sosiaaliturva – Jos minä olisin maailman diktaattori

Jotkut asiat ovat ikuisia – ”väestökysymys”

Viime viikkoina on virinnyt huolestunutta keskustelua siitä, miten syntyvyys on laskenut viidettä vuotta ja miksi hedelmällisessä iässä olevat suomalaiset eivät lisäänny. Yksistään Helsingin Sanomat on julkaissut viikon sisään muutamankin jutun (1, 2, 3 + kysely), ja Yle kirjoitti asiasta syyskuussa pari juttua (1, 2) sekä järjesti A2 Lisääntymis-illan, joka haki ”ratkaisuja syntyvyyden laskuun ja sen tuottamiin ongelmiin”.

Väestöpolitiikkaa tutkineena historioitsijana olen seurannut keskustelua hymynkare suupielissäni. Näinä epävarmuuden aikoina on sentään hyvä, että jotkut aiheet ne eivät muutu.

”Kun lukumäärältään suurimmat ikäluokkamme ovat jo sivuuttaneet 30. ikävuotensa ja syntyneisyydestä huolehtiminen on yhä suuremmassa määrässä jäämässä lukumäärältään pienenevien vuosiluokkien harteille, käy muutoksen aikaansaaminen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilastomiehet ovatkin arvioineet, että Suomen kansan lisääntyminen tulee pysähtymään vuoden 1975 tienoilla, jolloin kansamme on saavuttanut 4 miljoonan rajan. Pysähtymistä seuraa kansan kutistuminen, ellei muutosta siihen mennessä saada aikaan.
[…] Väestökysymys on Suomessa lyhyesti sanoen kysymys kansan olemassaolosta.”

Kuulostaa jokseenkin tutulta!

Vaan tämä teksti olikin katkelma Väestöliiton ensimmäisestä ohjelmasta vuonna 1941. Ns. espoolaisella salausmenetelmällä piilotetut kohdat ovat ”1975” ja ”4 miljoonan”. Palaan tähän ennustukseen vähän tuonnempana.

Väestöliitto tunnetaan nykyään ennen muuta perhepoliittisena sosiaali- ja terveysalan järjestönä, ja sen asiantuntijat ovatkin esiintyneet tiuhaan viimeaikaisissa keskusteluissa. Alun perin sen perustamisen takana oli väestöpoliittinen huoli Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli juuri käynyt sodan Neuvostoliittoa vastaan (talvisodan, siis), mikä laukaisi Suomessa jonkinasteisen väestö- ja geopoliittisen heräämisen (tai paniikin). Kuten silloinen ulkoministeri Väinö Tanner rauhanteon päivänä kiteytti: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä on liian vähän.”

Väestöliitto hahmotteli, että ihanteellinen lapsimäärä suomalaisperheissä olisi vähintään kuusi lasta, ja lisääntyminen nähtiin kansalaisvelvollisuutena. ”Yleinen mielipide on saatava tajuamaan, että lasten kasvattaminen ei nykyisissä olosuhteissa ole yksityisasia, vaan velvollisuus kansaa ja yhteiskuntaa kohtaan.” (Ei kovasti poikkea nykypäivän sanavalinnoista.) Naisten lisääntyminen rinnastettiin suoraan miesten asevelvollisuuteen, mikä sodan runtelemassa maassa oli varsin voimakasta retoriikkaa: ”Synnyttäminen onkin naisten isänmaalleen suorittamaa arvokkainta asevelvollisuutta, eikä se suinkaan ole vaivatonta eikä vaaratontakaan.”

Väestöliitto, poliittinen johto ja muut väestöpoliittisesti huolestuneet tahot lienivät helpottuneita, kun propaganda (kuten valistus- ja tiedotustoimintaa tuolloin kutsuttiin) ja sosiaalipoliittiset toimenpiteet (mm. lapsilisät) purivat, ja toisen maailmansodan jälkeen väki sikisi kuin käskystä. Mitä nyt lapset eivät meinanneet mahtua kouluihin ja koteihin. Kansantaloudellisesti Suomella meni kuitenkin hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat siirtyivät työikään eli tuottaviksi ja veroa maksaviksi kansalaisiksi, mikä oli ratkaisevaa Suomen hyvinvointivaltiokehitykselle.

”Tilastomiesten” ennuste ei olekaan pitänyt paikkaansa. Suomen kansa ei ole kutistunut, sillä Suomen väkiluku ei tähän päivään mennessä ole kääntynyt laskuun, paitsi kerran. Ainoana poikkeuksena 1960–70-luvun taite, jolloin osa niistä samaisista suurista ikäluokista muutti Ruotsiin töiden perässä, kun Suomi ei tahtonut pysyä ripeän kaupungistumiskehityksen mukana.

Väestönkehitys vuosina 1749–2050.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Väestönkasvu on toki eri asia kuin syntyvyys ja väestön ikärakenne. Syntyvyyskäyrä näyttääkin hieman erilaiselta:

Elävänä syntyneet 1971–2015.
(Lähde: Tilastokeskus.)

Ikärakenne on tärkeä sen paljon puhutun huoltosuhteen kannalta, eli paljonko on työikäisiä suhteessa työvoiman ulkopuolella oleviin. Tällä hetkellä suurin huolenaihe on värisevällä äänellä lausuttu eläkepommi, eli suuret ikäluokat (kas! palaamme sylttytehtaalle) jäävät eläkkeelle, ja heidän eläkkeensä pitäisi työssäkäyvän sukupolven maksaa. Ei yllätäkään, että yllä mainitussa Ylen jutussa todetaan: ”Erityisen huolissaan alhaisesta syntyvyydestä ovat yli 50-vuotiaat suomalaiset. Tähän voi olla syynä huoli siitä, ketkä tulevaisuudessa maksavat heidän eläkkeensä, jos syntyvyys jatkaa laskuaan.” Jep. Suomessa ei onneksi ihan niin paha tilanne ole kuin monessa muussa länsimaassa, sillä Suomen työeläkejärjestelmän rahastoivuus paikkaa paljon. Tyhjäksi se ei kuitenkaan tilannetta tee. Suomessa on luovuttu ättestupa-perinteestä, joten jos mielimme säilyttää mm. työeläkejärjestelmän, työikäisen väestön lisääntyminen olisi varsin hyvä juttu.

Ikävä vain, että siihen olisi pitänyt puuttua jo 20–30 vuotta sitten, koska niitä työssäkäyviä veronmaksajia tarvittaisiin juuri nyt, kun suuret ikäluokat tosiaan jäävät eläkkeelle. Tosin jos katsotaan syntyvyyskäppyrää, huomataan, että 1980–90-lukujen taitteessa oli pienimuotoinen vauvabuumi (isolta osin kiitos vuonna 1985 voimaan astuneen kotihoidontuen, jonka pystyi yhdistämään myös työttömyysturvaan). Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt, koska suuret ikäluokat ovat vain niin massiivisen suuria, yli 100 000 lasta/vuosi, kun 1970-luvun jälkeen ei ole yhtenäkään vuonna syntynyt edes 70 000 lasta. Ongelma ei siis sinällään ole romahtanut syntyvyys, vaan n. 70 vuotta sitten suhteettomasti ja hetkellisesti paisunut syntyvyys. EU-vertailussa syntyvyytemme sitä paitsi on keskimääräistä korkeampi jopa suurena kriisivuotena 2015, 1,65 lasta/nainen, vs. EU:n 1,51–1,62 lasta/nainen (2005–2014) (Eurostat).

Tällä hetkellä tarvitsisimme kuitenkin Suomeen kuin taikaiskusta työikäistä väkeä, mieluusti perheellistä. Hitsi, mistähän sellaisia saisi? Varmaan järjestämällä A2-iltoja ja painottamalla synnyttäjäedellytykset täyttävälle kansanosalle, miten kannattaisi pitää kiirettä eikä pidä olla turhan nirso siittäjän suhteen. Biologista kelloa säestää kansalaisvelvollisuus, nyt kuulolle.

Tai sitten voisi tietysti havahtua siihen, että maahanhan kyllä olisi tulossa juuri tuohon haarukkaan osuvia ihmisiä vaikka millä mitalla, ihan vallan koulutettuakin porukkaa. Maapallon kantokyvyn huomioon ottaen tämä olisi vieläpä paljon järkevämpi ratkaisu kuin syntyvyyden nostaminen, ja Suomen väestöluvun kasvu on muutenkin jo pitkään ollut nettomaahanmuuton ansiota.

Mahdollisuuteen korjata huoltosuhde ei poliittinen johto tokikaan tartu, vaan yrittää epäinhimillisillä keinoilla lähettää ”viestiä”, että Suomeen ei kannata tulla ja jos tulee, pois kannattaa lähteä. Perheenyhdistäminen on lainsäädännön nojalla kohtuuttoman vaikeaa. Suuri huoli syntyvyydestä ja huoltosuhteesta onkin sangen tekopyhää. Jos syntyvyydestä viitsitään olla niin kovin huolissaan nimenomaan pitkän aikavälin kehitystä silmälläpitäen, jännä miten ei maahanmuuttoa voida täsmälleen samasta näkökulmasta nähdä investointina. Ei ole ilmeisesti kuitenkaan tultu kovin kauas 1940-luvulta ja eugeenisesta pyrkimyksestä korottaa kansan lukumäärää ja laatua – ”laatu” vain tarkoittaa tänä päivänä kantasuomalaista.

