sosiaalipolitiikka – Jos minä olisin maailman diktaattori

Avainkäsitteet-sarja (osa 1): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Suomalaisen hyvinvointivaltion avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle, osa 1

Lue juttusarjan alustus täältä.

Nykypäivän ihmisillä on usein rotuhygieniasta ja kansanterveydestä varsin erilaisia mielleyhtymiä. Kansanterveys tuo lähinnä mieleen sydän- ja verisuonitaudit, tupakoinnin ja syövän, historiallisesti ajattelevalla ehkä myös tuberkuloosin. Rotuhygienia puolestaan tuo mieleen natsi-Saksan, pakkosterilisaatiot, kallonmittauksen, erilaiset julmat kontrollin muodot sekä juutalaisvainot ja rasismin.

Kun aloitin väitöskirjaprojektini, ajattelin, että nimenomaan en aio tutkia mitään rotuhygieniaan liittyvää. Ensinnäkin aihepiiriä on jo tutkittu paljon, toisekseen aihe tuntui kaikessa sensaatiomaisuudessaan laiskalta ja helpolta vaihtoehdolta. Mikäpä ei olisi media- ja historiaseksikkäämpää kuin pakkosterilisaatiot ja kallonmittaukset? Aika pian sain kuitenkin huomata, että asia on paljon moniulotteisempi kuin alun perin ajattelin.

Mainitsin viime kirjoituksessani lyhyesti kirjamme, jonka toimittajana toimin yhdessä Johannes Kanasen ja Merle Wesselin kanssa. Teoksessa historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät tarkastelevat kansanterveyttä Pohjois-Euroopassa käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kirjan tarkoituksena on valottaa, miten lääketieteellinen tieto ja sen käsitteet ovat poliittisia, sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä. Niiden merkitykset eivät toisin sanoen ole muuttumattomia ja neutraaleja, vaan vaihtelevat toimijasta, aikakaudesta ja kontekstista riippuen. Yksi keino tutkia lääketieteen historiaa onkin mennä avainkäsitteiden ”taakse” – analysoida esimerkiksi, mihin ”kansaan” tarkalleen ottaen on viitattu, ja mitä ”terveyden” on katsottu tarkoittavan yksilön tai yhteisön kohdalla.

Oma lukuni em. kirjassa käsittelee Väestöliiton ja Folkhälsanin käsityksiä kansasta ja kansanterveydestä 1940–50-luvulla. Viimeistään tämän tutkimuksen sekä yleisesti kirjaprojektin aikana vahvistui käsitykseni siitä, että rotuhygienialla ja kansanterveydellä on paljon enemmän yhteistä kuin ensiajattelemalta luulisi. Väitän jopa, että ne olivat 1940–50-luvulla Suomessa ja Pohjoismaissa sisarkäsitteitä monien toimijoiden puheissa, toiminnassa ja visioissa. 1950-luvun (ja vielä 60-luvunkin) kansanterveydellä (käsitteenä ja käsityksenä) on siis enemmän yhteistä 1930-luvun rotuhygienian kuin 1980-luvun kansanterveyden kanssa.

Käyn ensin läpi rotuhygienian historiaa Suomessa ja Pohjoismaissa, sen jälkeen kansanterveyden historiaa ja sen yhtäläisyyksiä rotuhygieniaan. Lopuksi käyn läpi näiden sisarkäsitteiden moniulotteisuutta: rotuhygieniassa on kaikessa kontrolloivuudessaankin ollut pyrkimyksiä ehkäistä kurjuutta ja auttaa yksilöitä, ja kansanterveys puolestaan ei ole ollut pelkkää elintasosairauksien ennaltaehkäisyä, vaan myös normittavaa ja kontrolloivaa politiikkaa.

***

Lisäys 3.10.2017: Liikumme tässä tekstissä arkaluonteisten ja hyvin poliittisten aiheiden äärellä. Orastavien väärinkäsitysten korjaamiseksi ja uusien ennaltaehkäisynä taitaa olla paikallaan korostaa historiantutkijan työn luonnetta. Historioitsijana pyrin ymmärtämään, miten menneet toimijat ovat ajatelleet ja miksi he ovat toimineet kuin ovat. Pyrin myös selittämään ja kuvaamaan muille omaa tulkintaani menneistä ajatusmalleista. Se, että kuvailen ongelmallisia historiallisia ilmiöitä monelta eri näkökantilta, ei ole tulkittavissa puolustuspuheenvuoroksi. Ymmärtäminen ja selittäminen ei edellytä hyväksymistä.

Yksityishenkilönä ja nykyihmisenä minun on tietenkin vaikea olla näkemättä monia rotuhygienian muotoja ihmisoikeusrikkomuksina. Tässä tekstissä en kuitenkaan kirjoita yksityishenkilönä, vaan historioitsijana. Historioitsijana, jonka ammattitaitoon kuuluu tunnistaa ja analysoida omia, peri-inhimillisiä taipumuksiaan tulkita mennyttä ”nykypäivän tirkistysaukosta”. Joskus menneiden ajatusmaailmojen ja toimintaympäristöjen avautuminen haastaa vakiintuneita käsityksiä, kun musta ja valkoinen täydentyvät muilla sävyillä. Sankarillinen (tai vähintäänkin neutraali) tapahtuma tai hahmo nähdäänkin uudessa, kyseenalaisessa valossa. Tai yksiselitteisesti vääränä nähdyt tapahtumat selittyvätkin myös aikalaisittain hyvillä tarkoituksilla.

Molemmissa tapauksissa moraalikäsityksemme ja sitä palvelevat historiakäsitykset järkkyvät. Uutta tulkintaa on vaikea hyväksyä, koska se tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jopa historian irvokkaalta vääristelyltä tai kaunistelulta. Tämän tutkimuksen puitteissa olen ollut vastakkain molempien tilanteiden kanssa. On ollut vaikeaa sekä prosessoida sitä, että rotuhygieniaan on kuulunut myös hyviä pyrkimyksiä ja aitoa huolta kanssaihmisten huono-osaisuudesta, että sitä, miten kansanterveydellä on niin suorat kytkökset rotuhygieniaan että voin jopa luonnehtia niitä samaksi asiaksi.

