Avainkäsitteet-sarja (osa 1c): Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus

Edellinen: Osa 1b

Autoritaarista kontrollia, kurjuuden ennaltaehkäisyä, luokkapohjaista normittamista vai edistysuskoa?

Vastaus: kaikkia niitä. Ja paljon muutakin. Samanaikaisesti.

Historioitsija Lene Koch on analysoinut eugeniikan (eli rotuhygienian) määritelmiä skandinaavisissa tietosanakirjoissa 1900-luvulta. Vuosisadan alussa määritelmissä näkyi lähes utopistinen edistysusko; ihmisrodun jalostaminen näyttäytyi mahtavana biologisena, sosiaalisena ja kulttuurisena mahdollisuutena. 1900-luvun lopussa eugeniikkaan liitettiin vain negatiivisia asioita, kuten etniset puhdistukset, pakottava kontrolli, rikollisuus sekä historian toistumisen vaarat.

Julkisessa keskustelussa puhutaan vähän väliä ”kansankodin pimeästä puolesta” ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion paradoksista. Miten on mahdollista, että sosiaalidemokraattisissa, yksilöiden ja yhteisöllisen hyvinvoinnin mallimaissa on tapahtunut hirveitä ihmisoikeusrikkomuksia, kuten pakkosterilointeja? Syyttävä sormi kääntyy usein osoittamaan sosiaalipoliittisia ja lääketieteellisiä asiantuntijoita; heidän nähdään (väärin)käyttäneen valtaansa ns. sosiaalisessa suunnittelussa (social engineering) mahdollistaakseen yksilön kontrolloinnin ja yksilönvapauden rikkomisen.

Tulkinta kuitenkin heijastelee nykypäivän individualistista ajattelutapaa, jota nykypäivän ihmiset pitävät itsestäänselvyytenä, hyvässä ja pahassa. Tämä on anakronistinen lähtökohta 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumien ymmärtämiseen. Tuolloin yhtä itsestään selvä ajattelutapa oli yhteisön asettaminen yksilön edelle – yhtä lailla hyvässä ja pahassa. (Huomautettakoon myös, että toista maailmansotaa edeltävien kehitysten arvioiminen ihmisoikeusnäkökulmasta on myös jossain määrin anakronistista. Nykyinen ihmisoikeuskäsitys yhdistetään usein YK:n ihmisoikeusjulistukseen, joka hyväksyttiin v. 1948.)

Politiikantutkijat Alberto Spektorowski ja Elisabet Mizrachi ovat kehittäneet käsitteen ”hyvinvointieugeniikka” (welfare eugenics) selittääkseen Ruotsin kansankodin rotuhygieenisen historian äärimmäisintä muotoa, pakkosterilisaatiota. Heidän mukaansa sosiaalidemokraattisena visiona oli sosiaalinen edistys, eli hyvinvoinnin lisääminen ja laajentaminen. Se olisi kallis järjestelmä, joten mahdollisimman suuri, taloudellisesti tuottava väestö nähtiin elinehtona.

Ruotsissa ja sen kaltaisissa sosiaalidemokraattisissa maissa (kuten Norja ja Tanska) rotuhygienian erottelevana kriteerinä ei siis ollut niinkään etninen rotu, vaan taloudellinen, sosiaalinen ja väestöllinen tuottavuus. Sosiaalinen hyvinvointi edellytti tuottavaa väestöä, ja vastaavasti tuottamaton aines tuli minimoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut tuottamattomien yksilöiden (kuten rikollisten tai vammaisten) sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle (saati kansanmurhaa), vaan sitä, että hinta tuottamattomuudesta ja elätettävänä olemisesta oli lisääntymiskyvyn menetys. Yhteiskunnalla ei ollut varaa tuottamattoman aineksen lisääntymiseen.

Vaikka Suomen hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut samankaltaista reittiä kuin Skandinaviassa, Suomen poliittinen toimintaympäristö on ollut erilainen. Sosiaalidemokraatit eivät ole olleet yksinvaltiaan asemassa, vaan kamppailivat poliittisesta vallasta keskustaoikeiston (ennen muuta maalaisliiton) kanssa. Tämä johtui osaltaan Suomen maatalousvaltaisuudesta sekä verkkaisesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta, mikä ns. satoi maalaisliiton (ja muiden pienviljelijöiden ja maaseutua puolustavien tahojen) laariin.