En sano, etteikö nykyinen työllisyystilanne ole vaikea suurilukuisen maahanmuuton osalta. Maahanmuuttajien ja pakolaisten kunnollinen kotouttaminen vaatii toki paljon resursseja, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä muuten myös maksaa lapsen kasvattaminen sikiöstä koulutetuksi ja työssäkäyväksi aikuiseksi. Tämä on jälleen kerran arvokysymys. Lainaa Suomi kyllä saisi, vieläpä erittäin edullista, eikä leikkauspolitiikka ole toistaiseksi osoittautunut voittostrategiaksi. Ihmisten ajaminen nurkkaan ei ole synnyttänyt luovuutta ja suurta kilpailukykyloikkaa, vaan lamaantumisen. Lyhytnäköisen politiikan ja lokeroimisen sijaan tarvittaisiin parempaa tukea pienyrittämiseen, eri tulomuotojen yhdistämiseen, työn ja opiskelun yhdistämiseen, lastenkasvatuksen ja työn yhdistämiseen jne. – eli aitoa joustoa, ei peitesanoja kyykytykselle. Koulutuksen ja tutkimuksen alasajoa on samaten vaikea perustella kilpailukyvyn parantamisen näkökulmasta. Ja lienee sanomattakin selvää, että rakenteellista ja poliittista rasismia ei tarvita yhtään enempää.

Koulutusta voisi uudistaa myös järkevästi

Tämänpäiväiset uutisoinnit opintuen leikkauksista (esim. Helsingin Sanomissa) vetävät jo valmistuneenkin mielen matalaksi. Hallitus tilasi professori Roope Uusitalolta selvityksen siitä, millä tavalla opintotukea voitaisiin leikata – ”koulutuksesta ei leikata” -lupauksen mukaisesti, thanks Sipilä.

Jos hallitus seuraa Uusitalon esitystä, opintotukea heikennetään monella rintamalla: opintorahaa leikattaisiin jopa 25 prosentilla (336,76 € –> 250,28 €), minkä lisäksi opiskelujen edistymisvaatimusta tiukennetaan (5 op/tukikuukausi –> 6 op/tukikuukausi)*. Opintotukikuukausia saisi 300 opintopisteen tutkintoon jämptisti laskennallisen opiskeluajan verran eli 45, ja kaikkiin korkeakouluopintoihin käytettävien tukikuukausien määrää pudotettaisiin kymmenellä (64 kk –> 54 kk). Helpotuksena (?) opintolainaa korotettaisiin 400 eurosta kuukaudessa 650 euroon kuukaudessa, mutta armollisesti ”lainaan ei kuitenkaan pakotettaisi”. Opiskelusta toisin sanoen tehtäisiin lainapainotteisempaa. Porkkanana tässä suunnitelmassa on opintolainahyvityksen laskeminen omavastuuosuuden ylittävältä osalta 40 prosentista 30 prosenttiin. Oho lol sanoinko porkkana, tarkoitin tietysti lisäkeppiä!

Niin hieno järjestelmä kuin opintotuki ihan aidosti onkin, opiskelijat eivät suomalaisessa yhteiskunnassa millään laskukaavalla kuulu hyvätuloisiin, ja opintotuki on jäänyt selvästi yleisestä ansio- ja hintakehityksestä jälkeen. Se ei ole pitkään aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eli toimeentulon tarjoamisen täysipäiväisen opiskelun mahdollistamiseksi.

Ei-lainapohjainen opintotuki (opintoraha + asumislisä) on useita satoja euroja pienempi kuin esim. Kelan päivärahaa ja yleistä asumistukea saavan työttömän tulot. Lisäosviittaa opiskelijoiden leveästä leivästä ja kaavailluista muutoksista saa, kun näitä vertaa toimeentulotukeen. Uusitalon esityksen mukaan ”opintorahan, asumislisän ja opintolainan summa nousisi 1 100 euroon kuussa”. Ooh. Pk-seudulla asuva opiskelija voisi hyvinkin olla oikeutettu n. 200 euron toimeentulotukeen, vaikka olisi jo velkaantunut henkilökohtaisesti kattaakseen elämiskustannuksiaan.

No, olen jo aiemmin kirjoittanut opintotuen, opintolainan, koulutuspolitiikan jne. ongelmista, joten en nyt ala toistaa kaikkea jo kirjoittamaani, vaan palaan mieluummin tämänpäiväiseen aiheeseen.

Taustaksi tosin ensin pientä muistutusta opintotuen surullisehkosta historiasta. Vuonna 2008 opintotukea parannettiin jonkin verran, jos kohta riittämättömästi että se edelleenkään olisi täyttänyt tarkoitustaan. Mutta parannus se on pienikin parannus, edellisen kerran sitä oli korotettu vuonna 1992, mitä kylläkin seurasi (yllätys yllätys) leikkaus vuonna 1995. Vuosi 2014 oli historiallinen: opintotuki sidottiin kansaneläkeindeksiin! Halleluja! Johan tätä oli ainakin parikymmentä vuotta odotettu. Harmi vain, että tämä osoittautui suoranaiseksi vittuiluksi, sillä indeksisidonnaisuus purettiin tämän vuoden alusta. Lisää opintotuen historiasta täällä.

Kun kevätkesällä kuulin hallituksen aikeista leikata opintotukea, ensimmäinen reaktioni oli turhautunut ärsytys – joko nyt taas? Hetken happea vedettyäni kuitenkin kutittelin esille optimismiani, josko leikkaukset tehtäisiin jotenkin järkevästi, eikä vain höyläämällä jo entuudestaan pientä opintorahaa. (Valitettavasti optimismini taisi olla turhaa.)

Järkevä tapa olisi esimerkiksi parantuminen maisteripsykoosista, jonka mukaan korkeakoulutus tarkoittaa lähes automaattisesti ylempää korkeakoulututkintoa. En itse pidä millään muotoa tarkoituksenmukaisena, että niin moni korkeakoulutusta vaativa ala tähtää ~viisivuotiseen tutkintoon, josta saa maisterin paperit. Erityisen hölmöltä tämä tuntuu yliopistossa, jossa ylempi korkeakoulututkinto on hyvin tutkimuspainotteinen ja edellyttää gradun kirjoittamista – oli opiskelijalla mitään intressejä tutkimukseen tai ei. ”Graduahdistus” onkin jo vakiintunut surullisenkuuluisaksi käsitteeksi.

Mielestäni olisikin järkevämpää siirtyä malliin, jossa alempi korkeakoulututkinto olisi 180–240 opintopistettä (eli 3–4 vuotta), ja tämä tutkinto tarjoaisi ammattitaidon, kouluttaisi kriittiseen ajatteluun, tietotaidon soveltamiseen jne. – tämä sekä ammattikorkeakouluissa että yliopistoissa. Alempi korkeakoulututkinto olisi perusedellytys, ei maisterin paperit. Ylempi korkeakoulututkinto olisi erikoistumista varten (tutkijan ura, pätevöityminen, erikoisalat…), ja se voisi hyvin olla alasta riippuen vain 60 op:n (1 v.) laajuinen, korkeintaan 120 op. Ylempiin korkeakoulututkintoihin voisi myös olla erillinen haku, mikä vähentäisi maisterin papereiden automaattista oletusta. Tämä koulutusmalli olisi myös täysin yhdenmukainen Bolognan prosessin koulutussyklien kanssa.

Tällä säästettäisiin rahaa ja hermoja. Lukemattomille opiskelijoille maisteriopinnot ovat enemmän tai vähemmän pakkopullaa, ja viimeistään gradut ja muut laajat opinnäytteet aiheuttavat ahdistusta ja viivästyttävät valmistumista. Työelämässä tästä saatava hyöty on nähdäkseni suhteettoman pieni.

Uusitalo kertookin, että yhtenä vaihtoehtona olisikin ollut ”rajata ’ilmainen’ opintoraha vain kolmeen vuoteen eli kandidaatintutkintoon, ja loppu olisi ollut lainaa”. (En nyt tässä yhteydessä jaksa avautua lainapainotteisuudesta, otetaan laina nyt keskustelun yksinkertaistuksen vuoksi annettuna.) Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, ja vaikka yleisesti ottaen kunnioitan Uusitaloa, en niele hänen perustelujaan tässä kohtaa lainkaan.

”Malli olisi ollut ongelmallinen etenkin ammattikorkeakouluopiskelijoille, joilla perustutkinto voi kestää 3,5–4,5 vuotta.”
Ensinnäkin 4,5 vuotta kestävä alempi korkeakoulututkinto ei ole em. koulutussyklien mukainen, joten niistä olisi hyvä päästä eroon muutenkin. Toisekseen malli on ongelmallinen vain, jos siitä halutaan tehdä ongelmallinen. Eripituisia koulutusohjelmia on jo nykyisellään (esim. valtiotieteiden kandidaatti + maisteri: 180 op + 120 op = 300 op; lääketieteen peruskoulutus: 360 op), eikä se ole ollut ongelma. Sen sijaan, että fakkiudutaan kolmivuotiseen kandidaatintutkintoon, esitän vallan innovatiivisen ajatuksen, että opintotukea myönnetään lähtökohtaisesti tutkinnon laajuuden eli opintopisteiden mukaan. Laskennallinen opintotahti on 60 op/v jakautuen yhdeksälle opiskelu-/tukikuukaudelle, eli 180 opintopisteen tutkintoon myönnettäisiin lähtökohtaisesti 27 tukikuukautta; 240 opintopisteen tutkintoon 36 tukikuukautta; 360 opintopisteen tutkintoon 54 tukikuukautta jne.

”[Ongelma olisi myös] ollut se, että kandivaiheen jälkeen alettaisiin mennä töihin, jolloin maisterivaihe jäisi suorittamatta. Siitä olisi seurauksia kelpoisuusvaatimuksiin.”
Taas: maisterivaiheen suorittamatta jättäminen on ongelma, jos siitä tehdään ongelma. Läheskään kaikilla aloilla ei ole kelpoisuusvaatimusta, joten tätä ajattelua on turha soveltaa kaikkeen korkeakoulutukseen. Niillä aloilla, joilla kelpoisuutta edellytetään, koulutusohjelma olisi yksinkertaisesti pidempi ja opintotukea myönnettäisiin sen mukaan. Ks. edellinen kohta. Muilla aloilla työelämään siirtyminen kandivaiheen jälkeen: KYLLÄ KIITOS.