Historioitsijan kuitenkin mielestäni kuuluu yrittää päästä hylkimisreaktiostaan yli ja hyväksyä se eräänlaisena ammatin varjopuolena. Tämä ei mielestäni ole kyseenalaista toimintaa. Sen sijaan pitäisin ammattieettisesti erittäin arveluttavana sitä, että tietoisesti ohjaa omaa tulkintaansa tai sen kuvailua sen mukaan, miten se istuu omaan moraali- ja historiakäsitykseen. Haastoipa se niitä käsityksiä mistä hyvänsä suunnasta.

Mutta vielä kerran, varmuuden vuoksi, tiivistys tämän kirjoituksen luonteesta:

Tämä teksti ON menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen analyyttista kuvausta.
Tämä teksti EI OLE näiden menneiden toimijoiden, ajatusmallien ja toimintaympäristöjen kannatus-, puolustus- tai tuomiopuheenvuoro.

***

Tämä on pitkä teksti, kuten luultavasti kaikki tämän juttusarjan osat tulevat olemaan. Juttujen tarkoituksena on esitellä käsitteiden ja kehityskulkujen monia sävyjä, ja tätä on vaikea saavuttaa kovin lyhyeen muotoon runnotulla tekstillä (varsinkaan minun heikoilla tiiviin ilmaisun lahjoillani!). Suosittelen silti lukemaan kokonaan, vaikka osio kerrallaan (olen pilkkonut osiot omiksi postauksikseen lukemisen helpottamiseksi). Jos kuitenkin olet kovin malttamaton, hyppää suoraan viimeiseen osioon.

(Tekstissä puhun välillä epätyylikkäästi, että organisaatio ajattelee tai tuntee. Tällöin viittaan sen silmäätekeviin edustajiin ja/tai julkisiin tai muutoin henkilöjä erittelemättömiin ulostuloihin.)

Seuraava: Osa 1a.

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidontuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Minne menet, lamalapsi ja tutkija?

Olen tähän saakka pidättäytynyt kirjoittamasta tähän blogiin henkilökohtaisia asioita. Olen toki kirjoittanut itsenäni ja ilmaissut – välillä provokatiivisestikin – henkilökohtaisia mielipiteitäni, mutta olen kirjoituksissa kuitenkin käsitellyt jotain ulkoista aihetta. Tämä kirjoitus olkoon poikkeus, toivottavasti harvinainen sellainen.

Opetin alkusyksystä yhteiskuntahistorian fuksien praktikumia, jossa käsittelimme erilaisia (yhteiskunta)historian ja yhteiskuntatieteiden tietoteoreettisia teemoja. Jonkin opetuskerran aikana, olisikohan ehkä ollut muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittämistä käsittelevällä kerralla, totesin yksilön kokemusmaailman olevan väistämättä kapea ja usein vääristynytkin, kun sitä vertaa laajaan historialliseen kontekstiin. Käytin esimerkkinä itseäni: olen syntynyt 1980-luvulla, joten olen lamalapsi. Olen kokenut elämäni aikana kaksi suurta lamaa, ja aina välillä saan itseni kiinni varsin deterministisistä ja fatalistisista ajatuksista ja ajatusmalleista, että elämä on ja tulee aina olemaan pelkkää lamaa toisensa perään. Historioitsijana kuitenkin tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mikään, ei edes lama, ei kestä ikuisesti, eikä mikään ole pelkkää X toisensa perään. Maailma muuttuu koko ajan, ja tämä on sitä selvempää mitä pidemmän aikaperspektiivin ottaa käyttöön. Vaikeina aikoina tämä on todella lohdullinen ajatus.

Viime aikoina tästä ajatuksesta on ollut koko ajan vaikeampi saada sitä lohdullista otetta. Se on tuntunut teoreettiselta ja keinotekoiselta. Tiedän (tai ainakin uskon hyvin vahvasti) sen pitävän paikkansa, mutta se vaikuttaa silti pakotetulta.

Sovellan tässä omaan ajatteluuni hivenen väkivaltaisesti koselleckilaisia käsitteitä kokemustila (Erfahrungsraum) ja odotushorisontti (Erwartungshorizont). Kokemustila koostuu menneisyydestä, historiasta. Kokemustila muodostuu sekä tiedostetusta että tiedostamattomasta menneisyydestä. Odotushorisontti puolestaan on ikään kuin tiirailua tulevaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien osalta rajaton, vaan kokemustila muokkaa sitä, mitä tulevaisuudelta tosiasiallisesti odottaa ja toivoo; sitä, mikä tuntuu mahdolliselta.

Oma kokemustilani on siis hyvin lamapainotteinen. Kutsuin itseäni lamalapseksi, ja käytän tätä sanaa syvemmässä merkityksessä kuin ”1990-luvun aikana lapsuuttaan elänyt”. Kun olin pieni lapsi, perheemme oli ihan hyvin toimeentuleva, sanoisin ehkä ylempää keskiluokkaa tai vähintäänkin turvallisesti keskiluokkaa. Laman aikana se laulu kuitenkin loppui, sillä meillä meni ihan kaikki. Tarinamme on aika klassinen lamastoori: molemmat vanhemmat työttömänä ja kahden asunnon loukku. Samassa tilanteessa olevia perheitä oli paljon, ja vaikeissa mutta ei niin katastrofaalisissa tilanteissa vieläkin enemmän. Vanhempieni koko omaisuus pakkohuutokaupattiin, ja perheemme oli suurissa talousvaikeuksissa, jotka eivät hellittäneet vuosiin, eivät oikeastaan varsinaisesti koskaan. Juu, velka kyllä vanhenee 15 vuodessa, mutta harva priorisoi laskupinoa sen mukaan, missä on viimeisin eräpäivä. Kun raha ei riitä kaikkiin laskuihin, maksuun ei mene uusin lasku vaan se, joka on jo mennyt perintään. Ulosottoon menee siis pahimmillaan koko ajan uutta laskua, joten ”vapaudu velkavankilasta” -kortti siirtyy koko ajan kauemmas tulevaisuuteen.