Keskustaoikeistolaiset, porvarillis-konservatiiviset poliitikot ja toimijat (kuten Väestöliitto, Folkhälsan, Mannerheimin Lastensuojeluliitto jne.) kyllä seurasivat tiiviisti Ruotsin kehitystä ja ottivat Ruotsin politiikkamalleista hanakasti mallia. Modernit, sosiaaliseen edistykseen ja naisten emansipaatioon tähtäävät väestöpoliittiset ja kansanterveydelliset mallit kuitenkin saivat Suomessa konservatiiviseen ajattelutapaan pohjautuvat tavoitteet. Ne kannustivat porvarilliseen ydinperheeseen, jossa vallitsivat perinteiset sukupuoliroolit: naisen tehtävänä oli kasvattaa uusia kansalaisia ja huolehtia kodista, mies toimi perheen elättäjänä.

Pyrkimys väestön laadun ja määrän kohottamiseen yhdistettynä porvarillisen ydinperhemallin vakiinnuttamiseen näkyy sekä Folkhälsanin 1920-luvun rotuhygieenisessä ajattelussa että Väestöliiton väestöpoliittisesssa ja kansanterveydellisessä  ajattelussa 1940-luvulla. Olen selittänyt näitä pyrkimyksiä ns. altavastaajatraumalla. Vastikään demokratisoituneessa, sisällissodan jälkeisessä Suomessa Folkhälsanin porvarilliset toimijat pelkäsivät suomenkielisen valtaväestön poliittista, sosiaalista ja kulttuurista sortoa. Lisäksi he pelkäsivät koulutettua eliittiä suurilukuisemman ruotsinkielisen työväestön ja viljelijäväestön vasemmistoradikalisoitumista. Väestöliiton toimijat puolestaan kokivat talvi- ja jatkosodan jälkeen suuren, vahvan ja vihamielisen Neuvostoliiton uhkaavan koko Suomen valtion ja kansan olemassaoloa.

Folkhälsanin ja Väestöliiton silmissä rotuhygienia, kansanterveys ja väestöpolitiikka toimittivat näissä tilanteissa puolustusstrategian virkaa. Toisin kuin esim. Ruotsissa, nopeasti lisääntyvä, tuottava ja yhdenmukainen väestö ei ollut vain edistyksen työkalu, vaan se nähtiin päämääränä itsessään – yhteisön ainoana selviytymiskeinona.

Pohjoismainen negatiivinen rotuhygienia ei ollut pelkästään oman viiteryhmän ja yhteisön edun ajamista. Siinä oli kyse myös huono-osaisuuden ehkäisemisestä, olkoonkin, että keinot nykyihmiselle näyttäytyvät julmina. Kuten aiemmin mainitsin, sekä biologisten että sosiaalisten piirteiden nähtiin olevan perinnöllisiä. Ajateltiin, että perinnöllisesti huonot kortit saaneilla yksilöillä (alimmilla yhteiskuntaluokilla, vammaisilla jne.) oli suuri synnynnäinen riski inhimillisesti kurjaan ja moraalittomaan elämään, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon ja heikkoon terveyteen. Yhteisön edun lisäksi tällaisten ihmisten sterilointia pidettiin humanitaarisesti tärkeänä, jotta ehkäistäisiin uusien, samaan kurjuuteen tuomittujen sukupolvien syntyminen. Sterilointi saattoi myös toimia pääsylippuna yhteiskuntaan, esimerkiksi kun hoitolaitoksesta tai mielisairaalasta vapautumisen ehtona oli näennäisesti vapaaehtoinen sterilointi. Meidän näkökulmastamme epäinhimillisellä, ylhäältäpäin tulevalla kontrollilla toisin sanoen myös pyrittiin sisällyttämään yhteisön ulkopuolelle jääneitä yksilöitä takaisin yhteisöön sekä estämään lähes vääjäämättömänä nähtyjä kohtaloja yhteisön ulkopuolella.