”Myös säästöjä olisi alkanut kertyä tästä mallista vasta vuodesta 2020 alkaen.”
No, niin. Tästä ei auta syyttää Uusitaloa, joka tietenkin vain laati selvityksen hallituksen antamien raamien puitteissa. Ja hallituksella tapansa mukaan on taas yksisilmäisen hirvittävä kiire kiivetä sinne oksistoon takalisto edellä, pitkän aikavälin seurauksista piittaamatta, ja yläilmoista sylkeä koulutuksen ja sivistyksen päälle. Ehkä trickle down on sittenkin olemassa oleva ilmiö, olemme vain ymmärtäneet sen väärin.

Onneksi Suomella kuitenkin riittää rahaa autoveron alentamiseen (hintalappu 200 miljoonaa euroa, vrt. opintotuen leikkaus 150 miljoonalla eurolla) ja Talvivaaran kaltaisiin kärkihankkeisiin. Bravo.

*) ”Opintojen edistymisvaatimus tiukentuisi niin, että opintotuen ehtona olisi nykyisten viiden opintopisteen sijaan kuusi opintopistettä tukikuukautta kohti. Tämä olisi Uusitalon mukaan signaali opiskelijalle, että pitäisi valmistua normaaliajassa.” Ei jumalauta nyt.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Vetoomus modernin työttömyysturvan puolesta

Käsittelin viime kuun lopussa hallituksen esitystä (94/2015), jonka on määrä uudistaa työttömyysturvaa. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani pitkällisemmin, mikä esityksessä mättää ja miksi se ei sovi tähän päivään. Lyhyesti: esityksen myötä oma työ (= ei yrittäjä- eikä palkkatyö) lakkaisi olemasta, ja oman työn tekijät määriteltäisiin yrittäjiksi. Työn luonne muuttuu koko ajan, eikä tällainen mustavalkoinen luokittelu toimi.

Esitys meni tänään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa läpi. Alkaa pahasti näyttää siltä, että huonosti valmisteltu ja jostain syystä kovin kiireellä puskettu lakiesitys astuu voimaan jo 1.1.2016.

Esitys ei sinänsä ole läpeensä paha; omassa työssä päätoimisesti työllistyvät eivät (välttämättä) ole oikeutettuja palkansaajan sen paremmin kuin yrittäjän sosiaaliturvaan, joten edes jonkin sosiaaliturvan piiriin sisällyttäminen on plussaa. Yrittäjän sosiaaliturva kuitenkin sattuu olemaan Suomessa huonoin mahdollinen, joten ratkaisu on mahdollisista ratkaisuista huonoin.

Ongelmallista on, että esityksessä ei määritellä riittävän hyvin sivu- ja päätoimisuuden eroa. Sikäli kuin itse tulkitsen esitystä, oma työ = yrittäjyys, sillä sipuli. En ole löytänyt perusteluista tai lakitekstistä tämän selkeämpää määrittelyä.

Perustelujen mukaan uudistuksen tarkoituksena on ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Nimenomaan tässä uudistus epäonnistuisi tyystin.

Joustamaton luokittelu yrittäjään ja palkansaajaan, mitä nyt oltaisiin tekemässä entistä jyrkemmäksi, ei ole enää 2010-lukua. Yhä useampi soveltaa – tai haluaisi soveltaa – yhdistelmää monesta eri työmuodosta, tulojen sillisalaattia. Tätä kuitenkin ollaan nimenomaisesti vaikeuttamassa.

Yritystoiminnan aloittaminen katsotaan usein päätoimiseksi (mikä on aivan päätöntä jo itsessään – mistä kukaan voi heti tietää, ottaako uusi yritys tuulta alleen?), missä tapauksessa menettää oikeuden palkansaajan työttömyysturvaan. Jos omassa työssä työllistyvät luokiteltaisiin tästä eteenpäin yrittäjiksi, sovellettaisiinko tätä ohjenuoraa myös heihin?

Jos pahat aavistukseni ja tulkintani pitävät paikkansa, pahimmillaan tämä johtaisi esimerkiksi siihen, että palkansaajana työttömyysvakuutettu työtön voisi menettää oikeuden työttömyysturvaansa, jos ottaa vastaan keikkatyötä. Tai että palkansaajakassaan vakuutettu, mutta palkkatyön ohessa omana työnä sivutyötä tehnyt henkilö tulkitaankin palkkatyön päätyttyä TE-toimistossa yrittäjäksi, eli henkilö ei olekaan oikeutettu palkansaajan työttömyysturvaan.

Ongelmallista onkin, että maan tavan mukaan sivu- ja päätoimisuus on täysin TE-toimistojen omien läpinäkymättömien ja toimistoittain vaihtelevien tulkintojen varassa. Pahimmillaan yksi muutaman tunnin toimeksianto kuukaudessa tulkitaan päätoimiseksi. Lisäksi näistä tulkinnoista, so. lausunnoista, ei voi valittaa.

Tämä muodostaa kokonaisuutena sellaisen työttömyysturvan venäläisen ruletin, että se nimenomaisesti ei kannusta ottamaan vastaan uusia työtilaisuuksia, jotka eivät ole perinteistä palkkatyötä. Esitys toimii toisin sanoen aivan omaa tarkoitustaan vastaan.

Näkisin tässä kolme vaihtoehtoa (nykyisen sosiaaliturvan puitteissa). Paremmuusjärjestyksessä:

1) Omassa työssä työllistyvä saisi itse päättää, kokeeko omalle tilanteelleen parhaaksi yrittäjyyden, eli Y-tunnuksella toimimisen, vai Y-tunnuksettoman ”kevytyrittäjyyden” (omassa työssä työllistymisen). Kevytyrittäjyys edellyttäisi sitä, että laskutuspalvelut alkaisivat (ja saisivat!) hoitaa asiakkaidensa puolesta kaikkia työnantajan velvollisuuksia, laskutuspalveluiden kautta tehty työ laskettaisiin palkansaajan ansiotyöksi ja tämän työn voisi vakuuttaa palkansaajan työttömyyskassassa tai Kelan kautta.

Päätoimisille Y-tunnuksellisille (esim. toiminimiyrittäjille) HE on sinänsä hyvä, koska se parantaa yrittäjän sosiaalivakuutuksen saamisen edellytyksiä, ja se olisikin tervetullut uudistus. Sivutoimisuuden määrittely kuitenkin kaipaa viilaamista, jotta sivutoimiseksi siirtyminen esim. YEL-vakuutuksesta luopumalla ei tosiasiallisesti heikennä henkilön sosiaaliturvaa.

Pää- ja sivutoimisuuden määrittelyyn täytyy ylipäätään saada läpinäkyvät ja universaalit kriteerit, jotka sitovat TE-toimistoja. TE-toimistojen lausunnoista pitää saada valittaa.

2) Omassa työssä työllistyvä laskettaisiin lähtökohtaisesti palkansaajaksi ja sivutoimiseksi yrittäjäksi. Tämä olisi nykytilanteeseen selvä parannus, mutta yksilön valinnanvapaus oman toimintansa määrittämiseen on kapeampi. Ero on siis ennen muuta periaatteellinen, eikä palvele yhtä hyvin heitä, jotka haluaisivat toimia päätoimisesti yrittäjinä ja vakuuttaa itsensä yrittäjänä.

Edellyttää samoja muutoksia ja tarkennuksia kuin kohta 1.

3) Omassa työssä työllistyvä määritellään yrittäjäksi, oli Y-tunnusta tai ei. Yrittäjänä hän on oikeutettu vakuuttamaan työnsä YEL:iin ja yrittäjän työttömyyskassaan nykyistä armollisimmilla ehdoilla. En kylläkään ymmärrä, miten yrittäjän vakuutus on mahdollista ilman Y-tunnuksen rekisteröimistä. Jos taas tämä johtaisi siihen, että Y-tunnus on pakko rekisteröidä, ei tätä tulkintatapaa nyt oikein muuksi voi kutsua kuin pakkoyrittäjyydeksi.

Hallituksen esitys on ennen muuta kolmannen vaihtoehdon kaltainen. Parempi päätoimisille omassa työssä työllistyville, ei niinkään kenellekään muulle. Se ei kannusta työllistymiseen, vaan tuo silpputöistä koostuville aloille ja työmarkkinoille vielä uuden riskitekijän. Pahimmillaan se lamauttaa työhaluiset ja ‑kykyiset ihmiset täysin työttömiksi (sen sijaan että he tienaisivat ainakin osan tuloistaan työllä), tai kannustaa pimeään työhön.

Hallituksen esitys on vanhentunut jo syntyessään. Työttömyysturva kaipaa uudistusta, mutta ei tällaista.

PS. Lukekaa myös Outi Alanko-Kahiluodon vastalause ja blogikirjoitus.

Kun kaksi maailmaa eivät kohtaa: jähmettyvä työttömyysturva, muuttuva työ

Omassa työssä työllistyjästä yrittäjä vaikka väkisin?

Jos ei muuta, niin ainakin Sipilän hallitus antaa keskustelun aiheita pohjattoman tuntuisella kauhalla. Viime päivinä on puhuttanut (monien muiden asioiden lisäksi) hallituksen esitys 94/2015 – mutta olisi saanut puhuttaa enemmänkin.