Lapsuuteni mantra oli ”ei ole rahaa” – olimme välillä sanalla sanoen köyhiä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto kaikista minusta johtuvista kuluista (joulu oli katkeransuloista aikaa; olin samalla iloinen lahjoista, mutta toisaalta olin kauhuissani siitä, mitä rahanmenoa se vanhemmilleni tiesi) ja olin helpottunut, kun pääsin 15-vuotiaana töihin ja saatoin tienata itse omat rahani. Lama vaikuttaa perheeseeni ja minuun yhä tänä päivänä. Minä en tule perimään mitään, sillä ei ole mitään omaisuutta, jota periä. En ole koskaan voinut tiukan paikan tullen kääntyä vanhempieni puoleen ja vipata rahaa siihen saakka, että saan asiani kuntoon, koska vanhemmillani ei ole yhtään ylimääräistä, ei välttämättä edes kymppejä. En siitä huolimatta pidä itseäni varsinaisesti huono-osaisena, sikäli kuin se ymmärretään matalana sosioekonomisena asemana. Meidän perheemme romahdus oli taloudellinen, mutta sosiokulttuurisesti olen varttunut keskiluokkaisessa ympäristössä, joten siinä mielessä pidän itseäni etuoikeutettuna. Ja vaikka en olekaan voinut laskea vanhempien taloudellisen tuen varaan, vanhempien rakkauteen ja henkiseen tukeen olen aina voinut luottaa. (Tämä ei luonnollisestikaan – onneksi! – katso yhteiskuntaluokkaa, sen paremmin sosiaalista kuin taloudellista.)

1990-luvun lama varjosti siis omaa elämääni hyvin konkreettisesti 2000-luvun alkuun saakka. Muutama vuosi meni ihan mukavasti, sitten alkoi opiskelijan laiha leipä, ja sitten alkoi tämä nykyinen lama. Tämä nykyinen lama onkin sitten kestänyt seitsemän vuotta, ja jatkuu yhä. En siis liioittele väittäessäni, että lama ja niukka toimeentulo ovat muodossa tai toisessa olleet elämässäni läsnä suurimman osan elossaolostani.

Olen nyt kolmekymppinen, enkä nykyisyydessä, ts. kokemustilani pohjalta, osaa sanoa, kuuluuko odotushorisonttiini missään vaiheessa ekonomiseen keskiluokkaan kuuluminen vai jäikö se vain varhaislapsuuden lyhyeksi kokemukseksi. Kolmosella alkava palkka kuulostaa lähes utopistiselta (ellei se ole kolminumeroinen), vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin sen olevan normaali mediaani- tai keskipalkka. Palkan suuruutta olennaisempana olen kuitenkin huomannut pitäväni alitajuisesti, ja jopa tietoisesti, vakaata työllistymistä ja toimeentuloa utopistisena. Oletan ja pelkään, että koko loppuelämäni on pelkkää pienituloista pätkätyötä ja apurahakautta, vielä pienituloisempaa työttömyyttä sekä tietysti ankaraa kilpailua työpaikoista ja rahoituksesta.

Tätä vartenko olen kouluttautunut vuosikausia – velkaantunut henkilökohtaisesti ja käyttänyt sekä omia että yhteiskunnan resursseja? Mitä järkeä tässä oikein on? Missä kohtaa minun pitää viheltää peli poikki ja todeta, että tästä ei tule mitään, vaikka kuinka olisi unelma-ammattini, jossa uskon voivani kehittyä hyväksi, antaa yhteiskunnalle jotain takaisin? Mitä ihmettä minä sitten siinä vaiheessa keksin tilalle ja miten? Mitä tapahtuu sellaiselle yhteiskunnalle, jossa yhteiskuntatieteet ajetaan pala palalta alas? Täytyykö minun muuttaa ulkomaille töiden ja/tai vähemmän vihamielisen ilmapiirin perässä? (Siis elintasopakolaiseksi, ai kamala!)

Tiesin toki jo tutkijan uran valitessani, ettei se ole helppo tie, mutta se tuntui siitä huolimatta oikealta – joltain, jonka eteen kyllä jaksaisin tehdä töitä ja joka kyllä ennemmin tai myöhemmin palkitsisi. Suomessa vallitsevat, hallituksen sanelemat (talous)poliittiset näkymät sekä anti-intellektuaalinen ilmapiiri ja tiedevihamielisyys kuitenkin nakertavat perusoptimistista suhtautumistani maailmaan ja tulevaisuuteen. Tuntuu, että poliittinen johto kuin uhmallaan ei halua ottaa opiksi viime lamasta, hyvässä tai pahassa. Vielä kuitenkin olen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, koska ainakin toistaiseksi pahatkin tilanteet ja olosuhteet ovat loppujen lopuksi aina kääntyneet hyväksi. Optimismini kuitenkin laantuu koko ajan, ja tuntuu jatkuvasti realistisemmalta ottaa vakavasti huomioon sekin vaihtoehto, että asiat menevät päin metsää vaikka kuinka yrittäisi itse muuta.

Toivon todella, että oma odotushorisonttini vielä tästä kirkastuu.

PS. En ole nyt tässä ottanut kantaa pääministeri Sipilän ja opetusministeri Grahn-Laasosen suorastaan irvokkaisiin väitteisiin ja vaatimuksiin siitä, miten ”niukkuus luo luovuutta” ja Suomen tieteen tulisi tavoitella maailman huippuluokkaa samalla kun siitä leikataan hyvin rankalla kädellä. Siihen ovat ottaneet kantaa monet muut minua paljon paremmin. Alla muutamia linkkejä:

Tieteentekijöiden liitto: Opetusministerin patistamiskirje tuntuu yliopistoväestä loukkaavalta
Juhana Aunesluoman Facebook-päivitys
Petri Koikkalainen: Tiede ei ole johdon projekti
Heikki Patomäki: Avoin kirje opetusministerille ja pääministerille
Päivi Salmesvuori: Tarvitsemme aikaa tehdä hommat hyvin
Timo Kilpiäinen: Ministeri Grahn-Laasosen paimenkirje on tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä
Kimmo Svinhufvud: Opetusministerin avoin kirje kirjallisena tuotoksena

Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

Siinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.

