lähdekritiikki – Jos minä olisin maailman diktaattori

Historiantutkimus saa esittää monenlaisia kysymyksiä, mutta ei miten tahansa

Marjo Liukkosen sosiologian väitöskirja Hennalan naismurhat 1918 (Lapin yliopisto) on lehdistön kuvauksen mukaan synnyttänyt ”tutkijakiistan”. Uutisoinnin perusteella työn keskeisiä ongelmia ovat muistitietomenetelmien puutteellisuus sekä puutteellinen tai kokonaan puuttuva keskustelu keskeisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet vastaväittäjien, Tampereen yliopiston Suomen historian professori Kari Teräksen ja Helsingin yliopiston sosiologian professori Elina Oinaan, lisäksi mm. poliittisen historian tutkija Tiina Lintunen Turun yliopistosta ja Suomen historian dosentti Marko Tikka Tampereen yliopistosta (HS 28.4.2018), Suomen historian professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta (esim. IS 5.5.2018 STT:n uutisen pohjalta) ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta (Kaleva 9.5.2018, ks. Marianne Junilan kuvakaappaus).

Liukkonen tulkitsee kritiikin kumpuavan siitä, että tutkijat ovat närkästyneet hänen aiemman tutkimuksen kumoamisestaan, sekä siitä, että ”on murtumassa koulukunta, joka yrittää suojella puhtoisten voittajien sankaritarinaa” (IS 5.5.2018). Varsinkin jälkimmäinen menee epäammattimaisuuden puolelle – asiallisen ja perustellun kuuloinen arvostelu rinnastetaan epä-älylliseen historiapolitiikkaan. Ei näin. Mikään lukemastani kritiikistä ei väitä, että aihetta ei saisi tutkia tai että sisällissodan erilaisia ääniä ei saisi tuoda esille, päinvastoin. Arvostelu sen sijaan kohdistuu siihen, että muistitietoaineistoa on käytetty valikoivasti vastaamaan sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joihin se ei voi vastata, mikä johtaa myös kyseenalaisiin tuloksiin. Tämä on tieteelliselle tutkimukselle vakava ongelma.

Tutkimuskysymys, aineisto, menetelmä – historiantutkimuksen vuorovaikutteinen pyhä kolminaisuus

Tiina Kinnunen toteaa edellä mainitussa Kalevan haastattelussa myös, että ”historiantutkimuksessa halutaan usein tietää, miten asiat todella tapahtuivat”. En itse ehkä muotoilisi asiaa aivan noin. Tällä en tietenkään tarkoita, että historiantutkimus antaisi piut paut asioiden oikealle tapahtumakululle tai että historiantutkimus olisi tietoinen ratas värittyneessä muistipolitiikassa. Tarkoitan sitä, että yhdessä historia-alan tutkimuksessa harvoin voidaan antaa mitään kovin kattavaa yleiskuvaa, ellei kyseessä ole täysin uusi tai erittäin lyhyesti rajattu aihe. Usein yksittäiset tutkimukset tarjoavatkin yhden näkökulman laajempaan kokonaisuuteen, jossa voi olla kilpailevia käsityksiä siitä, miten asiat todella tapahtuivat; ne eivät siis siinä mielessä yritäkään olla Totuutta eikä niitä sellaisena tulisi lukea. Eri näkökulmia käsittelevistä tutkimuksista yhteensä voikin saada kattavamman kokonaiskuvan – varsinkin siitä, miten kokonaiskuva ei ikinä ole täysin yhtenäinen.

Yksittäisen näkökulmankin tutkiminen kuitenkin edellyttää tieteellistä tarkkuutta. Tutkimuskysymyksen, aineiston ja menetelmän täytyy olla harmoniassa. Jos harmoniaa ei ole, täytyy muuttaa yhtä tai useampaa näistä.