Esitetyn lakimuutoksen vaikutuksista on ensilukemalta hankala saada kunnon kuvaa. Tärkeintä esityksessä on kuitenkin yrittäjämääritelmän muuttaminen, millä on pyritty selkiyttämään yrittäjien ja omaa työtä tekevien määritelmiä. HE:n perustelujen mukaan ”[t]yöttömyysturvajärjestelmän näkökulmasta työtä tehdään joko yrittäjänä tai palkansaajana, ja jos kyse ei ole kummastakaan näistä, toimintaa arvioidaan ns. omassa työssä työllistymisenä.” Muutoksen jälkeen ”omassa työssä työllistymisenä arvioitaisiin jatkossa lähinnä sellaista työtä, jota ei tehdä ansiotarkoituksessa.” Tämän kaiken tarkoituksena on perustelujen mukaan ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Mikäli olen ymmärtänyt hallituksen esityksen oikein, jos ei ole palkansaaja (= tekee ansiotyötä työsopimuksella työnantajalle) eikä työtön (= ei tee mitään työtä ansaintatarkoituksessa), on työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjä, halusi tai ei. Saatan olla tulkinnassani väärässä – kerrankin toivon, että kirjoitukseeni tulee kommentti, joka osoittaa ajatteluni ja kirjoitukseni virheellisiksi.

Olen kirjoittanut aiemminkin itsensätyöllistäjien ja mikro/pienyrittäjien surkeasta sosiaaliturvasta. Hallituksen esitys ei ole läpeensä huono, vaan se ihan aidosti parantaisi paikoin itsensätyöllistäjien ja yksinyrittäjien asemaa. Esitykseen ovat ottaneet kantaa mm. Suomen Yrittäjien Harri Hellstén ja Suomen Journalistiliitto. Suosittelen lukemaan molemmat kannanotot sekä Journalistiliiton lausunnon, ne valottavat tätä sangen hämärää lakiesitystä hyvin.

Kaikessa tässä kuitenkin tunnutaan olettavan, että ”omassa työssä työllistyvät” ovat jo yrittäjiä, siis oman Y-tunnuksen rekisteröineitä, mutta heidän yritystoimintansa on vain niin pientä, etteivät he ole oikeutettuja yrittäjän työttömyysturvaan. Tässä nähdäkseni mennään pahasti pieleen ja tehdään hallinnollista väkivaltaa mahdollisesti kymmenille tuhansille oman työn tekijöille. Vaikka Suomessa itsenäistä (= itsensä elättävää) ja vapaata yrittäjää on ainakin sanahelinän tasolla arvostettu korkealle vähintään vuosisadan verran, on ihan oikeasti olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät halua yrittäjiksi. Yrittäjyys ei edusta kaikille henkilökohtaisesti vapauden auvoa, vaan joillekin (disclaimer, mikäli ei ole vielä tässä vaiheessa selvää: myös minulle) se edustaa sietämättömän huonoa, pientä ja/tai epävarmaa toimeentuloa ja sosiaaliturvaa, yhdistettynä yrittäjän paperityöhön, markkinointiin jne. Kaikin puolin luotaantyöntävä yhdistelmä hyvin pienillä tai olemattomilla hyödyillä, siis. Samaa aihetta on käsitelty mm. Zygomatica-blogissa (Jakke Mäkelä) ja Miia Kososen Tohtorille töitä ‑blogissa.

Ei olekaan sattumaa, että Suomessa on olemassa sellaiset yritykset kuin UKKO.fi tai Eezy, eli laskutusfirmat, jotka käytännössä toimivat yrityksenä omien asiakkaidensa/käyttäjiensä puolesta. Ne ovat saaneet vain muutamassa vuodessa 35 000 käyttäjää, minkä lisäksi on lukuisia muita vastaavia palveluja. Yhteensä laskutuspalveluja käyttäviä on mutuna 45–50 000, ellei enemmänkin.

Laskutuspalvelut kertovatkin omaa tarinaansa siitä, miten työmarkkinat ovat muuttumassa. Yritykset eivät enenevässä määrin halua tai pysty ostamaan työtä perinteisen palkkasuhteen kautta – palkkaaminen on liian kallista tai ei ole järkeä (tai laillista) palkata ketään lyhyttä toimeksiantoa varten. Vastaavasti on kasvava määrä ihmisiä, jotka omasta tahdostaan tai tilanteen pakosta tekevät työtä toimeksiantona, eli omana työnä. Tämä ei välttämättä ole sellaisenaan huono asia, mutta siitä tehdään ongelma.

Muuttuvista työmarkkinoista ja nykyisestä sosiaaliturvasta ovat vastavuoroisesti ilmeisen pihalla sekä päätöksentekijät että työmarkkinoiden ns. uudet toimijat, keikkatalous-startup-yrittäjät.

Naiivia maailmanparannuskapitalismia

Mikäli tulkintani hallituksen esityksestä pitää kutinsa, yllä kuvatun kaltaista toimeksiantopohjaista, työkorvausperusteista keikka- tai osa-aikatyötä tekevät luokitellaan yrittäjiksi. Hehän eivät ole työsuhteisessa palkkatyössä, mutta tekevät työtä ansiotarkoituksessa. Uuden määritelmän mukaan he siis silloin lienevät yrittäjiä. Tämä siitäkin huolimatta, että heillä ei välttämättä ole Y-tunnusta, mikä ehkä voi olla jonkinlainen indikaattori siitä, etteivät he (ainakaan sillä hetkellä) halua olla yrittäjiä. Silloin he eivät myöskään voi olla YEL-vakuutettuja.

Laskutuspalvelun kautta työllistyvän asema ei tosin nykyisellään rinnastu myöskään palkansaajaan. Tehty työ ei nimittäin kerrytä työssäoloehtoa, vaikka kuuluisi kassaan. Toisin kuin palkkatyön kanssa, työtön ei voi sovitellun päivärahan muodossa yhdistää työttömyyspäivärahaa sekä laskutusfirman kautta tehtyä työtä, joka ylittää 300 euron suojaosan.* Jos TE-toimisto katsoo laskutusfirman kautta tehdyn työn täyttävän päätoimisuuden kriteerit, ei saa esteetöntä työvoimapoliittista lausuntoa eli ei ole oikeutettu työttömyysturvaan ollenkaan. YEL-lainsäädäntö langettaa joka tapauksessa YEL-vakuutusvelvollisuuden, jos oman työn toiminnasta saadut tulot (esim. työkorvaukset) ylittävät 7 502,14 euroa vuodessa. 625 euron kuukausituloilla henkilön siis katsotaan olevan päätoiminen yrittäjä, jolla on aivan olematon sosiaaliturva.

* Huom! Täsmennys 29.11.: Tämä siis siinä tapauksessa, että esim. keikkatyötä saa vasta siinä vaiheessa, kun saa jo työttömyysetuutta, eli TE-toimisto ei ole ottanut kantaa oman työn sivu- tai päätoimisuuteen. Eli esimerkiksi jää työttömäksi kokopäiväisestä palkkatyöstä ja saa sen pohjalta TE-toimiston esteettömän lausunnon, ja kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen saa keikkatyön. Ja kun nyt olen tiedustellut tästä eri paikoista, ilmeisesti kassoilla on myös tästä eri käytäntöjä. Kannattaa siis AINA varmistaa kassalta etukäteen, mitkä heidän toimintatapansa ja periaatteensa ovat!
Lisäksi jos HE tulee voimaan, yllä kuvatussa tilanteessa oman työn tekijöihin sovelletaan jatkossa yrittäjämääritelmää, eli oman työn aloittaminen = yritystoiminnan aloittaminen = menettää palkansaajan työttömyysturvan. Tai näin ainakin itse ymmärtäisin, toivon olevani väärässä.

Omaa työtä työkorvaus-, toimeksianto- jne. pohjalta tekevä on siis sosiaaliturvan näkökulmasta huomattavasti heikommassa asemassa kuin palkansaaja. Tämä on uutisoinnin perusteella esimerkiksi Woltin väelle tuntematon yksityiskohta. Helsingin Sanomien jutussa toimitusjohtaja Miki Kuusi selittää nonchalantisti, miten maksamatta jääneet ylityö- ja sunnuntaikorvaukset ynnä muut kiusalliset pikku sekaannukset johtuvat ihan vain siitä, että ”Woltin kuljettajia siirretään parhaillaan työsopimusmallista työkorvauksen maksamiseen”. Kuusi jatkaa: ”Meidän tavoitteena olisi saada kaupunkilaisille mukavia asioita ja nuorille töitä. Tarkoituksena ei ole missään tapauksessa riistää opiskelijoita ja tehdä sillä voittoa.” No kiva. Harmi vain, että työkorvausmalli nyt vain tosiasiallisesti on merkittävä heikennys työntekijän asemaan, eikä se muuten verottajankaan näkökulmasta (kohta 6.2) onnistu ihan tuosta noin vain.

Tällaista ”me vaan halutaan luoda ja jakaa kivoja juttuja kaikille” ‑startup-retoriikkaa ja -ajattelua kutsun naiiviksi maailmanparannuskapitalismiksi. Toisessa Helsingin Sanomien jutussa on vastaavaa puhetta: ”19-vuotiasta yrittäjää Matias Mäkitaloa Woltin kaltaisten keikkatöitä tarjoavien yritysten arvostelu tympii. ’Jos oikeasti haluamme, voimme saada yhdessä positiivisia asioita aikaan. Jakamistalous tulee kuitenkin olemaan tulevaisuuden työelämän ytimessä.’” Moppi-yrityksen perustajajäsen Antti J. Peltonen kuvailee: ”Emme ole työnantaja vaan markkinapaikka asiakkaan ja siivoojan välissä. Voimme maksaa siivoojille paremmin ja hinnat ovat asiakkaalle edullisemmat. Kaikki voittavat.” Jutussa ei kuitenkaan mainita mitään siitä, mitä tällainen keikkatyö voi työntekijöille sosiaaliturvan puolesta merkitä, tai sitä, että jonkun – eli työntekijän itse – täytyy hoitaa erinäiset lakisääteiset maksut. Sehän olisi ihan ei-kivaa ja ikävästi latistaa pöhinää. [En tiedä miksi ja miten tämä sana on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön tässä kontekstissa, mutta jollain perverssillä ja masokistisella tavalla pidän siitä.]

