiksi Folkhälsan puhui suomenruotsalaisesta väestöstä sekä rotuna että kansana, eikä tässä ollut mitään ratkaisevaa muutosta 1920-luvulta 50-luvulle. (Tästä myöhemmin lisää kansan käsitettä käsittelevässä jutussa.)

Tämä ajattelu näkyi myös siinä, miten käsitteiden käyttö ei muuttunut kaikkialla sotien jälkeen kuin veitsellä leikaten tai samalla tavalla. Folkhälsan korvasi ”rotuhygienian” ”perinnöllisyyshygienialla” (arvshygien), koska järjestön johtohahmo Harry Federleyn mukaan natsit olivat pilanneet ”aidon” rotuhygienian maineen ja sotkeneet siihen politiikkaa. Federleyn mukaan rotuhygieniassa oli kyse puhtaasti tieteestä, joka pyrki parantamaan ihmislajia perinnöllisyyden hallinnan kautta, ”rodusta riippumatta”. Muista hygieniakäsitteistä Folkhälsan sen sijaan piti kiinni ilman mitään pohdiskelua aiheesta, vaikka niistä muutoin Suomessa pitkälti luovuttiin. Vuonna 1941 perustettu Väestöliitto ei käyttänyt hygieniakäsitteitä, mutta sen edustajat kyllä puhuivat esimerkiksi ”rodullisesta” aineksesta tai laadusta. Kumpikaan näistä järjestöistä eivät olleet marginaalisia tai radikaaleja, joten niiden kielenkäytön voi katsoa heijastelevan sangen valtavirtaista ajattelua Suomessa.

Kuten positiivinen/negatiivinen-jaottelusta voi huomata, keskiössä oli yksilöiden lisääntyminen. Rotuhygienia ja kansanterveys limittyivätkin pronatalistisen (eli syntyvyyttä ja väestönkasvua kannustavan) väestöpolitiikan kanssa, eli huomio keskittyi ennen kaikkea naisiin ja lapsiin. Äitiys nähtiin sosiaalisesti ja biologisesti kelvollisen naisen kansalaisvelvollisuutena, ja korkeaa äitiys- ja lapsikuolleisuutta puolestaan pidettiin vakavina kansanterveydellisinä ja väestöpoliittisina ongelmina. Tältä pohjalta ovat syntyneet monet nykyiset perhepoliittiset sosiaali- ja terveysturvan muodot, kuten neuvolajärjestelmä, lapsilisä ja äitiyspakkaus. Myös suuret ikäluokat ovat osaltaan heijastuma tämän ajan propagandasta ja politiikasta.

Viimeiseen osioon: 1c.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1a): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Alustus.

Rotubiologia ja rotuhygienia

Lääketieteen sosiologiaan ja historiaan erikoistunut David Armstrong on teoksessaan Political Anatomy of the Body esittänyt, että lääketieteellisen tiedon lisääntymisen myötä ihmiskeho muuttui helpommin tulkittavaksi 1800–1900-luvun taitteessa. Mikrobiteorian ja etiologian myötä suhtautuminen sairauteen muuttui: alettiin ymmärtää, miten sairaudet syntyvät ja leviävät, sen sijaan, että niitä hoidettaisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Painopiste alkoi siirtyä sairauden ennaltaehkäisyyn, minkä myötä katse nousi yksilön kehosta tarkkailemaan ympäristöä ja yhteisöä, jossa sairaus syntyi ja levisi. Tavoitteeksi tuli tunnistaa ja suitsia orastava epänormaalius ja sairaus sekä kartoittaa ja ennakoida sairauden maantieteellistä esiintymistä ja leviämistä.

Pohjoismainen rotuhygienia perustui vastaavaan ajattelumalliin, jonka keskiössä oli ennaltaehkäisy ja yhteisö. Mistä yhteisöstä oli kyse, vaihteli ajan, paikan ja toimijan mukaan – se saattoi viitata esimerkiksi koko yhteiskuntaan, paikalliseen yhteisöön tai väestöryhmään. Olennaista oli kuitenkin, että yksilöiden nähtiin elimellisesti olevan osa yhteisöä ja yhteisölle alisteisia. Yhteisön hyvä oli tärkeämpää kuin yksilön hyvä.

Rotuhygienian kumppanina toimi rotubiologia, jossa yhdistyi rotuoppi ja fyysinen antropologia. Rotubiologian mukaan ihmislaji jakautui erilaisiin rotuihin, jotka järjestyivät tietyn hierarkian mukaan. Rotubiologit ajattelivat, että rodut voitiin tunnistaa fyysisten piirteiden perusteella, ja erilaisia rotutyypittelyjä tehtiin myös Pohjoismaissa. Ruotsissa Herman Lundborg matkusti pitkin Ruotsia tutkimusmatkoilla ja kokosi maan eri rotutyypit (folktyper) yksiin kansiin. Suomessa yksityisen Florinin komitean (vuonna 1921 perustetun Samfundet Folkhälsanin edeltäjä) tehtävänä oli kartoittaa ruotsinkielisen väestön antropologiaa ja terveydentilaa. Tähän liittyi myös pyrkimys tutkia ja luokitella suomenruotsalainen väestö sekä osoittaa, että ruotsinkieliset kuuluivat eri rotuun kuin suomalaiset.