Lopuksi

Olen (toivottavasti) tässä osoittanut, että rotuhygienia tai kansanterveys eivät ole olleet mitään yksiulotteisia malleja, jotka voidaan yksiselitteisesti asettaa johonkin tiettyyn kohtaan hyvä/paha-akselille. Esimerkiksi äitiyspakkaus ja neuvolajärjestelmä, pakkosterilisaatio ja keskitysleirit ovat kaikki rotuhygieenisestä ajattelusta kumpuavia käytäntöjä ja tapahtumia. Harva ihminen (puhutaan sitten 1940- tai 2010-luvun ihmisistä) kuitenkaan pitää niiden tarkoituksia ja seurauksia samanveroisina.

Rotuhygienia ja kansanterveys ovat siis olleet poliittisia ja historiallisia ilmiöitä, jotka ovat heijastelleet eri aikojen ja toimijoiden pelkoja, toiveita ja odotuksia. Nykyihmiselle ne voivat näyttäytyä julmina, kohtuuttomina tai naiiveina, mutta aikalaisille niissä on ollut paljon itsestään selvää, jota ei tullut edes mieleen kyseenalaistaa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös nykypäivän ajattelumalleja ja tapahtumia analysoidessa. Todennäköisesti mekin näyttäydymme tulevaisuuden ihmisille kyseenalaisten ja barbaaristen käytäntöjen kehittäjinä ja soveltajina – tai jo nykypäivän ihmisille. Esimerkiksi transsukupuolisten pakkosteriloinnin, jolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta, pitäisi jo olla synkkä historiallinen fakta eikä nykypäivän todellisuutta. Tätä mieltä on myös mm. Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin. Häilyvämpi tapaus on sikiöseulonta. Siinä ei seulota vain tappavien tai suurta kärsimystä aiheuttavien vammojen varalta, vaan myös esim. Downin syndrooman. Tässä on negatiivisen eugeniikan kaikua, sillä käytännössähän pyritään tunnistamaan ei-toivottu, epänormaali aines ja mahdollisesti estämään sen syntyminen. Ihmisille, jotka ovat kasvaneet individualistisessa ja kehollista itsemääräämisoikeutta pyhänä pitävässä yhteiskunnassa, tämä ei kuitenkaan välttämättä näyttäydy mitenkään yksiselitteisen vääränä, sen paremmin raskaana olevan henkilön, vanhempien kuin lapsenkaan kannalta. En itsekään osaa varmuudella sanoa, mitä riskiraskaudessa tekisin. Tämä epäröinti voi kuitenkin itsessään olla osoitus perinpohjaisesti omaksutusta terveysnormista ja siihen liittyvästä vammaisuuden syrjimisestä, joka ehkä myöhemmin, uudenlaisen arvomaailman valossa nähdään epäinhimillisenä ajattelutapana.

Minäkin saatan tulevaisuudessa olla menneisyyden hirviö.

 
Julkaistuja alkuperäislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta

Armstrong, David: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1983.

Aukee, Ranja: Vanhasta uuteen sosiaalilääketieteeseen. Suomalaisen sosiaalilääketieteen muotoutuminen 1800-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen. Acta Universitatis Tamperensis 1825. Tampere University Press, Tampere 2013.

Bergenheim, Sophy: “The population question is, in short, a question of our people’s survival”: Reframing population policy in 1940s Finland. Teoksessa Dackling, Martin – Duedahl, Poul – Poulsen, Bo (toim.): Reforms and Resources. Aalborg University Press, Aalborg 2017, 109–142.

Bergenheim, Sophy: Cherishing the health of the people. Finnish non-governmental expert organisations as constructors of public health and the ‘people’. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Federley, Harry: Samfundets moderpremiering och dess syfte. Teoksessa Samfundet Folkhälsan: Samfundet Folkhälsan i svenska Finland 1921–1946. Festskrift utgiven med anledning av Samfundets 25-års jubileum. Frenckellska Tryckeri Aktiebolaget, Helsingfors 1946, 127–135.

Harjula, Minna: Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere 2007.