Jatkan vielä kriittistä lukuani samasta Hesarin jutusta. ”Työlainsäädännön tulisi Mäkitalon mielestä herätä muutokseen. ’Mutta sitä ei voi jäädä odottamaan, koska silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää vain keksiä tapoja toteuttaa asiat hieman eri tavalla.’” Voinee siis tulkita, että nämä keikkatalousfani-startup-yrittäjät suhtautuvat työlainsäädäntöön samalla tavalla kuin aggressiiviset verosuunnittelijat suhtautuvat veronmaksuvelvollisuuteen. Pitää löytää keino kiertää suunnitella asiat niin, että hommat saadaan optimoitua ilman varsinaista lain rikkomista. Haluan kuitenkin uskoa, että enimmäkseen on vain kyse siitä, ettei naiiveissa innovatiivisuuden appisfääreissä ole pysähdytty miettimään, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu.

Eivät keikkatalous-startupit kuitenkaan ole kaiken pahan alku ja juuri. Niiden edustajat ovat täysin oikeassa näkemyksessään, että työmarkkinat muuttuvat. Ja kuten edellä totesin, sen ei välttämättä tarvitsisi olla huono asia.

On hyvä, että omaa työtä halutaan määritellä aiempaa selvemmin, jotta päästään harmaista alueista. Hallituksen esitys ei kuitenkaan vieläkään ole 2010-luvulla eikä varsinkaan aikaansa edellä, vaan se vain jähmettää vanhoja, toimimattomia rakenteita. Nykypäivän ja tulevaisuuden ihmiset eivät enää ole 1/0-yksiselitteisesti yrittäjiä tai palkansaajia, vaan he voivat ja haluaisivat yhdistellä eri ansaintatapoja. Työttömyysturvan ja muun sosiaaliturvan pitäisi tukea tätä, ei pitää kynsin hampain kiinni anakronistisista ja yhteensovittamattomista kategorisoinneista.

Olisiko tänä yksilön ihannoimisen aikakautena aivan mahdotonta, että yksilö voisi itse määritellä, onko hän yrittäjä tai ei, esimerkiksi sen pohjalta, haluaako Y-tunnuksen tai haluaako hän vakuuttaa työnsä palkansaajien vai yrittäjien työttömyyskassaan? Ja olisikohan kenties mahdollista saada TE-toimistoille yksiselitteiset ja sitovat toimintaohjeet, jotka estäisivät nykyisenkaltaisen mielivaltaisen päätöksenteon? Paitsi ai niin, eiväthän TE-toimistot tee päätöksiä, vaan ne antavat sitovia lausuntoja, joista ei voi valittaa. Olisikohan tässä oikeusvaltiossamme myös aika saada ihan lain tasolle muutos, että ”Työvoimaviranomaisen antamasta sitovasta lausunnosta saa erikseen hakea muutosta valittamalla”?

Työlainsäädäntömme totisesti kaipaa päivitystä. Perustulo helpottaisi tilannetta osaltaan. Tämä hallituksen esitys ei kuitenkaan ole tehtävänsä tasalla.

Ihan kivasti kohdelluksi tulevat hyvätuloiset?

Nordean ekonomisti Pasi Sorjonen ihmetteli Nordean blogissa, miten hyvätuloiset sietävätkin niin huonoa kohtelua kuin minkä kohteeksi Suomessa joutuvat. Maailman kilteimmät hyvätuloiset? ‑otsikoidun kirjoituksen mukaan hyvätuloiset saavat vastineeksi tästä kohtelusta suhteellisesti pienempiä tulonsiirtoja silloin, kun sitä tarvitsevat.

Individualistista ”kaiken olen antanut, mitään en ole saanut vastineeksi” ‑retoriikkaa ja sen todenperäisyyttä Suomen kontekstissa olen käsitellyt pidemmin aiemmassa kirjoituksessani, joten en ryhdy tässä kirjoittamaan samaa tekstiä uudestaan. Totean tässä kuitenkin lyhyesti, että Suomessa syntynyt hyvätuloinen ei ole saavuttanut asemaansa silkalla omalla työllä ja uutteruudella amerikkalaisen unelman hengessä. Tilastollinen todennäköisyys sille, että hyvätuloinen on jo syntyessään kuulunut hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen sosioekonomiseen ryhmään on suuri, sillä Suomessa niin hyvä- kuin huono-osaisuus periytyy.

Sen lisäksi hyvätuloinen on nauttinut Suomen neuvolajärjestelmästä ja terveydenhuollosta, peruskoulusta ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisen asteen koulutuksesta (lukiosta) ja korkeakoulutuksesta, jotka on kaikki maksettu jonkun muun kuin hänen itsensä pussista. Näistä hyvätuloiset ovat yliedustettuja toisen ja etenkin kolmannen asteen koulutuksessa, sillä matala sosioekonominen asema korreloi vähäisemmän koulutuksen kanssa. Hyvätuloinen on toisin sanoen saanut koulutuksensa, joka usein on edellytys hyvätuloisuudelle (jos kohta suhde ei toimikaan toisinpäin; korkeakoulutus ei takaa hyvätuloisuutta, vaikka onkin todennäköisempää kuin matalalla koulutuksella), muilta yhteiskunnan jäseniltä. Yhteiskunta, so. muista ihmisistä koostuva sosioekonominen yhteisö, on siis ratkaisevalla tavalla mahdollistanut sen, että hyvätuloinen on siinä asemassa kuin hän on.

Hyvätuloiset palkansaajat, joista Sorjonen tekstissään puhuu, eivät jää muillakaan tavoin osattomiksi yhteisestä kakusta. Julkinen terveydenhuolto alkaa olla surullisenkuuluisa hitaudestaan ja tehottomuudestaan, siinä missä työterveyshuolto on saavuttanut eräänlaisen valttikorttiaseman. Vielä ei olla Yhdysvaltain sairausvakuutuspelin tasolla (onneksi), mutta yhtä kaikki erottelu palkansaajien ja ei-palkansaajien (joita siis on muitakin kuin työttömät) välillä tapahtuu hyvin konkreettisella tasolla. Ja työterveyshuollosta noin puolet maksaa Kela. Tästäkin olen kirjoittanut pidemmin sote-uudistusta käsittelevän tekstin yhteydessä, joten en mene siihen tässä sen syvemmin.

Sorjonen mainitsee erään toisen tulonsiirron, jonka piirissä samaten ovat vain palkansaajat, nimittäin ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Se on pääosin rahoitettu julkisin varoin, eli tässäkin hyvätuloinen pääsee osalliseksi yhteisestä potista. On totta, että ansiosidonnainen työttömyysturva on regressiivinen. Siinä sovelletaan samaa logiikkaa kuin progressiivisessa verotuksessakin: annetaan suhteellisesti enemmän pienituloisemmille. Progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja pidetään yleisesti ottaen hyvänä keinona tasata tuloeroja, mitä taustaa vasten tulonsiirtojen regressiivisyyskin näyttäytyy luontevana. Älyllisyyden rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että tämä toki on ideologinen valinta, jossa pienet tuloerot tai toisin muotoiltuna tulojen tasaisehko jakautuminen otetaan itseisarvona ja päämääränä. Aivan mielivaltainen tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi OECD:kin on arvioinut tuloerojen haittaavan talouskasvua, tuota markkinatalouden itseisarvoa.

Regressiivisyydestä mainittakoon vielä, että julkisyhteisöjen tärkein yksittäinen tulonlähde on arvonlisävero, jota kerättiin 17 miljardia vuonna 2011 (EVA, s. 7). Jos Sorjosta surettaa hyvätuloisten suhteellisesti eniten maksettu välittömien tuloverojen määrä, niin ALV on vastavuoroisesti regressiivinen vero. Ei toki niin suoraviivaisesti kuin edellä mainittu ansiosidonnainen työttömyysturva, mutta tasasummaverona ALV rokottaa suhteellisesti enemmän lompakkoa, mitä pienemmät tulot on. Jos lähtöoletus on, että verot ovat ikäviä, voinee siis muotoilla, että hyvätuloinen saa suhteellisesti (= tuloihin suhteutettuna) enemmän ”vastinetta rahalleen” ostamistaan tuotteista ja palveluista.

Lisäys: Välihuomautuksia-blogissa oli linkki VATT:n muistioon, jossa käsiteltiin ALV-reformien vaikutuksia tulonjakoon. Huomattakoon ensinnäkin, että myös muistion laatija, erikoistutkija Marja Riihelä, kuvaa välillistä verotusta lähtökohtaisesti regressiiviseksi. Alennetuilla ALV-kannoilla tätä regressiivisyyttä voisi periaatteessa tasata, ja esimerkiksi elintarvikkeilla onkin matalampi ALV. Olisin itse olettanut, että kulutus verokantojen välillä vaihtelee tulojen mukaan, ts. pienituloisimmat kuluttavat suhteessa enemmän pienemmän ALV-kannan tuotteita. Yllätyksekseni vaihtelua ei kuitenkaan muistion mukaan ole kovinkaan paljon. Erityisen yllättävää on, että pienituloisimmat kuluttavat niin paljon yleisen ALV-kannan hyödykkeitä. Suurituloiset eivät siis kompensoi regressiivisyyttä kuluttamalla enemmän isomman verokannan hyödykkeitä. Tätä taustaa vasten on järkeenkäypää, että välillisten verojen korotus korreloi gini-kertoimen kasvun kanssa. Välilliset verot ovat Suomessa siis sekä teoriassa että käytännössä regressiivisiä.