Kuvassa ”itäbalttilaiseen rotuun” luokiteltu ”norrbotteninsuomalainen” (eli länsipohjalainen) nainen Herman Lundborgin teoksessa Svenska folktyper: Bildgalleri, ordnat efter rasbiologiska principer (Stockholm: A.-B. H. W. Tullbergs Förlag, 1919).

Rotujen sekoittumista pidettiin erittäin haitallisena. Tällöin erilaisilla ominaisuuksilla varustettujen rotujen perimät sekoittuivat, millä oli huonoja ja arvaamattomia seurauksia – minkä lisäksi sekoittuminen tietysti rappeutti parempaa rotua. Herman Lundborg varoitti ankarasti ”ruotsalaisverta” sekoittumasta ”itäbalttilaisen” (eli suomalaisen) ja ”lappalaisen” (eli saamelaisen) veren kanssa. (Ironista kyllä, Lundborg avioitui ”suomalais-lappalaisen” naisen kanssa ja sai tämän kanssa lapsen.) Florinin komitean ja sittemmin Folkhälsanin asiantuntijat pitivät vastaavasti ruotsin- ja suomenkielisten seka-avioliittoja haitallisina.

Rotuhygienia ei kuitenkaan perustunut vain rotuun. Rotubiologisesta historiasta huolimatta rotuhygienian roolia Pohjoismaissa selittää paremmin käsitys perinnöllisyydestä. 1900-luvun alkupuoliskolla perinnöllisyyttä ei ymmärretty ainoastaan geneettisenä seikkana, vaan biologisen perimän nähtiin kulkevan käsi kädessä sosiaalisen perimän kanssa. Joidenkin ihmisten siis ajateltiin olevan ”kovakoodattuja” sosiaaliseen alempiarvoisuuteen ja siten olevan syntyjään merkittävästi taipuvaisempia rikollisuuteen ja muuhun moraaliseen haureuteen.

Rotuhygienia jaotellaan yleensä positiiviseen ja negatiiviseen rotuhygieniaan. Positiivinen rotuhygienia kannusti toivotun perimän leviämiseen, eli ”hyvälaatuisten” yksilöiden lisääntymiseen. Esimerkiksi Folkhälsan jakoi äidinpalkintoja vähintään neljän tervettä ja elinvoimaista lasta synnyttäneille ja kasvattaneille äideille, jotka olivat terveitä ja nuhteettomia, tulivat ”hyvästä suvusta” ja olivat naimisissa samat kriteerit täyttävän miehen kanssa. Palkintokelpoisuuden estäviä seikkoja olivat esimerkiksi suvussa esiintynyt alkoholismi tai mielisairaus, sekä tietysti seka-avioliitto muun kuin ruotsinkielisen kanssa.

Negatiivisella rotuhygienialla puolestaan pyrittiin estämään yhteisöä rappeuttavia biologisia ja sosiaalisia perintötekijöitä leviämästä. Kaikissa Pohjoismaissa säädettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä avioliitto- ja sterilisaatiolait, joilla oli rotuhygieenisiä tavoitteita. Suomen ensimmäinen avioliittolaki (1929) määritteli avioliittoesteitä ja ‑rajoitteita esimerkiksi kuuromykille, epileptikoille, mielisairaille ja ”vajaamielisille” (eli älyllisesti kehitysvammaisille). Rajoitteet, esimerkiksi epileptikoille, sisälsivät ehdon sterilisaatiosta ennen avioitumista. Suomen sterilisaatiolaki (1935) sisälsi vastaavia perusteita (pakko)sterilisaatiolle. Myös erilaiset perinnölliksi katsotut ”epäsosiaaliset taipumukset”, kuten alkoholismi, prostituutio tai kiertolaisuus, saattoivat rajatapauksissa toimia ratkaisevana perusteena pakkosteriloinnille.

Suomen sterilisaatiolakia kuitenkin arvosteltiin porvarilliselta taholta liian lepsuksi. Esimerkiksi Väestöliitossa sitä sätittiin ”täysin epäonnistuneeksi”, koska sillä ei ollut ollut ”minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä” – se oli toisin sanoen epäonnistunut tehtävässään parantaa ”yhteiskunnan kokoomusta”. Myös Folkhälsanissa arvosteltiin ”yhteiskunnan varoventtiilin” riittämätöntä käyttöä.

Sterilisaatiolain uudistuksessa (1950) lääkärin harkintavaltaa lisättiin, ja ei-vapaaehtoisten (rotuhygieenisiin tai sosiaalisiin syihin pohjautuvien) sterilisaatioiden määrä saavuttikin huippunsa 1950–60-luvun taitteessa. Suomen ensimmäinen aborttilaki (1950) piti sisällään samankaltaisia perusteita – hyväksyttävistä sosiaalisista syistä tosin päätti lääkäri eikä abortinhakija itse, ja yleisesti ottaen abortteja myönnettiin nihkeästi. Yksinäisten naisten kohdalla abortin ehtona oli usein sterilisaatio.

Rotuhygienia siis oli hyvinkin läsnä suomalaisissa lääketieteellisissä käytännöissä vielä 50–60-luvulla.

Seuraava: Osa 1b.

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.