Harjula, Minna: Universal, but exclusive? The shifting meanings of pre- and post-war public health in Finland. Teoksessa Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Helén, Ilpo: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Hietala, Marjatta: From race hygiene to sterilization. The eugenics movement in Finland. Teoksessa Broberg, Gunnar & Roll-Hansen, Nils (toim.): Eugenics and the Welfare state. Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland. Michigan State University Press, East Lansing 2005, 195–258.

Jalas, Rakel: Sukuelämä terveeksi. WSOY, Porvoo & Helsinki 1941.

Kananen, Johannes – Bergenheim, Sophy – Wessel, Merle (toim.): Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts. Routledge, London & New York 2018 (tulossa).

Keski-Petäjä, Miina: Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki 2012.

Koch, Lene: Past futures: On the conceptual history of eugenics – a social technology of the past. Technology Analysis & Strategic Management, 18 (3), 2006, 329–344.

Koskimies, Akseli: Mitä ovat sosiaalihygienia ja sosiaalimedisiina? Duodecim, 33 (2), 1916, 133–147.

Laurent, Helene: War and the emerging social state: Social policy, public health and citizenship in wartime Finland. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Finland in World War II: History, Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2012, 315–354.

Mattila, Markku: Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca Historica 44. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mattila, Markku: Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.): Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 110–127.

Melby, Kari – Pylkkänen, Anu – Rosenbeck, Bente – Carlsson Wetterberg, Christina (toim.): The Nordic Model of Marriage and the Welfare State. Nord 2000:27. Nordic Council of Ministers, Copenhagen 2001.

Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.

Qvarsell, Roger: ”Ett sunt folk i ett sunt samhälle”: Hälsoupplysning, hälsovård och hälsopolitik i ett idéhistoriskt perspektiv. Teoksessa Carlsson, Gösta & Arvidsson, Ola (toim.): Kampen för folkhälsan. Prevention i historia och nutid. Natur och Kultur, Stockholm 1994, 76–108.

Spektorowski, Alberto & Mizrachi, Elisabet: Eugenics and the welfare state in Sweden: The politics of social margins and the idea of a productive society. Journal of Contemporary History, 39 (3), 2004, 333–352.

Taskinen, Ritva (toim.): Perheen puolesta. Väestöliitto 1941–1991. Väestöliitto, Helsinki 1991.

Väestöliitto: Kodin, perheen ja lasten yhteiskunta. Kansalaistietoa väestökysymyksestä. Väestöliiton julkaisuja 17. Väestöliitto, Helsinki 1946.

Väestöliitto: Väestöpolitiikkamme taustaa ja tehtäviä. Väestöliiton vuosikirja I. WSOY, Porvoo & Helsinki 1946.

Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta

Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.

Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.

Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.

Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:

Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.

Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).

Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.

Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).

Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.

En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.

Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.

Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.

Homot + urheilu – paljon puhetta seipäistä

”Homourheilijakohu” sai tänään taas lisää pökköä pesään. MTV3.fi uutisoi, miten Suomen Jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo ”puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Otsikkoa on syystäkin moitittu raflaavaksi ja vääristeleväksi; aivan noin jyrkästi Wallinheimo ei sentään asiaa ilmaissut.

Kuuntelin kuitenkin uutisen lähteenä olleen Novan haastattelun, ja vaikka Maikkari onkin ajan hengen mukaan repinyt klikkauksia kaikesta mistä suinkin pystyy, ei varsinainen pihvi nähdäkseni ollut muuttunut juuri mihinkään.

Lyhyesti: Wallinheimo toteaa, että seurat kyllä antavat pelaajien olla ihan omia itsejään eikä homoutta karsasteta yadda yadda. Siitä huolimatta joukkueurheilu ja homous on ”vaikea yhtälö”, sillä vastustaja voi käyttää asiaa hyväkseen ja yrittää ”psykologisesti murentaa” yhteen hitsautunutta ja dynaamista joukkuetta. Siksi pitäisi olla varovainen sen suhteen, mitä kaikkea tuleekaan paljastetuksi julkisuudessa ”heikkouksista”. Haastattelussa nimenomaan käytettiin sanaa ”heikkous”!  Tarkalleen ottaen haastattelija kysyi kutakuinkin ”ei siis kannata paljastaa joukkueen heikkouksia”, mitä Wallinheimo ei suinkaan oikaissut vaan vastasi myöntävästi. ”Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi.”