Uutinen: kunta ei rikkonut toimeentulotukilakia

Länsiväylä uutisoi viime viikolla, miten Espoon kaupungin ”sossuväki pelasti ylitöillä” sosiaalitoimen asiakkaiden joulun. 19.12. päivätyssä uutisessa kerrotaan, miten ”vielä viikko sitten”, eli oletettavasti 12.12., näytti siltä että kaikkia toimeentulotukihakemuksia ei olisi ehditty käsitellä joulunviettoon. ”Sossuväki” kuitenkin pisti hihat heilumaan ja teki viikonlopun ylitöitä – ”Etelän toimistossa tehdään vielä ensi viikonloppunakin ylitöitä”, kertoo aikuisten sosiaalityön aluepäällikkö Tapio Nieminen.

Tämä uutinen oli arvatenkin tarkoitettu hyväksi ja suorastaan joulumieltä valavaksi uutiseksi. Ikävä kyllä en itse osaa nähdä tämänkaltaista uutisointia minään muuna kuin hälyttävänä ja surullisena.

Toimeentulotukihakemukset pitää lain mukaan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. 12. joulukuuta saapuneista hakemuksista olisi toisin sanoen pitänyt antaa päätös 23.12. mennessä, eli tiukille olisi mennyt joulua silmälläpitäen. Oletettavasti 12.12. käsittelyjonossa on kuitenkin ollut jo aiemmin saapuneita hakemuksia, mihin viittaa myös puhe palvelun ruuhkautumisesta, ts. käsittelyä odottavia hakemuksia on paljon. Aiemmin, esim. 10.12., saapuneiden hakemusten osalta ei olisi lain mukaan pitänyt olla mitään ihmeempää paniikkia, sillä päätös olisi pitänyt antaa 19.12. mennessä.

Tässä uutisessa toisin sanoen hurrataan sille, että Espoon kaupunki ei rikkonut lakia. Jipii?

Väärinymmärrysten välttämiseksi: tämä ei ole kritiikkiä Espoon kaupungin ylitöitä tehneitä etuuskäsittelijöitä (tai ”sossuväkeä”, kuten Länsiväylä heitä ylevästi kutsuu) kohtaan. Tässä on kyse paljon laajemmasta asiasta. Espoo ei nimittäin ole ainoa kunta, jonka toimeentulotuen ruuhkautumisesta uutisoidaan. Hyvin pikaisella googlauksella samaa vaivaa on potenut vuonna 2014 ainakin Salo, Kotka, Pori, Karviainen (Vihti), Jyväskylä, Kuopio, Vantaa…

Valviran ylitarkastaja Marjut Eskelinen itse asiassa kertoo (ks. yo. Savon Sanomien Kuopio-uutinen), että lain vaatimat käsittelyajat ovat ylittyneet 200 kunnassa Suomen 320 kunnasta. Siis lähes kaksi kolmasosaa Suomen kunnista venyttää käsittelyaikoja. Tämän valossa on sittenkin ihan loogista, että uutisoidaan jos joku kunta vaihteeksi ei riko toimeentulotukilakia.

Vantaa-uutinen on tavallaan myönteinen, sillä siinä kerrotaan Vantaan yrittävän korjata ruuhkautumisongelmaa palkkaamalla uusia etuuskäsittelijöitä. Olen kuitenkin ikävä, sillä tämäkin on nähdäkseni avomurtuman hoitamista muumilaastarilla. Ydinkysymyshän on, miksi kokopäiväisiä etuuskäsittelijöitä ylipäätään tarvitaan lisää.

Länsiväylässä todetaan ykskantaan, että ”asiakkaiden määrä kasvaa koko ajan”, ja samaa virttä lauletaan monessa muussakin julkaisussa. Helsingin Sanomatkin uutisoi, miten toimeentulotukimenot ovat kasvaneet sekä pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Turussa että Oulussa. Syiksi mainitaan pitkittynyt työttömyys ja sen myötä myös pitkittynyt toimeentulotukiasiakkuus.

Maassamme on siis yhä enemmän pitkäaikaistyöttömiä, jotka elävät toimeentulotuen, siis hätävaraksi tarkoitetun tuen, varassa.

Maassamme myös käytetään aivan käsittämätön määrä resursseja byrokratian pyörittämiseen: ”Yhdeksässä tutkimuskunnassa noin puolet toimeentulotukityön ja aikuissosiaalityön henkilöresursseista muodostui etuuskäsittelijöistä ja etuuskäsittelijät tekivät noin 70 prosenttia toimeentulotukipäätöksistä.” (Susan Kuivalainen (toim.) (2013) Toimeentulotuki 2010-luvulla. Tutkimus toimeentulotuen asiakkuudesta ja myöntämiskäytännöistä. Raportti 9/2013, Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos. Lainaus tiivistelmästä.)

Ehkä vielä joku päivä saamme lukea aidosti hyviä uutisia siitä, miten toimeentulotukiasiakkaiden määrä on vähentynyt hyvistä syistä, kuten työllisyyden lisääntymisen myötä. Mikäli viime vuosien uutiset ovat antavinaan osviittaa tulevasta, tämä päivä ei kuitenkaan koita aivan pian.

Vitsi, vitsimpi, opintotuen asumislisä

”’Lisää ei ole sidottu mihinkään indeksiin. Vaikka yleistä asumistukea parannetaan ensi vuoden vaihteessa, opiskelijan asumislisään ei tule muutoksia’, Kauhanen kertoo. […]

Myös Kelan etuuspäällikkö Regina Ollila puoltaa asumislisän parantamista: ’Asumisen kalleus ajaa töihin ja voi venyttää opiskeluajat pitkiksi.’

Kela onkin viestittänyt ministeriöille, että yksi, kaikille kansalaisille tarkoitettu asumistuki olisi paras ratkaisu.

’Silloin päästäisiin myös vähemmällä byrokratialla. Nyt elämäntilanteen muutokset siirtävät opiskelijaa tuelta toiselle.’”