Rajaveroaste ja kannustinloukut

Progressiivisuudesta puheen ollen – Sorjonen kirjoittaa Suomen veroprogressiosta: ”Vain hieman keskitulot ylittävillä 45 000 euron vuosiansioilla joutuu lisätuloistaan maksamaan puolet veroa, vajaan 80 000 tuloilla 58 prosenttia.” Asiaan vihkiytymättömämpi tai hätäisemmin lukeva saattaisi tuosta ymmärtää Suomen ansiotuloverotuksen olevan hyvinkin rajua, joten korostan tässä sanaa lisätuloistaan. Sorjonen toisin sanoen puhuu rajaveroasteesta eli marginaaliveroasteesta: siitä, miten paljon lisätienestistä jää verojen jälkeen käteen. Ilmiö on eittämättä ongelmallinen, sillä mitä vähemmän tienatuista lisäeuroista jää käteen, sen vähemmän niitä tietysti huvittaa tienata – ei ole vaivan arvoista.

Kun kerran marginaalivero nostettiin esille, puhukaamme hieman efektiivisestä marginaaliverosta. Efektiivinen marginaalivero on tavan ansiotulojen rajaveroa laajempi käsite. Yleisesti ottaen sillä viitataan siihen, miten lisätienestit vaikuttavat verotuksen sekä etuuksien pienenemisen myötä nettotuloihin. Kotamäki & Kärkkäinen ovat määritellet efektiivisen marginaaliveron hieman eri tavalla, ts. niin että se edellyttää työssäoloa alkutilanteena ja efektiivinen marginaaliveroaste koskee tulojen kasvun vaikutusta nettotuloihin (ts. em. verotus + sosiaalietuuksien muutos). Lisäksi he puhuvat työllistymisveroasteesta, eli siitä, miten työllistyminen vaikuttaa nettotuloihin (sama). Samasta ilmiöstä kuitenkin on kyse, eli lyhyesti siitä, onko työn vastaanottaminen tai lisääntynyt työnteko kannattavaa vai peräti haitallista.

Efektiivinen marginaaliveroaste (yksinkertainen määritelmä) voi olla sata tai jopa yli sata prosenttia, jolloin työnteko ei nosta tulotasoa tai johtaa tulojen tosiasialliseen pienenemiseen etuuksien leikkautumisen vuoksi. Nämä eivät ole mitään teoreettisia lukuja, vaan esimerkiksi toimeentulotuella marginaaliveroasteena voi ihan käytännössä saada täydet pojot eikä palkasta jää pienentyneen toimeentulotuen vuoksi mitään lisää käteen. Silmä silmästä, euro eurosta. Efektiivisestä marginaaliverosta ja työn kannattavuudesta on kirjoittanut edellä mainittujen lisäksi mm. Hannu Oskala.

Onneksi sosiaaliturvamme ei kaikilta osin ole näin musertava, mutta epäkohtia riittää yhtä kaikki. Juuri työnteon kannattavuudesta ja työhön kannustamisesta on kyse – kannustinloukuista. Kotamäen & Kärkkäisen tekstissä kannustinloukkua lähestytään työllisyys- ja tuloloukun määritelmien kautta. Työllisyysloukuksi määritellään yli 80 prosentin työllisyysveroaste ja tuloloukuksi yli 70 prosentin efektiivinen marginaaliveroaste.

Sorjonen kirjoittaa, että ”hyvätuloisen ei kannata jäädä työttömäksi”. Rajaamalla tämän väitteen hyvätuloisiin hän ilmeisesti implikoi, että jonkun muun (so. ei-hyvätuloisen) kannattaa jäädä? Tämä on mielestäni sangen halpaa retoriikkaa. Kenenkään ei kannata jäädä työttömäksi, eikä kenenkään työttömyyttä tule vähätellä tai glorifioida. Sorjosen taulukon kaikkien esimerkkien tulot putoavat työttömyyden myötä, joten yhdellekään taulukon esimerkeistä työttömyydellä ei ole positiivista vaikutusta taloudelliseen tilanteeseen, henkisestä vaikutuksesta puhumattakaan.

Jos taas Sorjonen viittasi ei-hyvätuloinen-vihjailullaan pienituloisten kannustinloukkuihin, nehän ne vasta ongelmallisia ovatkin. Kannustinloukut ovat heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden sosioekonomista ahdinkoa, minkä lisäksi kyseessä on sosiaalisesti ja kansantaloudellisesti äärimmäisen epäterve ilmiö. Kannustinloukut eivät ole mitään, mihin ”kannattaa jäädä” – niihin joudutaan.

Tulot, verotus ja tuloerot

Palataan vielä tuloeroihin ja verotukseen. Oheinen kuvaaja on johdettu Tilastokeskuksen tulonjakotilaston taulukosta 4a, muuttujina I–X tulokymmenysten mediaanitulot vuosina 1987–2013.

Kuvaajassa on nähtävissä se huolestuttava ilmiö, että pienituloisten tulokehitys on lähestulkoon pysähtynyt. Sen sijaan suurituloisimpien tulot ovat kasvaneet. On myös huomattava, että Tilastokeskus käyttää tulonjakotilastossaan käytettävissä olevia rahatuloja – kuvaajan luvuista on toisin sanoen jo vähennetty välittömät verot ja muut ko. käsitteeseen sisältyvät tulonsiirrot. Hyvätuloisimpien tulojen kasvu ei siis ole vain nimellistä.

Kuvaajassa näkyy 1990-luvun alun työttömyys, joka rokotti suomalaisten toimeentuloa ankarasti. Pahimman työttömyyden selättämisen jälkeen tulot ovat hiljalleen kääntyneet kasvuun, jos kohta kolmella alimmalla tulokymmenyksellä hyvin maltillisesti. Kolmella–neljällä ja varsinkin kaikkein ylimmällä tulokymmenyksellä tulojen kasvu on puolestaan ollut hyvinkin voimakasta. Käyrä lähtee nousuun vuosien 1993–95 tienoilla.

Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen saralla vahva konsensus on, että tähän kehitykseen on ratkaisevasti vaikuttanut vuoden 1993 verouudistus. Uudistuksessa erotettiin ansio- ja pääomatulojen verotus siten, että pääomaverotuksesta poistettiin progressio ja tilalle tuli maltillinen 25 prosentin tasavero. Uudistuksen seurauksena pääomatulojen osuus alkoi huomattavasti kasvaa ansiotulojen kustannuksella. Koska pääomatulot olivat jo muutenkin keskittyneitä hyvätuloisille, tämä käytännön veronkevennyskin kohdistui ennen muuta hyvätuloisiin, mikä siis johti hyvätuloisten tulojen ja sitä kautta tuloerojen kasvuun. (Tätä näkemystä ilmaisevia kantoja esim.: 1, 2, 3, 4, muutamia poimiakseni. Kaksi jälkimmäistä ovat vanhempia, mutta mielestäni on havainnollistavaa, miten verouudistuksen vaikutus tuloerojen kasvuun ei ole mitenkään uusi tulkinta vaan pitää pintansa.)

Trendi ei ole vuosien varrella muuttunut, vaikka pääomatulojen progressiivisuutta onkin palautettu maltillisesti (niitä verotetaan yhä kevyemmin kuin vastaavia ansiotuloja). Tutkijoiden Tuomala & Hanninen mukaan (linkki 4) ylimmän yhden prosentin tuloista pääomatulojen osuus oli 27 prosenttia vuonna 1994 ja 63 prosenttia vuonna 2004. Helsingin Sanomien mukaan ”[p]ääomatulojen osuus [3 000 eniten tuloja keränneiden tuloista] on tällä vuosituhannella vaihdellut runsaan 60 prosentin ja vajaan 80 prosentin välillä”. Hyvätuloisimmat toisin sanoen nostavat valtaosan tuloistaan kevyemmin verotettuina pääomatuloina. Eikä tämä ole mikään triviaali marginaali-ilmiö muutaman tuhannen hengen tuloeliitin piirissä; aiheesta käytiin paljonkin keskustelua muutama vuosi sitten sen tiimoilta, että mm. lääkärit ja juristit muuntavat ansiotulojaan osinkotuloiksi, jotka olivat tuolloin peräti verovapaita 90 000 euroon saakka. (Asiaa puitiin esim. VATT:n blogissa, ja kohu vaikutti osaltaan myöhempiin verouudistuksiin.)

Sikäli siis Sorjosen esimerkit hyvätuloisesta palkansaajasta ovat kokonaisuuden kannalta vääristyneitä: mitä parempituloisesta on kyse, sen todennäköisempää on, että tämä nostaa huomattavan osan tuloistaan pääomatuloina, jolloin tulojen kokonaisverotus pienenee. Täysin laillistahan tämä on, ei sillä. Mutta näiden lukujen sekä yhteiskunnan ja sattuman suomien mahdollisuuksien ja edellytyksien valossa hyvätuloiset eivät ole Suomessa mitenkään kovin pahasti päähän potkittuja. Joku jopa saattaisi – kaikesta huolimatta – pitää heitä melko etuoikeutettuina.

Lisäys 22.7.2015 kello 12.25: Osinkojen verovapaudesta on tullut huomautuksia, onpa populistiseksikin syytetty. Käytän samaa käsitettä kuin VATT:n tutkijat Kari ja Rauhanen käyttävät omassa tekstissään, jossa he avaavat tuota ansiotulojen muuntamista osinkotuloiksi, mikä ei siis yhdessä napinpainalluksessa käy vaan vaatii suunnitelmallisuutta ja kikkailua. Suosittelen lukemaan Karin ja Rauhasen kirjoituksen, en osanne omin sanoin selittää asiaa ainakaan paremmin. Linkki ko. kirjoitukseen oli aluksi väärä, se on nyttemmin korjattu. Pahoitteluni siitä.

Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

Siinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.

Uutinen: kunta ei rikkonut toimeentulotukilakia

Länsiväylä uutisoi viime viikolla, miten Espoon kaupungin ”sossuväki pelasti ylitöillä” sosiaalitoimen asiakkaiden joulun. 19.12. päivätyssä uutisessa kerrotaan, miten ”vielä viikko sitten”, eli oletettavasti 12.12., näytti siltä että kaikkia toimeentulotukihakemuksia ei olisi ehditty käsitellä joulunviettoon. ”Sossuväki” kuitenkin pisti hihat heilumaan ja teki viikonlopun ylitöitä – ”Etelän toimistossa tehdään vielä ensi viikonloppunakin ylitöitä”, kertoo aikuisten sosiaalityön aluepäällikkö Tapio Nieminen.

Tämä uutinen oli arvatenkin tarkoitettu hyväksi ja suorastaan joulumieltä valavaksi uutiseksi. Ikävä kyllä en itse osaa nähdä tämänkaltaista uutisointia minään muuna kuin hälyttävänä ja surullisena.

Toimeentulotukihakemukset pitää lain mukaan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. 12. joulukuuta saapuneista hakemuksista olisi toisin sanoen pitänyt antaa päätös 23.12. mennessä, eli tiukille olisi mennyt joulua silmälläpitäen. Oletettavasti 12.12. käsittelyjonossa on kuitenkin ollut jo aiemmin saapuneita hakemuksia, mihin viittaa myös puhe palvelun ruuhkautumisesta, ts. käsittelyä odottavia hakemuksia on paljon. Aiemmin, esim. 10.12., saapuneiden hakemusten osalta ei olisi lain mukaan pitänyt olla mitään ihmeempää paniikkia, sillä päätös olisi pitänyt antaa 19.12. mennessä.

Tässä uutisessa toisin sanoen hurrataan sille, että Espoon kaupunki ei rikkonut lakia. Jipii?

Väärinymmärrysten välttämiseksi: tämä ei ole kritiikkiä Espoon kaupungin ylitöitä tehneitä etuuskäsittelijöitä (tai ”sossuväkeä”, kuten Länsiväylä heitä ylevästi kutsuu) kohtaan. Tässä on kyse paljon laajemmasta asiasta. Espoo ei nimittäin ole ainoa kunta, jonka toimeentulotuen ruuhkautumisesta uutisoidaan. Hyvin pikaisella googlauksella samaa vaivaa on potenut vuonna 2014 ainakin Salo, Kotka, Pori, Karviainen (Vihti), Jyväskylä, Kuopio, Vantaa…

Valviran ylitarkastaja Marjut Eskelinen itse asiassa kertoo (ks. yo. Savon Sanomien Kuopio-uutinen), että lain vaatimat käsittelyajat ovat ylittyneet 200 kunnassa Suomen 320 kunnasta. Siis lähes kaksi kolmasosaa Suomen kunnista venyttää käsittelyaikoja. Tämän valossa on sittenkin ihan loogista, että uutisoidaan jos joku kunta vaihteeksi ei riko toimeentulotukilakia.

Vantaa-uutinen on tavallaan myönteinen, sillä siinä kerrotaan Vantaan yrittävän korjata ruuhkautumisongelmaa palkkaamalla uusia etuuskäsittelijöitä. Olen kuitenkin ikävä, sillä tämäkin on nähdäkseni avomurtuman hoitamista muumilaastarilla. Ydinkysymyshän on, miksi kokopäiväisiä etuuskäsittelijöitä ylipäätään tarvitaan lisää.

Länsiväylässä todetaan ykskantaan, että ”asiakkaiden määrä kasvaa koko ajan”, ja samaa virttä lauletaan monessa muussakin julkaisussa. Helsingin Sanomatkin uutisoi, miten toimeentulotukimenot ovat kasvaneet sekä pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Turussa että Oulussa. Syiksi mainitaan pitkittynyt työttömyys ja sen myötä myös pitkittynyt toimeentulotukiasiakkuus.

Maassamme on siis yhä enemmän pitkäaikaistyöttömiä, jotka elävät toimeentulotuen, siis hätävaraksi tarkoitetun tuen, varassa.

Maassamme myös käytetään aivan käsittämätön määrä resursseja byrokratian pyörittämiseen: ”Yhdeksässä tutkimuskunnassa noin puolet toimeentulotukityön ja aikuissosiaalityön henkilöresursseista muodostui etuuskäsittelijöistä ja etuuskäsittelijät tekivät noin 70 prosenttia toimeentulotukipäätöksistä.” (Susan Kuivalainen (toim.) (2013) Toimeentulotuki 2010-luvulla. Tutkimus toimeentulotuen asiakkuudesta ja myöntämiskäytännöistä. Raportti 9/2013, Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos. Lainaus tiivistelmästä.)

Ehkä vielä joku päivä saamme lukea aidosti hyviä uutisia siitä, miten toimeentulotukiasiakkaiden määrä on vähentynyt hyvistä syistä, kuten työllisyyden lisääntymisen myötä. Mikäli viime vuosien uutiset ovat antavinaan osviittaa tulevasta, tämä päivä ei kuitenkaan koita aivan pian.

Vitsi, vitsimpi, opintotuen asumislisä

”’Lisää ei ole sidottu mihinkään indeksiin. Vaikka yleistä asumistukea parannetaan ensi vuoden vaihteessa, opiskelijan asumislisään ei tule muutoksia’, Kauhanen kertoo. […]

Myös Kelan etuuspäällikkö Regina Ollila puoltaa asumislisän parantamista: ’Asumisen kalleus ajaa töihin ja voi venyttää opiskeluajat pitkiksi.’

Kela onkin viestittänyt ministeriöille, että yksi, kaikille kansalaisille tarkoitettu asumistuki olisi paras ratkaisu.

’Silloin päästäisiin myös vähemmällä byrokratialla. Nyt elämäntilanteen muutokset siirtävät opiskelijaa tuelta toiselle.’”

(HS 13.9.2014: Monen opiskelijan kaikki tuet kuluvat kotiin)

Khrm. NIIN. Niin kutsuttu asumislisä oli täysi vitsi jo silloin kun minä aloitin opinnot 8 vuotta sitten. Koska sitä ei ole sidottu mihinkään indeksiin, nykyisellään se on jo suoranaista vittuilua, sillä sen väitetään kattavan ”80 % asumiskustannuksista” mutta kuitenkin enintään 201,60 €. Kimppakämpästäkin saa helposti pulittaa 500–600 € ja yksiöstä 700–900 €, vaikkei asuisi Helsingin keskustassa (kuten jostain syystä monet tuntuvat olettavan, ainakin päätellen siitä, että ratkaisuksi luksuselämää viettäville opiskelijoille niin usein ehdotetaan kauemmaksi muuttamista).

Eikä se työntekokaan niin yksinkertaista ole, kiitos noin kymmenen vuotta jäljessä olevien tulorajojen. Opiskelijan käytettävissä olevien rahatulojen enimmäismäärä (opintoraha + asumislisä + maksimiansiotulot tulorajojen puitteissa) on vähän päälle tuhat euroa. Vertailun vuoksi kerrottakoon Suomen köyhyysraja, joka huitelee vajaassa 1 200 eurossa. Opiskelijoita pidetään siis väkisin ja keinotekoisesti köyhyysrajan alapuolella ilman mitään järjellistä syytä. Pääkaupunkiseudun asumiskustannuksiin suhteutettuna tulotaso on kestämätön. Töitä ei kuitenkaan voi juurikaan tehdä enempää, sillä tulorajat voi ylittää 220 eurolla vuodessa, mistä ei ole sanottavammin apua jos tulot ovat kuukaudessa parisataa miinuksella. Ja jos tuon 220 euroa ylittää sentilläkin, pitää maksaa koko opintotuki takaisin, jolloin käytännössä budjetti menee työnteon vuoksi miinukselle lähes 300 euroa. Vieläkin enemmän, jos ei pysty palauttamaan koko tukea takaisin seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä, silloin nimittäin perittävään summaan lisätään aivan kohtuullinen 15 prosentin korko. Eikä kyseistä opintotukikuukautta enää saa uudestaan käyttöönsä, toisin kuin vapaaehtoisesti (ts. 31.5. mennessä) palautetulla tuella. Vallan edullista lainaa, vähän kuin kalliimmanpuoleinen kulutusluotto!

”No onhan opiskelijoilla opintolaina.” Niin. Laina. En suostu laskemaan opintolainaa tuloksi, sillä velka määritelmällisesti ei ole tuloa, vaikka olisi kuinka edullista lainaa. Opintolainan nostamisen pitäisi olla vapaaehtoinen päätös eikä itsestä riippumattomien, mielivaltaisten byrokraattisisten syiden sanelema pakko. Neljänkin vuoden opiskelusta niittää kontolleen lähes 20 000 euron velan (9 kk/v, rohkeasti olettaen että kesäksi aina siunaantuu kesätyöpaikka), mikä ymmärrettävästi on melko pelottava summa näillä työllisyysnäkymillä. Vakituinen (tai edes säännöllinen), järkevästi palkattu työ ei ole tämänhetkiselle varhaistyöikäiselle sukupolvelle millään muotoa itsestäänselvyys, ja työllistymismahdollisuudet vaihtelevat alasta toiseen villisti.