Nyt sitten ruoditaan, oliko Maikkari liian kohunhakuinen uutisoinnissaan, Wallinheimo yrittää paikkailla sanomisiaan, kansa on järkyttynyt kokoomuskansanedustajan ”homokommenteista”, ja nyt Wallinheimo on julkistanut virallisen anteeksipyyntötiedotteen. Toisin sanoen tämä keskustelu pyörii jälleen kerran yksilön edesottamusten ympärillä – ensin Liukkosen, nyt Wallinheimon.

Tässä välissä kuitenkin melkein alettiin keskustella siitä varsinaisesta asiasta, nimittäin urheilumaailman syrjivistä asenteista ja käytännöistä. Wallinheimon kommentit, pussiin puhumiset ja ristiriitaisuudet toivat erittäin hyvin esille monta ydinongelmaa, joita sietäisikin ruotia.

Wallinheimon väite siitä, että pelaajayhdistykset ja pelaajat eivät katso homoutta karsaasti, on todella räikeässä ristiriidassa viimeaikaisen uutisoinnin kanssa. Maikkari itse julkaisi jutun siitä, miten isotkin urheiluseurat ovat tieteellisessä kyselytutkimuksessa ykskantaan ilmoittaneet, ettei kysely koske heitä sillä heidän seurassaan ei mitään homoja ole.

Homouden kammoksumiselle ei ole mitään järjellistä perustetta edes urheilumaailmassa – se ei vaikuta urheilusuoritukseen millään lailla. (Jos jotain, salailun pakon luulisi heikentävän suoritusta.) Silti homouden paljastamista kannattaisi varoa, sillä vastustaja voisi käyttää tietoa hyväkseen. Tämä perustelu on aivan käsittämättömän nyrjähtänyt.

Ensinnäkin Wallinheimo itse toteaa, etteivät vastustajien huutelut niinkään pääse vaikuttamaan. Hyvä ja kokenut pelaaja osaa kyllä blokata solvaukset niin, etteivät ne pääse häiritsemään keskittymistä – ”kyllä se fyysinen vahinko vaikuttaa enemmän”. Miksi homoudesta sitten tehdään ”heikkous”, jota vastustaja voisi hyödyntää romuttaakseen koko tiukasti yhteen sulautuneen joukkueen?

Toisekseen vaikuttaa siltä, että vastustajien psykologinen ja fyysinen häiriköinti otetaan täysin annettuna. Se nyt kuuluu pelin henkeen; kunhan ei neekeriksi hauku (rasismiin tietysti on Wallinheimon mukaan nollatoleranssi) niin kaikki hyvin, go for it. Ehkä olen jotenkin suunnattoman naiivi ajatellessani, että tuollainen käytös olisi nimenomaan epäurheilijamaista?

Kolmanneksi tässä keskustelussa on tuntunut olevan sellainen viba, että omalle joukkueelle saa kertoa suuntautumisestaan ja siitä eteenpäin sitten hierarkiassa ylöspäin, jos vain saa siihen luvan. Valmentaja sitten päättää, voiko tällaista asiaa julkistaa. Mutta eihän ketään toki kaapissa pakoteta olemaan! Kunhan ei nyt tällaisista ihan suin päin mene lavertelemaan niin että kaikki, vastustajat etenkään, saa tietää.

Totuus kuitenkin on, että homoseksuaalisuus on urheilussa täysin keinotekoinen ongelma – sen siis ei olisi välttämätöntä olla sen kummempi asia kuin hiustenväri.  Asiaan on siten mahdollista myös saada muutos, ja olennainen osa muutosta on asioista keskusteleminen. Sikäli on erittäin hyvä, että tästä puhutaan, mutta vielä kun pysyttäisiin keskustelussa siitä aidasta eikä jatkuvasti lipsuttaisi vouhkaamaan niistä seipäistä.