(HS 13.9.2014: Monen opiskelijan kaikki tuet kuluvat kotiin)

Khrm. NIIN. Niin kutsuttu asumislisä oli täysi vitsi jo silloin kun minä aloitin opinnot 8 vuotta sitten. Koska sitä ei ole sidottu mihinkään indeksiin, nykyisellään se on jo suoranaista vittuilua, sillä sen väitetään kattavan ”80 % asumiskustannuksista” mutta kuitenkin enintään 201,60 €. Kimppakämpästäkin saa helposti pulittaa 500–600 € ja yksiöstä 700–900 €, vaikkei asuisi Helsingin keskustassa (kuten jostain syystä monet tuntuvat olettavan, ainakin päätellen siitä, että ratkaisuksi luksuselämää viettäville opiskelijoille niin usein ehdotetaan kauemmaksi muuttamista).

Eikä se työntekokaan niin yksinkertaista ole, kiitos noin kymmenen vuotta jäljessä olevien tulorajojen. Opiskelijan käytettävissä olevien rahatulojen enimmäismäärä (opintoraha + asumislisä + maksimiansiotulot tulorajojen puitteissa) on vähän päälle tuhat euroa. Vertailun vuoksi kerrottakoon Suomen köyhyysraja, joka huitelee vajaassa 1 200 eurossa. Opiskelijoita pidetään siis väkisin ja keinotekoisesti köyhyysrajan alapuolella ilman mitään järjellistä syytä. Pääkaupunkiseudun asumiskustannuksiin suhteutettuna tulotaso on kestämätön. Töitä ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä enempää, sillä tulorajat voi ylittää 220 eurolla vuodessa, mistä ei ole sanottavammin apua jos tulot ovat kuukaudessa parisataa miinuksella. Ja jos tuon 220 euroa ylittää sentilläkin, pitää maksaa koko opintotuki takaisin, jolloin käytännössä budjetti menee työnteon vuoksi miinukselle lähes 300 euroa. Vieläkin enemmän, jos ei pysty palauttamaan koko tukea takaisin seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä, silloin nimittäin perittävään summaan lisätään aivan kohtuullinen 15 prosentin korko. Eikä kyseistä opintotukikuukautta enää saa uudestaan käyttöönsä, toisin kuin vapaaehtoisesti (ts. 31.5. mennessä) palautetulla tuella. Vallan edullista lainaa, vähän kuin kalliimmanpuoleinen kulutusluotto!

”No onhan opiskelijoilla opintolaina.” Niin. Laina. En suostu laskemaan opintolainaa tuloksi, sillä velka määritelmällisesti ei ole tuloa, vaikka olisi kuinka edullista lainaa. Opintolainan nostamisen pitäisi olla vapaaehtoinen päätös eikä itsestä riippumattomien, mielivaltaisten byrokraattisisten syiden sanelema pakko. Neljänkin vuoden opiskelusta niittää kontolleen lähes 20 000 euron velan (9 kk/v, rohkeasti olettaen että kesäksi aina siunaantuu kesätyöpaikka), mikä ymmärrettävästi on melko pelottava summa näillä työllisyysnäkymillä. Vakituinen (tai edes säännöllinen), järkevästi palkattu työ ei ole tämänhetkiselle varhaistyöikäiselle sukupolvelle millään muotoa itsestäänselvyys, ja työllistymismahdollisuudet vaihtelevat alasta toiseen villisti.

Ja ei, ei kiinnosta että Jenkeissä/Briteissä/Saksassa/missä ikinä on asiat vielä huonommin. Se, että muualla on vielä huonommin, ei ole peruste ohittaa malkaa omassa silmässä.
En myöskään jaksa kuunnella sankaritarinoita, miten ”minä kyllä opiskelijana asuin mukisematta kellarissa ja söin sammalta seinästä ja satunnaisia rottia ja torakoita, vettä hörpin rikkinäisestä vessanpöntöstä. Oli se rankkaa mutta myös elämäni ihaninta aikaa, ei ollut huolen häivää maailmassa!” En ymmärrä, miksi opiskeluaikaan halutaan väkisin ympätä kurjuutta ja kärvistelyä ja kuorruttaa se marttyyroivalla ylpeilyllä ja glorifioinnilla. Aineellinen puute ei muutu yhtään sen miellyttävämmäksi, vaikka kirjoissa komeilisikin opiskelijastatus – huoli toimeentulosta on harvinaisen yleisinhimillinen stressin aihe.

Opiskelua tunnutaan pitävän jonkinlaisena ylellisenä ja turhanpäiväisenä huvitteluna, josta sietääkin rangaista. Kyseessä on kuitenkin sekä opiskelijoiden itsensä että yhteiskunnan investointi tulevaan työvoimaan. Ei ole kenenkään etu, että opintoja keinotekoisesti vaikeutetaan ja venytetään riittämättömien etuuksien, kireiden tulorajojen ja jatkuvasti kiristyvien opintosuoritusvaatimusten kautta. Hyvässä lykyssä opiskelijat ovat jo valmistuessaan velkaantuneita ja maksuvaikeuksissa. Paras ratkaisu olisi nostaa opintotuki sellaiselle tasolle, että se kattaisi asumismenot kokonaan (mikä edellyttäisi asumislisän porrastamista asuinpaikkakunnan mukaan sekä indeksiin sitomista). Jos ja oletettavasti kun tämä ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan, voisi edes tulorajoja kohtuullistaa niin, että enimmäistuloilla olisi mahdollista tulla toimeen myös pk-seudulla.

Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Heipparallaa, herättelenpä taas tätä blogia. Toukokuussa on runsaasti seminaareja, jotka oletettavasti herättävät kuupassani jotain ajatuksia, joten päivityksiäkin tullee hieman tiheämmin kuin viime aikoina.

Tämän kirjoituksen otsikosta: suurin osa ihmisistä luultavasti vastaisi jotakin kuten ”no heikoimmassa asemassa olevia varten tietysti”. Ja näinhän tämä periaatteessa onkin. Sosiaalipoliittista keskustelua (sekä akateemista että päivänpoliittista) seuratessa keskustelun kärki kuitenkin saattaa jossain määrin hämärtyä.