Muistitietoaineiston erityislaadusta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. historiantutkija Ilona Pajari Äärellä avoimen maan ‑blogissa sekä Tiina Kinnunen Kalevassa 9.5.2018. En itse käytä muistitietoaineistoa tutkimuksessani, joten en työnnä lusikkaani siihen soppaan.

Sen sijaan olen käyttänyt vuosien mittaan sellaista aineistojen sillisalaattia, että voisin todeta kaikkien aineistojen olevan erityislaatuisia. Ne kaikki vastaavat omanlaisiinsa kysymyksiin ja niillä kaikilla on rajoitteensa. Osa tutkijan ammattitaitoa on tunnistaa, mihin oma aineisto taipuu ja mihin ei, eli minkälaisia kysymyksiä sille voi realistisesti esittää. Tutkimuskysymykset pitää siis muotoilla niin, että aineistosta tosiaankin on löydettävissä niihin vastaus – on eri asia kysyä ”mitä tapahtui?” tai ”miksi tapahtui?” kuin ”miten tapahtuma koettiin?” tai ”miten tapahtumasta uutisoitiin?” Tutkimuskysymysten lisäksi menetelmien pitää olla sellaisia, että ne todellakin a) soveltuvat aineiston käsittelyyn, b) tutkimuskysymyksiin vastaamiseen.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.

Tämä on prosessi, johon kuuluu harha-askeleita ja kriisejä kaikilla kolmella osa-alueella, varsinkin nuorella tutkijalla – ja se on ihan OK. Tutkija esimerkiksi tajuaa, ettei aineisto ollutkaan yhtään, mitä oletti sen olevan, eikä sovellu suunniteltuun kysymyksenasetteluun. Tai toteaa, ettei alun perin suunniteltu menetelmä tule tuottamaan merkityksellistä uutta tietoa tai ole muutoin tarkoituksenmukainen. Nämä tajuamiset voivat syntyä myös musertavalta tuntuvan kritiikin seurauksena.

Omat tenkkapooni ovat liittyneet ennen muuta järjestöjen arkistoaineistojen vaihtelevaan muotoon ja kokoon. Esimerkiksi Väestöliitolla on todella yksityiskohtaiset pöytäkirjat monipuolisine liitteineen, kun taas Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja etenkin Folkhälsanin pöytäkirjat ovat sangen niukkasanaisia eikä pöytäkirjoihin merkittyjä liitteitä ole. Näiden kahden järjestön kohdalla päädyinkin käyttämään erilaista aineistokokonaisuutta kuin alun perin suunnittelin, eli Sosiaalipoliittisen yhdistyksen omia julkaisuja sekä Folkhälsanin osalta mm. sanomalehtiaineistoja. Tällaiselta aineistolta en voi kysyä, mitä toimijat ovat ajatelleet ”oikeasti” tai ”kulissien takana”, ts. keskenään järjestön sisällä, vaan minun täytyy esittää kysymyksiä siitä, miten järjestöjen edustajat ovat esittäneet asiaansa julkisesti.

Yksi pahimmista kriiseistä syntyi, kun ryhdyin tutkimaan Folkhälsanin käsityksiä kansanterveydestä tarkastelemalla, miten järjestö määrittelee kansanterveyden (folkhälsa). Aloittelevalla käsitehistorioitsijalla meni pahemman kerran jauhot suuhun, kun kävi ilmi, ettei Folkhälsanin arkisto- tai painetussa aineistossa käytännössä katsoen käytetty koko käsitettä lainkaan! Tämän shokin jälkeen vaati jonkinmoista tutkimuksellista mielikuvitusta hahmottaa, miten lähestyisin aihetta, sikäli kuin ylipäätään siihen pystyisin – onneksi pystyi.

Nykyään osaan jo uuteen tapaustutkimukseen siirtyessäni varautua henkisesti näihin kriiseihin, varsinkin jos myös aineisto on uutta. Eivät ne ikinä ole mukavia – ahaa-elämykset ja onnistumiset ovat tietysti paljon kivempia – mutta koen niiden olevan tärkeitä analyyttisia vaiheita. Kriisien ja harha-askeleiden jälkeen pystyn perustelemaan paremmin sekä itselleni että muille, miksi olen valinnut juuri kyseisen ”pyhän kolminaisuuden”.