Sen lisäksi, että puhuttaisiin varsinaisista ongelmista, soisin, että asiaan positiivisesti vaikuttavat asiat saisivat rutkasti enemmän julkisuutta. (Mieluusti niiden yksilöihin porautuvien juttujen kustannuksella.) Tällaisia asioita ovat esimerkiksi Straight Star Ally ‑projekti. SSA-urheilijat ovat Facebook-sivun kuvauksen mukaan ”hetero ammattilaisurheilija, jolle kaikki ovat samanarvoisia riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai muusta ominaisuudesta”. Homokommentaattori-Wallinheimokin loihe tästä asiasta lausumahan huomattavasti rakentavia kommentteja Ranneliike.netin jutussa. Ihan vain hivenen ihmettelen, mihin vastaavat kommentit ovat mieheltä tänään jääneet?

SSA-urheilijaksi julkisesti tunnustautunut jääkiekkoilija Harri Tikkanen ihmettelee Iltalehdessä ”Miksi olen tässä asiassa yksin?” Siinäpä hyvä kysymys. Toinen hyvä kysymys on, miksi (ainakaan pikavilkaisulla) mikään muu media ei ole tässä yhteydessä nostanut SSA:ta esille?

Ihmissuhteiden monimuotoisuuden puolesta, ei välttämättä avioliittoa vastaan

Antti Pikkanen kirjoitti Ylioppilaslehdessä 31.1. En tahdo ‑otsikoidun artikkelin avioliitosta. Kuten otsikosta voinee päätellä, juttu oli kirjoitettu avioliittoa kohtaan kriittiseen sävyyn.

Jutussa vedettiin joiltain osin mutkia suoriksi ja painettiin asenteellinen talla vähän turhan innolla pohjaan. Esimerkiksi lukuja vertaillaan vain absoluuttisesti eikä suhteellisesti – 329 rekisteröityä parisuhdetta ei sellaisenaan oikein sano mitään ilman jonkinlaista suhteuttamista, vaikka Pikkanen yrittääkin antaa luvulle kovin negatiivisen sävyn. Avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden lukumäärät eivät ole vertailukelpoisia, sillä heteropariskuntia ja homopariskuntia ei ole yhtä paljon. Voin tässä artikkelin ohi paljastaa, että rekisteröityjen parisuhteiden määrä on ollut varsin tasaisessa kasvussa vuosikymmenen, ja että rekisteröityjen parisuhteiden erot ovat noin kolmanneksen suhteutettuna samana vuonna rekisteröityihin parisuhteisiin. Avioliitoissa vastaava luku on n. puolet eroja suhteessa solmittuihin avioliittoihin. (Lähde: Tilastokeskus.)

Avioliitosta puolestaan todetaan, että usein avioitumisen mahdollisuus mahdollistaa hankkiutumisen ”oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.” Oikeudellisesti kimurantteja tilanteita kyllä syntyy myös kovin helposti siitä, että osapuolten välillä ei ole oikeudellista suhdetta, varsinkin kun on kyse omistussuhteista tai lapsista.

Jutussa oli kuitenkin paljon hyviä pointteja. On totta, että avioliitosta ei enää ole paluuta takaisin naimattomuuden siviilisäätyyn, vaan sen jälkeen on joko naimisissa, eronnut tai leski. En tiedä, onko tähän joku spesifi juridinen syy, mutta näin maallikon korvaan tämä käytäntö kuulostaa oudolta ja tarpeettomalta.

Vielä tärkeämpää on se, ettei nykyinen lainsäädäntö ole tasa-arvoinen. Homopariskunnilla on kyllä mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa, jolloin suhde saa juridisen aseman ja pariskunnan osapuolilla on esimerkiksi perimisoikeus suhteessa toisiinsa. Parisuhteensa rekisteröidyllä homopariskunnalla ei kuitenkaan ole esimerkiksi adoptio-oikeutta (pl. perheen sisäinen adoptio) eikä oikeutta ottaa toistensa nimeä. Parisuhteen rekisteröimisen mahdollisuus on toki parempi kuin ei mitään, mutta se ei tee Suomen avioliittolainsäädännöstä sukupuolineutraalia. Suomi on itse asiassa ainoa Pohjoismaa, jossa homo- ja heteropariskunnat jaotellaan juridisesti eri kastiin.