Olin toissapäivänä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa osallistavasta sosiaaliturvasta. Itse aiheesta, eli osallistavasta sosiaaliturvasta, kirjoitan vielä oman postauksensa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn hieman maailmojasyleilevämpään teemaan.

Seminaarin käynnisti Rauman kaupungin sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo alustuksellaan ”Mistä osallistavassa sosiaaliturvassa on kyse?” Hän mainitsi osallistavan sosiaaliturvan yhtenä tavoitteena sosiaaliturvan legitimiteetin lisääntymisen, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä keskiluokan hyväksynnän hakemista.

Joku yleisöstä (en valitettavasti muista nimeä) osuvasti esitti kysyvän kommentin, miksi legitimiteettiä haetaan keskiluokalta eikä sosiaaliturvan piirissä olevilta. Sama kysymys oli itsellänikin herännyt. Lähes missä tahansa muussa palvelussa tai järjestelmässä esitettäisiin ensisijaisesti kysymys ”palveleeko tämä tarkoitustaan ja kohderyhmäänsä?”, mutta sosiaaliturvassa tämä jää välillä turhan paitsioon. Mitä matalamman tason sosiaaliturvasta on kyse, sen useammin.

Ymmärrän toki sinänsä, miksi keskiluokan hyväksyntää haetaan – hehän ovat olennainen, ellei jopa tärkein, maksajaryhmä. Eivät he kuitenkaan täysin maksumiehen asemassa ole, vaan hyötyvät vaikkapa korkeakoulutuksesta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin kouluttautumattomat tai vähemmän koulutetut ihmiset. Silti harvemmin kuulee peräänkuulutettavan pienituloisten tai alemman keskiluokan hyväksyntää ilmaiselle toisen ja kolmannen koulutukselle tai opintotuelle.

Pentti Arajärvi mainitsi puheenvuorossaan näkemyksensä siitä, että karenssit eivät toimi, sillä työttömyys ei johdu ensisijaisesti ihmisten laiskuudesta vaan työpaikkojen puutteesta. Antti Parpo puolestaan totesi, että sosiaaliturvan ”kovassa ytimessä” (= vaikeasti työllistyvät) ei ole valtion kannalta kyse suuresta taloudellisesta ongelmasta vaan juurikin legitimiteettiongelmasta. Kaiken kaikkiaan seminaarissa vallitsi varsin painava yksimielisyys siitä, että sanktiot eivät ole toimiva keino, sillä työttömyys on ani harvoin yksilön oma valinta. Näkemystä tukevat lukuisat tutkimukset ja selvitykset.

Jos kerran tutkimustietoon(kin) perustuva konsensus on, että aitoja ”vapaamatkustajia” on vain murto-osa ja muut sosiaaliturvan varassa olevat ovat tavalla tai toisella tilanteessaan ei-niin-vapaaehtoisesti, miksi sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäyttömahdollisuudesta kannetaan niin suunnatonta henkistä ja taloudellista huolta? Useimmat kontrollia ja vastikkeellisuutta puoltavat vastannevat: koska rahalliset resurssit ovat rajalliset.

Aivan. Mitä enemmän valvontaa, tarveharkintaisuutta ja vastikkeellisuutta edellytetään, sen enemmän byrokratiaan menee taloudellisia ja henkilöstöresursseja. Nämä rajalliset resurssit ovat pois heiltä, jotka tarvitsisivat apua eivätkä ole tilanteessaan omasta valinnastaan. Lisäksi tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan tiukka tarveharkintaisuus (ja niiden kylkiäisenä tulevat sanktiot) onnistuvat heikosti köyhyyden tai eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissaan. Resursseja tarvittaisiin siis ennen muuta toimivaan sosiaalityöhön sen sijaan, että sosiaalityöntekijät käyttävät enimmän aikansa byrokratiaviidakossa vahtien, ettei kukaan vain saisi pennostakaan ylimääräistä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn ja Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tutkimuksen sekä SOSTEn Sosiaalibarometri 2013:n mukaan sosiaalietuuksien alikäyttö onkin yleisempää kuin ylikäyttö.

Toistan siis: Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Onko tärkeämpää, että sosiaaliturva ja ‑palvelut tavoittavat kohderyhmänsä, vai että kukaan ei pääse ansiottomasti hyötymään järjestelmästä? Edellä esitetyn perusteella nykyisissä järjestelmissä satsataan häkellyttävissä määrin resursseja jälkimmäiseen, varsinkin suhteessa ongelman vakavuuteen ja laajuuteen. Herääkin kysymys, onko tämä tarkoituksenmukaista?

Ja jos ja kun resurssien tarkoituksenvastainen käyttö keskiluokan hyväksynnän nimissä ei siltikään riitä legitimiteetin saavuttamiseen keskiluokan silmissä, riittääkö mikään? Missä tahansa modernissa sosiaalivakuutusjärjestelmässä tulee olemaan harvalukuinen ryhmä ihmisiä, jotka tarkoituksellisesti käyttävät järjestelmää hyväkseen. Tätä on minun nähdäkseni vaikea oikeuttaa yhtään mitenkään – se on väärin ja epäoikeudenmukaista. (Tässä suhteessa olen siis täysin eri kannalla kuin Philippe Van Parijs, jota voinee tituleerata akateemisen maailman äänekkäimmäksi perustulon puolestapuhujaksi. En edes yritä laatia aukotonta yhteiskunnallis-moraalista teoriaa, joka oikeuttaisi vapaamatkustamisen.) Vapaamatkustajia ei kuitenkaan voi estää mitenkään muuten kuin lakkauttamalla koko järjestelmän, mutta harva – onneksi – silti vaatii olemassa olevien järjestelmien räjäyttämistä.

John Rawlsin kuuluisan oikeudenmukaisuusteorian mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta syntyisi niin, että joukko ihmisiä suunnittelisi periaatteet, joiden mukaan heidän yhteiskuntansa toimisi. He kuitenkin päättäisivät näistä periaatteista tietämättömyyden verhon takana, eli he eivät tietäisi, mikä heidän asemansa tässä yhteiskunnassa olisi. Näin tämä joukko ihmisiä valitsisi sellaiset periaatteet, jotka takaisivat yhteiskunnan jäsenille hyvän elämän, olivatpa he minkälaisessa asemassa hyvänsä.