Kivaa epäpolitisointia

”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.

Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.

Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.

Siitäkin saa selfhelp-yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”

Voi että. Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.

Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.

Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.

Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.

Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.

Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.

Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”

Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.

PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:

”Aalto-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”

Vielä tutkimussuunnitelmasta

Tutkimussuunnitelman kanssa tuskaileva kirjoitukseni on selvästikin pienen tarkennuksen tarpeessa. Kaverini nimittäin ihmetteli, miten minulla voi mennä kaksi viikkoa suunnitelman kirjoittamiseen. Tarkennettakoon siis, että apurahahakemukset olivat muiden hommien lisäksi – en tokikaan istunut kahta viikkoa koneen äärellä vain väännellen käsiäni tutkimussuunnitelmien kanssa :)

Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen perhanan suunnitelman rustaaminen on aina niin tuskaista. Ilmeisen, eli tiivistämisen kamaluuden, lisäksi (minulle) ongelmallista taitaa olla historiantutkimuksen jossain määrin poikkeava luonne muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna. No, kaikki tietysti pitävät omaa tieteenalaansa erikoisena ja erityisenä ja ihan perustellustikin, mutta koska tämä on minun diktaattoriblogini, tarkastelen aihepiiriä yhteiskuntahistorian erityisyyden kautta.

Aloitetaan vaikka menetelmistä. Monet, ellei jopa suurin osa, poliittisen historian opiskelijoista ja jatko-opiskelijoista ähkäisevät tässä kohden. Onkin kuvaavaa, että jatko-opintoseminaarissa professorimme on todennut menetelmien olevan ”sellainen asia, joka seuraa poliittisen historian opiskelijoita synkkänä pilvenä perusopinnoista aina jatko-opintoihin saakka” ja ”kiirastuli, joka jokaisen täytyy käydä läpi”. Rakas proffamme kuitenkin lohdutti, ettei meidän polholaisten pitäisi kokea mitään alemmuudentunnetta muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna – ”menetelmähän on yksinkertaisesti se, miten tutkimus on tehty!” No, niin…

Ongelmana kuitenkin on se, ettei yhteiskuntahistorian tutkimuksella oikein ole mitään ns. omia menetelmiä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettei historiantutkimuksella olisi mitään omaa teoria- ja menetelmäpuolella. Päinvastoin – tärkein asia, jonka sain poliittisen historian opiskelusta mukaani, on historiantutkijan ajattelutapa. Siihen sisältyy hyvin monisyinen lähdekriittisyys, tiukkaa itsereflektiota, allergisuutta teleologisuudelle ja herkkyyttä kontingenssille, tasapainoilua yli- ja alitulkinnan välillä sekä rajanvetoa sen välillä, missä määrin kunnioittaa tutkimuskohteitaan ja missä määrin varoo ottamasta annettuna tutkimuskohteisiin liittyviä asioita.

Menetelmäksi ei kuitenkaan voi rustata ”ajattelen kuin historioitsija”, vaan siihen tarvitaan jotain vähän tieteellisempää ja, noh, metodologisempaa. Koska yhteiskuntahistorian tutkimukseen voi sinänsä soveltaa oikeastaan mitä hyvänsä yhteiskuntatieteellistä menetelmää, ei ongelmana ole menetelmien vähyys vaan päinvastoin pelottavan laaja kirjo. Näitä kaikkia ei tietenkään voida menetelmäopetuksessa käydä läpi, joten graduntekijä tai aloitteleva tutkija on varsin tuntemattoman maailman äärellä ja lähtee usein lähes nollasta. Tietomäärä on valtava ja tuntuu aluksi loputtomalta suolta, sillä ennen oikeiden menetelmien löytymistä joutuu käymään läpi monta hutia. Ja ennen kuin jonkun menetelmän voi todeta hutiosumaksi, siihen täytyy perehtyä. Tämä onkin todella työläs vaihe.