Avioliittolain saattaminen sukupuolineutraaliksi, eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien sisällyttäminen lain piiriin, ei kuitenkaan sekään vielä tekisi lainsäädännöstä tasa-arvoista. Sekin nimittäin perustuu oletukseen samaa ja eri sukupuolta oleviin, eli hetero- ja homoseksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden kirjo on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä kaksinapainen asetelma antaa ymmärtää: on biseksuaaleja, polyamorisia, intersukupuolisia, transsukupuolisia, platonisia… vaikka mitä eri sukupuolten ja ihmissuhteiden variaatioita. Ja niin kauan kuin nämä ihmissuhteet pohjautuvat vapaaehtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen, ei kenelläkään pitäisi olla asiasta mitään huomautettavaa.

Näitä ei avioliittolainsäädäntö kuitenkaan osaa ottaa huomioon. Siksi artikkelissa esitelty oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen ehdotus yhteismallitaloudesta on erittäin mielenkiintoinen. ”Yhteistalousmallissa sopimuksen voisivat tehdä ketkä tahansa ja heitä voisi olla kuinka paljon tahansa. Heidän keskinäiset suhteensa voisivat olla mitkä tahansa. He solmisivat sopimuksen yhteistaloudesta. Siinä määriteltäisiin, ketkä muodostavat yhteisen talouden ja mitä se tarkoittaa.”

Semminkin, jos tähän olisi olemassa verrattain valmis pohja (kuten avioliitossa), eikä niin että maallikkojen täytyy kukin sopimus sorvata erikseen, tämä kuulostaa erittäin kannatettavalta idealta. Minun juridinen osaamiseni kylläkin rajoittuu kandiopintojen julkisoikeuden kurssiin, joten en millään muotoa osaa arvioida, miten tällainen malli toimisi käytännössä. Ajatus täysin sukupuoli- ja lukumääräneutraalista liitosta on kuitenkin tasa-arvon näkökulmasta houkutteleva.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi avioliitosta ei haluta kokonaan eroon. Juridisesti se on jo pölyttynyt ja vanhanaikainen, mutta onhan sen symbolinen merkitys kaunis. Ei nyky-yhteiskunnassa(kaan) oikein ole toista vastaavaa rakkauden ja sitoutumisen osoittamisen rituaalia. Koska ihminen on emotionaalinen olento, tällaiselle perinteelle on varmasti aina tilausta. Ehkäpä avioliitto symbolina voisi jossain vaiheessa laajentua käsittämään muutkin kuin heteropariskunnat tai korvautua jollain muulla, yhtä kauniilla rituaalilla, joka ei perustu jo elähtäneeseen perusoletukseen heteropariskunnasta.

Hyväntahtoinen kömpelyys ampuu itseään jalkaan

Uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi tänään Ylen Urheiluviikonloppu-ohjelmassa olevansa homo. Liukkosen teko oli erityisen rohkea ottaen huomioon, että hän on ensimmäinen suomalainen homo urheilija, joka on julkisesti kertonut suuntautumisestaan.

Millaista reaktiota  ja keskustelua odotat muilta?

– Toivon, että Suomessakin oivalletaan mahdollisimman pian, että tämä on asia, josta ei tarvitse sen enempää keskustella. Homoseksuaalisuus on samanlainen ihmisen ominaisuus kuin se, onko siniset tai ruskeat silmät tai onko oikea- tai vasenkätinen.

Näin toteaa Liukkonen itse, ja kyllähän sitä jo soisi, että ”Matti kertoi olevansa homo” olisi yhtä absurdin kuuloinen uutinen kuin ”Matti kertoi olevansa hetero”.

Yle on uutisoinut Liukkosen homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn ja varmastikin hyvällä tarkoituksella, mutta valitettavasti häkellyttävän kömpelöt sanavalinnat ja ideat eivät Liukkosen toivetta edesauta.