Ensimmäinen näistä periaatteista olisi oikeus niin suureen vapauteen kuin on toisten vapautta loukkaamatta mahdollista. Toinen periaate on ns. eroperiaate: yhteiskunnassa sallitaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia/sosiaalisia (engl. social) eriarvoisuuksia sillä ehdolla, että ne koituvat heikoimmassa asemassa olevan eduksi.

Sovellan Rawlsin eroperiaatetta omassa näkemyksessäni oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Usein eroperiaatteesta puhuttaessa korostuu taloudellinen aspekti, mutta minun näkemyksessäni kyse ei ole taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä, vaan moraalisesta myönnytyksestä. Vapaamatkustajat on se hinta, joka täytyy maksaa, jotta sosiaaliturvajärjestelmä palvelee heikoimmassa asemassa olevia. Järjestelmän hyväksikäyttö on väärin, mutta se, että avun tarpeessa olevat saavat riittävän avun, on enemmän oikein kuin vapaamatkustajuus on väärin.

Kivaa epäpolitisointia

”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.

Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.

Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.

Siitäkin saa selfhelp-yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”

Voi että. Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.

Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.

Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.

Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.

Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.

Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.

Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”

Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.

PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:

”Aalto-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”

Pateettinen aloitus: Eriarvoisuuksien Suomi

Kuka saa, kuka ei?

”Hyvinvoiva enemmistö rahoittaa mieluiten niitä etuuksia ja palveluja, joita se itse ensisijaisesti käyttää. Eniten vastustetaan suoria tulonsiirtoja köyhille. Heikoimpien saamien etuisuuksien nousu on ollut vähäisempää kuin palkkojen nousu. Siinä näkyy kasvava solidaarisuusvaje.”

”Myötätunnon puutteen takana on ajatus huonompiosaisten ansiottomuudesta – on olemassa kunniallisia ja kunniattomia köyhiä.”

”Miksi raha kannustaa rikkaita, mutta passivoi köyhiä? Johtajat saavat optioita, että tekevät töitä. Eikö raha laiskista heitäkin?”

”Kukaan ei päädy omasta tahdostaan ’sossun luukulle’. Kun ihmisillä on hätä, he pyytävät apua.”

Nämä olivat sosiologian professori Juho Saaren pohdintoja tämän päivän Helsingin Sanomissa siitä, kuka on avun arvoinen.

Juuri tämä on ongelmana: hyvinvoivan enemmistön empatianpuute sekä kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa etuoikeutettu asemansa. ”Ihan itse olen tämän koko menestykseni rakentanut tyhjästä” on houkuttelevan suoraselkäisen kuuloista, ja tokihan sitä voisi käyttää perusteluna sille, ettei ole velvollinen tuomaan mitään yhteiseen pottiin, kun ei ole mitään saanutkaan. Eroa hyvinvointivaltiosta -sivut ovat tällaisesta asenteesta malliesimerkki.

Hyvinvointivaltiosta eroamisesta haaveileville ikävämpi homma, että tämä eroaminen olisi pitänyt tehdä jo ennen syntymää. Ainakin mikäli puhtaalla omallatunnolla haluaisi väittää, ettei ole yhteiskunnalle mitään velkaa ja että on itse kaiken menestyksensä takana. Ei riitä, että vapaaehtoisesti luopuu oikeudestaan ”julkisiin tukiin, kuten työttömyyspäivärahaan, kelakorvauksiin, kansaneläkkeeseen tai julkiseen terveydenhuoltoon”. Ne ovat nappikauppaa verrattuna neuvolapalveluihin, peruskouluun, toisen ja kolmannen asteen koulutukseen sekä lapsuusajan terveydenhuoltoon. Niistä olisi pitänyt luopua, mikäli haluaisi omaksua jonkinlaisen henkilökohtaisen veto-oikeuden suhteessa hyvinvointivaltioon. Se juna kuitenkin meni jo.

Erityisen surkuhupaisan tästä ”luopumisesta” tekee se, etteivät hyvinvointivaltiosta eroamassa olevat suurella todennäköisyydellä edes olisi näiden perusturvaksi laskettavien tukien armoilla, vaan ovat työterveydenhuollon piirissä ja tiukan paikan tullen nosta(isi)vat huomattavasti suurempia ansiosidonnaisia tukia ja eläkkeitä. He eivät siis luopuisi yhtään mistään. Jaloa, sano.

Kaiken kunnian ottaminen itselleen hyvästä elämästään ei kestä kriittistä tarkastelua senkään osalta, ettei Suomi ole tasavertaisia mahdollisuuksia koskaan nähnytkään. Muualla maailmassa voi olla huonommin, ja onkin, mutta se ei ole mikään syy ummistaa silmiä omilta ongelmilta. Suomessa periytyy niin hyväosaisuus kuin huono-osaisuus – se, että elämässä menee hyvin, on ollut todennäköistä jo ennen kuin on ehtinyt syntyä.

THL:n toissavuonna valmistuneessa tutkimuksessa seurattiin vuonna 1987 syntyneitä nuoria heidän koko elämänsä ajan käytettävissä olevien rekisterien avulla. Tutkimuksen tulokset olivat karuja, mutta ikävä kyllä eivät yllättäviä. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia olivat itse toimeentulotukiasiakkaita. Lasten eriarvoinen asema näkyy jo syntymähetkellä, sillä toimeentulotukeen turvautuneiden vanhempien lapset painavat keskimäärin syntyessään vähemmän kuin muut. Vanhempien pitkittynyt köyhyys korreloi erittäin vahvasti lasten huostaanottojen, mielenterveysongelmien ja rikollisuuden kanssa. Köyhien perheiden tyttöjen teiniraskaudet ja sukupuolitaudit ovat yleisempiä kuin paremmin toimeentulevien. Myös alueelliset erot ovat räikeitä: Lapissa 36 prosenttia ikäluokasta on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, kun Pohjanmaalla vastaava luku oli 13.

Vieläkö joku väittää, että kaikki on vain itsestä kiinni?