Menetelmän haarukoimista ei ainakaan helpota, että tutkimuskysymykset, joita varten menetelmät valitaan, ovat usein täysin alustavia. Tämä sen vuoksi, ettei aineistoon perehtymättä ole mahdollista vielä tietää, mitä kysymyksiä aineistolle tarkalleen ottaen voi esittää. Ja primääriaineistoa taas ei useinkaan ole mahdollista tai kannattavaa käydä heti projektin alussa läpi. Yksi syy on se, ettei siihen ole taloudellisia resursseja (kuten väikkärin tapauksessa). Toisekseen on suotavaa tai oikeastaan välttämätöntä ensin perehtyä taustamateriaaliin JA teoriaan ja menetelmiin, jotta tietää mitä ja miten aineistosta hakee. Tämän vuoksi sana ”hypoteesi” saa ainakin minut kiemurtelemaan epätoivoisesti. Kun kysymykseni ovat vasta alustavia ja nekin muodossa ”miksi? miten?” enkä ole vielä päässyt vilkaisemaankaan varsinaista aineistoa, ei minulla kerta kaikkiaan ole vielä mitään hypoteeseja. Ainakaan mitään sellaisia, joita historioitsijan ajatusmaailmassa voisi hyväksyä.

Tutkimussuunnitelma onkin eräänlainen catch-22: tutkimuskysymykset pitäisi muotoilla aineiston pohjalta ja menetelmät valita tutkimuskysymysten mukaan, mutta ennen kuin aineistoon on suotavaa perehtyä, tutkimuskysymysten ja menetelmien pitäisi olla selvillä.

Minulle tuo asetelma on erityisen pulmallinen juuri historiantutkijan ajatusmaailman ja oman kokemattomuuden takia (kokeneemmalla tutkijalla on jo hyvä käsitys olemassa olevasta aineistosta, mutta itse olen ihan uuden aluevaltauksen äärellä). Jos ja kun arvioin kriittisesti omia suunnitelmiani, en voi kuin todeta, ettei minulla ihan aidosti ole mitään pohjaa väitteilleni – koko suunnitelma on kuin pieni kokoelma historioitsijan helmasyntejä. (Tätä minun ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa julkiseen blogiin ihan uskottavuussyistä, mutta olen ottanut periaatteeksi, että kirjoitan väitöskirjaprojektista kaunistelematta.)

No, tämä kaikki tietysti kuuluu asiaan, ja jokaisella tieteenalalla on varmasti omat vastaavat ja hyvin samankaltaisetkin ongelmansa. Täytyy vain yrittää hyväksyä se, että täydellisen tutkimussuunnitelman voi kirjoittaa vasta, kun tutkimus on valmis. Ja siinä vaiheessa suunnitelma ei ole enää ajankohtainen.

Tiede ja asenteellisuus eivät sovi samalle hiekkalaatikolle

Historiantutkijan näkötorni julkaisi oivan kirjoituksen Tiedetoimittajat ja politiikka. Tekstissä annetaan perustellusti pyyhkeitä tiedetoimittajille, jotka eivät osaa tai viitsi erottaa poliittisia mielipiteitään ja tieteellisiä kannanottojaan toisistaan. Jussi Jalosen hampaissa ovat Marko Hamilo (joka nyttemmin on ainakin jossain määrin parantanut tapojaan ja pitää em. kaksi asiaa erillään) ja ajankohtaisena tähtenä Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro.