Ja ei, ei kiinnosta että Jenkeissä/Briteissä/Saksassa/missä ikinä on asiat vielä huonommin. Se, että muualla on vielä huonommin, ei ole peruste ohittaa malkaa omassa silmässä.
En myöskään jaksa kuunnella sankaritarinoita, miten ”minä kyllä opiskelijana asuin mukisematta kellarissa ja söin sammalta seinästä ja satunnaisia rottia ja torakoita, vettä hörpin rikkinäisestä vessanpöntöstä. Oli se rankkaa mutta myös elämäni ihaninta aikaa, ei ollut huolen häivää maailmassa!” En ymmärrä, miksi opiskeluaikaan halutaan väkisin ympätä kurjuutta ja kärvistelyä ja kuorruttaa se marttyyroivalla ylpeilyllä ja glorifioinnilla. Aineellinen puute ei muutu yhtään sen miellyttävämmäksi, vaikka kirjoissa komeilisikin opiskelijastatus – huoli toimeentulosta on harvinaisen yleisinhimillinen stressin aihe.

Opiskelua tunnutaan pitävän jonkinlaisena ylellisenä ja turhanpäiväisenä huvitteluna, josta sietääkin rangaista. Kyseessä on kuitenkin sekä opiskelijoiden itsensä että yhteiskunnan investointi tulevaan työvoimaan. Ei ole kenenkään etu, että opintoja keinotekoisesti vaikeutetaan ja venytetään riittämättömien etuuksien, kireiden tulorajojen ja jatkuvasti kiristyvien opintosuoritusvaatimusten kautta. Hyvässä lykyssä opiskelijat ovat jo valmistuessaan velkaantuneita ja maksuvaikeuksissa. Paras ratkaisu olisi nostaa opintotuki sellaiselle tasolle, että se kattaisi asumismenot kokonaan (mikä edellyttäisi asumislisän porrastamista asuinpaikkakunnan mukaan sekä indeksiin sitomista). Jos ja oletettavasti kun tämä ei tule lähivuosikymmeninä tapahtumaan, voisi edes tulorajoja kohtuullistaa niin, että enimmäistuloilla olisi mahdollista tulla toimeen myös pk-seudulla.

Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Heipparallaa, herättelenpä taas tätä blogia. Toukokuussa on runsaasti seminaareja, jotka oletettavasti herättävät kuupassani jotain ajatuksia, joten päivityksiäkin tullee hieman tiheämmin kuin viime aikoina.

Tämän kirjoituksen otsikosta: suurin osa ihmisistä luultavasti vastaisi jotakin kuten ”no heikoimmassa asemassa olevia varten tietysti”. Ja näinhän tämä periaatteessa onkin. Sosiaalipoliittista keskustelua (sekä akateemista että päivänpoliittista) seuratessa keskustelun kärki kuitenkin saattaa jossain määrin hämärtyä.

Olin toissapäivänä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa osallistavasta sosiaaliturvasta. Itse aiheesta, eli osallistavasta sosiaaliturvasta, kirjoitan vielä oman postauksensa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn hieman maailmojasyleilevämpään teemaan.

Seminaarin käynnisti Rauman kaupungin sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo alustuksellaan ”Mistä osallistavassa sosiaaliturvassa on kyse?” Hän mainitsi osallistavan sosiaaliturvan yhtenä tavoitteena sosiaaliturvan legitimiteetin lisääntymisen, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä keskiluokan hyväksynnän hakemista.

Joku yleisöstä (en valitettavasti muista nimeä) osuvasti esitti kysyvän kommentin, miksi legitimiteettiä haetaan keskiluokalta eikä sosiaaliturvan piirissä olevilta. Sama kysymys oli itsellänikin herännyt. Lähes missä tahansa muussa palvelussa tai järjestelmässä esitettäisiin ensisijaisesti kysymys ”palveleeko tämä tarkoitustaan ja kohderyhmäänsä?”, mutta sosiaaliturvassa tämä jää välillä turhan paitsioon. Mitä matalamman tason sosiaaliturvasta on kyse, sen useammin.

Ymmärrän toki sinänsä, miksi keskiluokan hyväksyntää haetaan – hehän ovat olennainen, ellei jopa tärkein, maksajaryhmä. Eivät he kuitenkaan täysin maksumiehen asemassa ole, vaan hyötyvät vaikkapa korkeakoulutuksesta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin kouluttautumattomat tai vähemmän koulutetut ihmiset. Silti harvemmin kuulee peräänkuulutettavan pienituloisten tai alemman keskiluokan hyväksyntää ilmaiselle toisen ja kolmannen koulutukselle tai opintotuelle.

Pentti Arajärvi mainitsi puheenvuorossaan näkemyksensä siitä, että karenssit eivät toimi, sillä työttömyys ei johdu ensisijaisesti ihmisten laiskuudesta vaan työpaikkojen puutteesta. Antti Parpo puolestaan totesi, että sosiaaliturvan ”kovassa ytimessä” (= vaikeasti työllistyvät) ei ole valtion kannalta kyse suuresta taloudellisesta ongelmasta vaan juurikin legitimiteettiongelmasta. Kaiken kaikkiaan seminaarissa vallitsi varsin painava yksimielisyys siitä, että sanktiot eivät ole toimiva keino, sillä työttömyys on ani harvoin yksilön oma valinta. Näkemystä tukevat lukuisat tutkimukset ja selvitykset.

Jos kerran tutkimustietoon(kin) perustuva konsensus on, että aitoja ”vapaamatkustajia” on vain murto-osa ja muut sosiaaliturvan varassa olevat ovat tavalla tai toisella tilanteessaan ei-niin-vapaaehtoisesti, miksi sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäyttömahdollisuudesta kannetaan niin suunnatonta henkistä ja taloudellista huolta? Useimmat kontrollia ja vastikkeellisuutta puoltavat vastannevat: koska rahalliset resurssit ovat rajalliset.

Aivan. Mitä enemmän valvontaa, tarveharkintaisuutta ja vastikkeellisuutta edellytetään, sen enemmän byrokratiaan menee taloudellisia ja henkilöstöresursseja. Nämä rajalliset resurssit ovat pois heiltä, jotka tarvitsisivat apua eivätkä ole tilanteessaan omasta valinnastaan. Lisäksi tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan tiukka tarveharkintaisuus (ja niiden kylkiäisenä tulevat sanktiot) onnistuvat heikosti köyhyyden tai eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissaan. Resursseja tarvittaisiin siis ennen muuta toimivaan sosiaalityöhön sen sijaan, että sosiaalityöntekijät käyttävät enimmän aikansa byrokratiaviidakossa vahtien, ettei kukaan vain saisi pennostakaan ylimääräistä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn ja Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tutkimuksen sekä SOSTEn Sosiaalibarometri 2013:n mukaan sosiaalietuuksien alikäyttö onkin yleisempää kuin ylikäyttö.

Toistan siis: Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Onko tärkeämpää, että sosiaaliturva ja ‑palvelut tavoittavat kohderyhmänsä, vai että kukaan ei pääse ansiottomasti hyötymään järjestelmästä? Edellä esitetyn perusteella nykyisissä järjestelmissä satsataan häkellyttävissä määrin resursseja jälkimmäiseen, varsinkin suhteessa ongelman vakavuuteen ja laajuuteen. Herääkin kysymys, onko tämä tarkoituksenmukaista?

Ja jos ja kun resurssien tarkoituksenvastainen käyttö keskiluokan hyväksynnän nimissä ei siltikään riitä legitimiteetin saavuttamiseen keskiluokan silmissä, riittääkö mikään? Missä tahansa modernissa sosiaalivakuutusjärjestelmässä tulee olemaan harvalukuinen ryhmä ihmisiä, jotka tarkoituksellisesti käyttävät järjestelmää hyväkseen. Tätä on minun nähdäkseni vaikea oikeuttaa yhtään mitenkään – se on väärin ja epäoikeudenmukaista. (Tässä suhteessa olen siis täysin eri kannalla kuin Philippe Van Parijs, jota voinee tituleerata akateemisen maailman äänekkäimmäksi perustulon puolestapuhujaksi. En edes yritä laatia aukotonta yhteiskunnallis-moraalista teoriaa, joka oikeuttaisi vapaamatkustamisen.) Vapaamatkustajia ei kuitenkaan voi estää mitenkään muuten kuin lakkauttamalla koko järjestelmän, mutta harva – onneksi – silti vaatii olemassa olevien järjestelmien räjäyttämistä.

John Rawlsin kuuluisan oikeudenmukaisuusteorian mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta syntyisi niin, että joukko ihmisiä suunnittelisi periaatteet, joiden mukaan heidän yhteiskuntansa toimisi. He kuitenkin päättäisivät näistä periaatteista tietämättömyyden verhon takana, eli he eivät tietäisi, mikä heidän asemansa tässä yhteiskunnassa olisi. Näin tämä joukko ihmisiä valitsisi sellaiset periaatteet, jotka takaisivat yhteiskunnan jäsenille hyvän elämän, olivatpa he minkälaisessa asemassa hyvänsä.

Ensimmäinen näistä periaatteista olisi oikeus niin suureen vapauteen kuin on toisten vapautta loukkaamatta mahdollista. Toinen periaate on ns. eroperiaate: yhteiskunnassa sallitaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia/sosiaalisia (engl. social) eriarvoisuuksia sillä ehdolla, että ne koituvat heikoimmassa asemassa olevan eduksi.

Sovellan Rawlsin eroperiaatetta omassa näkemyksessäni oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Usein eroperiaatteesta puhuttaessa korostuu taloudellinen aspekti, mutta minun näkemyksessäni kyse ei ole taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä, vaan moraalisesta myönnytyksestä. Vapaamatkustajat on se hinta, joka täytyy maksaa, jotta sosiaaliturvajärjestelmä palvelee heikoimmassa asemassa olevia. Järjestelmän hyväksikäyttö on väärin, mutta se, että avun tarpeessa olevat saavat riittävän avun, on enemmän oikein kuin vapaamatkustajuus on väärin.