Kaksinapainen yhteiskunta kasvattaa omia kuilujaan

Huomionarvoista on, ettei syyttävä sormi osoita vanhempia, vaan THL:n erikoistutkija Reija Paanasen mukaan syynä on ennen kaikkea yhteiskunnan eriarvoistuminen. Gini-kertoimella mitattuna tuloerot ovat kasvaneet vuoden 1987 noin 0,2:sta nykypäivän noin 0,26:een. (0 = täysin tasaisesti jakautuneet tulot, 1 = täysin epätasaisesti jakautuneet tulot; lähteenä Tilastokeskuksen tulonjakotilasto, laskettu käytettävissä olevien rahatulojen perusteella.) Paanasen mukaan tuloeroja ei pitäisikään tästä enää kasvattaa, ja tutkimusten valossa on vaikeaa olla eri mieltä.

Yhteiskunta on kahtia jakautunut monella eri tasolla, ja se on olennainen solidaarisuutta ja empatiaa rapauttava ja rapautumista ylläpitävä tekijä. On vaikea valita, mikä jakautumisen muoto on huolestuttavin, mutta vaaka taitaa kallistua perusturvan varassa elävien kestämättömään asemaan, etenkin verrattuna keskituloisiin.

Usein kuulee puhuttavan närkästyneeseen sävyyn lusmuista, sossupummeista, siipeilijöistä, vapaamatkustajista jne., jotka elävät leveästi ja vetävät lonkkaa meiräm vero rahoil. THL:n perusturvan riittävyyden arviointiraportin perusteella nämä väittämät ovat kuitenkin täysin perättömiä, ellei sitten hengissä olemista lasketa leveäksi eloksi.

Aina välillä kuulee myös todettavan, ettei Suomessa kukaan nälkään kuole. Ei ehkä kuole, mutta nälkää Suomessa kyllä nähdään. Vuonna 1993 Suomessa oli STM:n tutkimuksen mukaan 100 000 suomalaista, jotka olivat edellisen vuoden aikana nähneet nälkää. Näläksi laskettiin se, että on ollut tilanteita, jolloin on ollut useita päiviä ilman ruokaa. Tilanne ei ole nykypäivänäkään järin kehuttava. Huono-osaisin Suomi ‑tutkimusprojektia vetävän Saaren mukaan 10 000–25 000 suomalaista turvautuu viikoittain ruoka-apuun.

Saaren mukaan ongelmana eivät ole riittämättömät etuudet, vaan liian korkeat elin- ja etenkin asuinkustannukset suhteessa etuuksiin. Tämä lienee eräänlainen muna vai kana ‑kysymys, mutta yhtä kaikki lopputulos on se, ettei perusturvan varassa elävillä aina riitä rahaa ruokaan. Edellä mainittu THL:n raportti maalailee tätä näkemystä valitettavan tukevia lukuja: ”Yksinasuvan perusturvan varassa elävän tulotaso ennen asumismenoja on 37–45 % keskipalkkaisesta vuonna 2011. Vertailtaessa kohtuullisten asumismenojen jälkeistä tulotasoa, perusturvan varassa elävän yksinasuvan tulotaso on 23–32 % keskipalkkaisesta.” Kaksikymmentäkolme prosenttia, parhaimmillaan kolmasosa. Perusturvan varassa elävät ovat usein myös oikeutettuja toimeentulotukeen, mikä jo itsessään kertoo paljon perusturvan tason riittävyydestä. Kylläpä tuo sossupummin rooli kuulostaakin houkuttelevalta, eikös?

Muita yhteiskunnan sisäisiä kuiluja leventäviä seikkoja ovat kaksijakoinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka nakertaa nimenomaan köyhimpien ja sairaimpien asemaa. On suorastaan häiriintynyttä, että terveyspalveluja eniten tarvitsevat ja huono-osaisimmat saavat huonointa palvelua ja maksavat siitä eniten. Ja niin kauan kuin keskiluokka ei käytä julkista terveydenhuoltoa vaan on heille ilmaisen ja laadukkaan (ja tätä nykyä joiltain osin jopa kyseenalaisen) yksityisen työterveydenhuollon piirissä, ei julkisen (perus)terveydenhuollon asema varmasti tule muuttumaan, sillä köyhillä on heikonlaisesti poliittista painoarvoa, toisin kuin keskiluokalla.

Todettakoon tosin, että keskiluokka ymmärrettynä vakituisessa työssä olevana keskituloisena henkilönä on käymässä yhä kyseenalaisemmaksi. Vakituiset työsuhteet ovat nykynuorille selvästi harvinaisempi tulevaisuudennäky kuin edelliselle sukupolvelle. Huomattavasti todennäköisempää on itsensä elättäminen pätkätöillä ja erilaisilla osa-aikatöillä, joita nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä osaa ottaa huonosti huomioon.

Vielä huonommassa asemassa ovat ”nykypäivän pienviljelijät”, eli pienyrittäjät. Sekä pienviljelijyyteen (1900-luvun alkuvuosikymmeninä) että pienyrittäjyyteen on lämpimästi valtion taholta kannustettu, sillä mikäs sen erinomaisempi keino saada ihmisiä luomaan oma työpaikkansa ja elättämään itseään itsenäisesti. Kannustavuus kuitenkin jää sanahelinän tasolle. 1900-luvun alun pienviljelijöiden tapaan yrittäjät maksavat aivan mahdottomasti veroja ja veronluontoisia maksuja, varsinkin työnantajan asemassa, mutta saavat vastineeksi… no, eivät juuri mitään.

Suomessa on yhä useampia kuiluja, jotka levenevät ja syvenevät jatkuvasti. Suomen yhteiskunta ja etenkin sen sosiaaliturvajärjestelmä on rakentunut vakituisen kokopäivätyön normin ja täystyöllisyyden perustalle, mutta perusta murenee murenemistaan. Mitä kauemmaksi ihmiset toisistaan ajautuvat, sen kaukaisemmaksi muodostuvat ajatukset empatiasta ja solidaarisuudesta, ja erilaiset jaot meihin ja heihin saavat vahvempaa jalansijaa.