Aloitetaan otsikkotasosta: Näkökulma: Urheileva homokin on ihminen. Niin vähän sanoja, niin paljon pielessä. Ensinnäkin homo (merkityksessä homoseksuaalinen mies) on määritelmällisesti ihminen, eli otsikossa todetaan ihmisen olevan ihminen. Ällistyttävää, kukapa olisi arvannut? ”Näkökulma:” kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi – ilmeisesti homojen ihmisyys onkin mielipideasia.

Samalla linjalla jatkettiin äänestyksellä siitä, voiko urheilija olla avoimesti homo. Kysymystä tarkennetaan ”Voiko urheilija olla avoimesti oma itsensä, vai määritteleekö seksuaalinen suuntautuminen urheilijaa?” Yle siis kysyy lukijoiltaan ei/kyllä-äänestyksellä, saako urheilija olla oma itsensä. Aivan järkijättöinen idea. Miksi tästä pitäisi edes keskustella vuonna 2014 ja vieläpä siitä näkökulmasta, että yleisöllä, ei siis urheilijalla itsellään, olisi asiasta jotain sanottavaa?

Ylellä ei myöskään arastella käyttää kaapista ulos tulemisen kaltaisia ilmaisuja, vaan sitä viljellään leipätekstissä surutta ja päästetään otsikkotasollekin komeilemaan: Suomalainen olympiauimari  kaapista ulos. Piilottelua ja häpeilemistä korostava kaappivertauskuva on yleisyydestään huolimatta aivan tarpeeton, ja saman asian voi vallan hyvin ilmaista neutraalisti.

Neutraaliutta olisi muiltakin osin kaivattu. Esimerkiksi tässä:

Liukkonenhan on oiva esimerkki siitä, että myös menestyvä ja fiksu huippu-urheilija ja ihminen voi olla homo eikä se tee hänestä yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Erilaisuus on nähtävä rikkautena, ja Liukkonen on siitä nyt uusi hyvä elävä miesmalli ja esimerkki.

No ihanko totta homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, edes menestyvästä ja fiksusta huippu-urheilijasta? Vaikka tarkoitus onkin hyvä, korostuneen positiivinen ja itsestäänselvyyksiä alleviivaava tyyli luo vaivihkaisen vaikutelman, että homo urheilija olisi jotenkin vammainen, mutta siitä huolimatta hei oikeesti ihan hyvä tyyppi vaikka se onki vähä tommone. Itsestäänselvyyksien korostamisella myös ikään kuin otetaan annettuna ja hyväksyttynä se, että joillekin voisi olla epäselvää, että homo on ihminen tai että homous ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Tokihan näitäkin ihmisiä on, mutta heidän mielipiteensä on niin yksiselitteisen väärä, ettei sille pidä antaa mitään jalansijaa.

Ja mikä ihmeen ”päinvastoin”? Homoseksuaalisuus ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä sen paremmin kuin pituus tai hiustenvärikään. Homouden ylistäminen ”erilaisuutena” on häkellyttävän kritiikitön heteronormatiivisuuden riemuvoitto.

Yle niittää pisteitä myös surkuhupaisilla rinnastuksillaan:

Viimeiset pari vuotta mykoplasmasta kärsinyt Liukkonen tajusi yläasteiässä, että hän saattaa olla homoseksuaali. – Häh?

Arvioiden mukaan vähintään viisi prosenttia suomalaisista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä tarkoittaa Suomessa noin 300 000 ihmistä eli heitä on vähintään saman verran kuin suomenruotsalaisia. – Ahaa.

Korostan vielä, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä Liukkosen tekoa. Tiedostan myös, että Ylen urheilutoimituksella / Jarno Rannalla on varmastikin ollut vilpittömän hyvä tahto. Kömpelöt ja alentuvat sanavalinnat ja ideat kuitenkin valitettavasti tahraavat hyväntahtoisuutta pahasti, eivätkä varsinaisesti edesauta sitä, että seksuaalinen suuntautuminen olisi täysin yhdentekevä asia.

Ps. Hesari julkaisi asiasta huomattavasti paremman jutun. Sanavalinnoissa olisi siinäkin petrattavaa, mutta varsinaisessa asiassa keskitytään homofobisen urheilumaailman ongelmiin eikä ”homous on hei jees” -ylistykseen.