Olen pääsääntöisesti pitänyt Kaaron kolumneista; välillä ne ovat vedelleet mutkia omaan makuuni turhan suoraksi, mutta se sallittakoon kolumnille. Kaaron viimeisin kolumni Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle oli kuitenkin ennätyksellinen johtopäätöksiin loikkimisessa. En niinkään kritisoi Kaaron tiedeosuutta tekstistä, olkoonkin ettei se mielestäni ollut niin mullistava kuin kymmenien Facebook-jakojen perusteella olisin kuvitellut. Päihteidenkäyttö on sosiaalista toimintaa; se on kytköksissä sosiokulttuuriseen ympäristöön ja tyytyväisyyteen/tyytymättömyyteen (etenkin päihteiden ongelmakäyttö). Stop the press. Perusteluksikin oli löytynyt tuore tutkimus jo 70-luvulta, eikä lähteenä käytettyjä tutkimuksia problematisoida ollenkaan. Sanoisin, että Kaarolta on kyllä tullut oivaltavampiakin kolumneja.

Mitä taas kolumnissa esitettyyn ”ennen oli Venäjällä asiat paremmin” ‑aspektiin tulee, niin nähdäkseni tässä on kokonaisuudessaan kyse kolmesta asiasta. Lähdetään nyt ihan ensiksi siitä, että korrelaatio ei välttämättä tarkoita kausaatiota. JOS Venäjällä päihteiden ongelmakäyttö olisi ollut pyöreä nolla tai edes lähellä sitä (mikä ei siis pidä millään muotoa paikkaansa, alkoholia kyllä kului ongelmaksi asti jo Neuvostoliiton aikaan), voisi jo puhua niin vahvasta korrelaatiosta, että sen voi perustellusti todeta olevan myös syy-seuraussuhde. Mutta koska näin ei ole, voi vain todeta lisääntyneen päihteidenkäytön hyvin todennäköisesti liittyvän siihen valtavaan poliittiseen murrokseen, joka Venäjällä on tapahtunut ja lienee jossain määrin edelleen käynnissä.

Tässä liikutaan kuitenkin vielä niin ylätason suurissa linjoissa, ettei voi väittää, että Venäjän päihdeongelmat johtuvat markkinataloudesta tai sosialismin kaatumisesta. Vielä leväperäisempää argumentaatiota on väittää, että KAIKKI nykypäivän päihdeongelmat palautuvat kapitalismiin. Ei sillä, etteikö nykymenoa voisi aivan perustellustikin kritisoida, mutta avainsana tuossa on tuo ”perustellusti”. Toinen ongelma tässä Kaaron tapauksessa onkin juuri analyysin ja argumentaation köyhyys. On yksinkertaisesti älyllistä laiskuutta ja jopa naiivia yrittää pelkistää monimutkaisia ongelmia muotoon ”se johtuu kapitalismista/sosialismista/islamista/kristinuskosta/[joku muu todella laaja ja monisyinen ilmiö/järjestelmä]”. Ainakin minun silmissäni moisilla väitteillä menettää uskottavuuttaan ja vakuuttavuuttaan ripeästi.

Kolmas ja tärkein ongelma Kaaron kolumnissa on se, että asenteellisuus ja tiede eivät ole hyviä leikkikavereita. Totta kai tiedettä tekevät ihmiset, ja ihmisillä on mielipiteitä ja asenteita. Ammattitaitoinen tieteilijä (tai tiedetoimittaja) osaa kuitenkin 1) tunnistaa omat asenteensa ja 2) varoa soveltamasta niitä aivan miten sattuu tieteelliseen työhönsä. Tutkijan omat mieltymykset ja mielipiteet vaikuttavat tietenkin tutkimustyöhön jo alkaen siitä, minkä aiheen hän valitsee, ja itse tutkimus tai viimeistään niiden johtopäätökset ovat tulkintaa. Tieteellisen työn pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman objektiivista ja perusteltua tulkintaa, ja tiedettä tekevän pitäisi aina olla herkkänä tunnistamaan ja problematisoimaan mahdollista puolueellisuuttaan. Täydellistä objektiivisuutta ei tietenkään voi saavuttaa koska ihmisyys, mutta yhtä kaikki: tiede tieteenä ja poliittiset mielipiteet poliittisina mielipiteinä.